Sarjakuvakatsaus

Muutamia kirjastosta löytyneitä sarjakuvia talven ratoksi.

Musta aukkoCharles Burnsin Musta aukko on monien kehuma teos. Se sijoittuu nuorison maailmaan Yhdysvalloissa 1970-luvulle – tarkkaa päiväystä ei mainita, mutta David Bowien Diamond Dogs on juuri ilmestynyt ja sitä kummastellaan. Rockin lisäksi nuorten maailmaan kuuluvat päihteet (lähinnä kalja ja pilvi), autoilu ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

PääJonkinlaisen kauhuelementtinä ilmenee salaperäinen tauti, joka saa aikaan mitä kummallisimpia mutaatioita, yhdelle ilmestyy ylimääräinen suu, toiselta irtoaa nahka kokonaan. Terveenä pysynyt kansanosa tietysti halveksii saastuneita – ainakin siihen asti kunnes saa itsekin tartunnan ja joutuu pakenemaan metsiin muodonmuutoksen kokeneiden yhteisöön. Tauti vieläpä tarttuu lähinnä seksin välityksellä, joten assosiaatiota AIDSiin on vaikea välttää, vaikka Burns omien sanojensa mukaan tahtoikin kuvata sillä ylipäätään nuorison epävarmuutta.

En ole koskaan ollut tällaisten amerikkalaisten nuorison kasvukertomusten ystävä, enkä myöskään niiden kristillisestä moraalista kumpuavien teinislasherien, joissa esiaviollinen seksi johtaa kauhistuttavaan turmioon. Samaistuminen on vaikeaa, kyllähän nuoriso on tyhmää, mutta nämä nuoret ovat jo aivan liian vastuuttomia. Oikeastaan lukijalle on aivan sama mitä heille tapahtuu (Tappajahai 3 -ilmiö, jossa toivotaan kauhean pedon mahdollisimman pian popsivan tyhmät teinit niin heitä ei tarvitse enää katsella).

OikeinBurnsin piirros on kaunista, mutta vähän kliinistä. Henkilöitä ei erota toisistaan. Yleisilme on musta, mutta englanninkieliseen laitokseen tutustuneet valittelevat, ettei Liken käyttämä paperi-muste-yhdistelmä aikaansaa ollenkaan niin mustaa mustuutta kuin pitäisi. Hahmojen kuumeisten unien ja välikuvitusten symboliikka ei ainakaan allekirjoittaneelle aukea vaan ne tuntuvat itsetarkoitukselta mystiikan tunteen luomiselta – mikä ei toki ole väärin, se pitäisi vain tehdä niin, ettei se tunnu itsetarkoituksellisesta…

Pitää tietysti muistaa, että kyseessä on amerikkalainen sarjakuva. Sitä ei ole tehty järkälemäiseksi sarjakuvaromaaniksi vaan se on kaksitoistaosainen lehtisarja, jota julkaistiin vuosina 1995-2005. Sellainen ei useinkaan tee hyvää kokonaisuudelle, jos tämä olisi “vain” paksu sarjakuva, kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää sitä mukavasti välittämättä mistään niderajoista. Ylipäätään ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa ja usein paljonkin, ja olisi kuitenkin mukavaa jos näinkin lyhyen teoksen syntyprosessin aikana näin ei pääsisi käymään. (George R.R. Martin, puhun sinulle!)

Jos nyt kuitenkin pidettäisiin “pieniä tapauksia keskikokoisen lukiolaisen elämästä” ja hirviömäinen kauhu erillään? Molemmat toimivat silloin paremmin. Tällaiset allegoriat kun vaan ovat niin pöhköjä. Yleissivistykseen tämä kirja toki kuuluu, jos haluaa seurata ei-kalsarisankarilähtöistä sarjakuvaa Atlantin toiselta puolen.

Fort WheelingHugo Prattin Fort Wheeling piti etsiä varastosta asti. Eeppinen tarina 1700-luvun Pohjois-Amerikasta vaikutti minuun syvästi herkässä iässä, lieninkö lukiossa. Koin tarpeelliseksi kurkistaa siihen uudelleen.

Vuoden 1774 paikkeilla Ohio-joella ei ole rauhallista. Valkoiset ja intiaanit ovat tehneet rauhansopimuksia, mutta molemmilla on vanhoja haavoja, kostettavia vainajia, sukulaisten päänahkoja toisen osapuolen voitonmerkkeinä. Ja kuten muistamme, “asiat eivät suju hyvin täkäläisten pitkäpuukkojen ja heidän suuren suolaisen veden takana olevien heimolaistensa kesken” ja pian Yhdysvaltain vapaussota onkin täydessä käynnissä ja entiset aseveljet ja ystävät huomaavat olevansa taistelukentällä vastatusten.

Kirves kalloonAivan Corto Maltesen runollisiin tunnelmiin Wheelingissä ei vielä päästä. Pratthan aloitti varsin suoraviivaisen seikkailusarjakuvan parissa ja on tässä vasta matkalla niihin teoksiin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Sitäpaitsi ruutujen asettelu on välillä ihan mitä sattuu ja vaikka se sinällään sarjakuvassa sallittu tehokeino onkin, puhuvia päitä on liikaa. Intiaanit tuntivat yksiluontoisen sotaisilta ja sitäpaitsi visuaalisesti suorastaan naurettavan primitiivisiltä, aivan kuin suurin osa otsalohkosta olisi valunut teatraalisen jykevään kotkannenään. Minkähänlaisia taustamateriaaleja Prattilla oli käytössään?

Pitkäpuukko kuolee!Jotain perin kiehtovaa tässä sympaattisen karussa erämaatarinassa kuitenkin on. Kiväärit sanovat lauetessaan “CRACK”, useita historiallisia henkilöitä vilahtaa mukana ja Lew Wetzelin surumielisen nihilistinen hahmo olisi, ehkäpä vanhempana miehenä, kotonaan Corton maailmassa, elleivät vuosisadat olisi välissä. Paljon mieluummin tämän lukee kuin sellaista tekotaiteellista sekoilua kuin Corto Maltese Sveitsissä.

Uusintapainos voisi olla perusteltu.

Samuelin matkassaTommi Musturin Samuelin matkassa onkin hämmentävämpi määriteltävä. Luin sen haltioituneena alusta loppuun (työvoimatoimiston odotustilassa) ilman sen kummempia ennakko-odotuksia kuin Toni Jerrmanin väite siitä, että se olisi vuoden merkittävin sarjakuvateos. Jälkeenpäin on tosin väitetty taiteilijan esitelleen teosta ravintolapöydässä, jossa itsekin olisin ehkä ollut paikalla, mutta tästä ei kyllä ole mitään muistikuvaa…

Samuel sinisissä maisemissaSamulien matka koostuu pienistä, absurdeista episodeista – tosin monesti on vaikea tietää, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu. Kaikki sivut muutamaa suurempaa välikuvitusta lukuunottamatta on taitettu saman tyyppisiksi neljän neliön muotoisen ruudun matriisiksi. Samuel tuntuu välillä olevan maailman ainoa olento, välillä yksi monien joukossa (välillä yksi itsensä joukossa), joskus mitä mahtavin olento, joskus täysin jättiläismäisen käden armoilla. Unenomaista logiikkaa seuraavassa universumissa paikka ja aika eivät noudata meille tuttuja sääntöjä.

Onneksi minun ei tarvitse kuvailla teille graafista ulkoasua, joskin skannaukseni nekään tehdä oikeutta tälle naivistiselle väriloistoille. Ligne clairen ja tasaisten väripintojen yhdistelmä tuo mieleen lastenkirjat ja tietokonepelit sekä tuo myös mieleen ajatuksen, että se voisi toimia animoitunakin. Homer Simpson tapaa Beatlesin Yellow Submarinen.

Samuel punaisissa maisemissaYritän saada Samuelin jollekin kognitiiviselle kartalle päässäni. Masashi Tanaka tulee mieleen, Samuelin tapa kokea maailmaa tuo (huolimatta täysin erityyppisestä ulkoasusta) mieleen Gonin edesottamukset, katsokaa vaikkapa pajupilliepisodi. Tai toisaalta Douglas Adams tulee mieleen jo pelkästään erittäin monikäyttöisestä pyyheestä, joka loppumattomien savukkeiden ohella on Samuelin ainoa pysyvä omaisuus.

Tämä on kuitenkin käsien heiluttelua, Samuelin matkassa on koettava itse. Tämä on taidetta sellaisena kuin taiteen pitäisikin olla, se ei anna vastauksia eikä esitä kysymyksiä, mutta se antaa kaikenlaisia vihjeitä siitä, mistä kysymyksiä pitäisi etsiä. Huikea sarjakuvatapaus!

Black PeiderPetteri Tikkasen laulava karjuva ja painiva alter ego Black Peider on saanut oman kirjasensa. Luonnostellen piirretyt pikku sarjakuvat käsittelevät lähinnä Peiderin bändäriensä kanssa harjoittamia säädyttömyyksiä tai tämän epätoivoista pakoa liian himokkaiden naisten kynsistä.

Teit sitten kakanRäävittömästä irstailusta ei undergroundsarjakuvassa ole koskaan ollut pulaa, ja kilpailu on kovaa. Tällä saralla Peiderin kirja tuntuu ohimennen väkerretyltä sutaisulta. Muutamana strippi on peräti melko hauska, toisaalta taas luonnokset silkkaa täytemateriaalia. Tällaista materiaalia on ihan hauska joskus selailla ihmisten blogeista, mutta en ymmärrä mikä idea moinen kötöstys on ollut painaa. Pikku kirjanen on vieläpä varsin miellyttävän näköinen esine jopa kirjaston suojamuovien läpi.

Sitäpaitsi kyllähän Tikkanen pystyy huomattavasti parempaankin.

Voiko myötähäpeään kuolla?

KansiJoskus käy niin, että törmää niin loistavaan teokseen, että sitä ei kerrassaan malta laskea käsistään (tai toistolaitteestaan), ennen kuin on päässyt loppuun saakka. Joskus taas teos on niin loisteliaalla tavalla typerä, että sitä ahmii naurusta tirskuen, pohtien mihin käsittämättömiin sfääreihin tarina tai sen toteutus seuraavalla sivulla päätyy. Visuaalinen media, elokuvat ja sarjakuvat ovat erityisen hedelmällisiä kalkkunoiden kannalta.

Hack/Slash Annual: Suicide Girls ei valitettavasti ole kumpaakaan. Se on mahdollisesti pöljin (paperille painettu) sarjakuva, johon olen törmännyt koko vuonna, ja minun piti taistella sen kanssa muutamien sivujen erissä, jottei myötähäpeä nousisi sietämättömän suureksi. Jonkinlaista lohdutusta sain sentään siitä seikasta, etten itse ole maksanut tästä julkaisusta mitään.

Hack/Slash on minulle ennestään tuntematon sarja – ja melko tuntemattomana saa pysyä jatkossakin, kiitos kysymästä, sillä tästäkin näytteestä on vastuussa piirtäjä-käsikirjoittaja Tim Seeley. Sarja pohjaa slasher-filmigenreen, päähenkilönä on Cassie, tietysti se pakollinen slasher-elokuvan viimeinen uhrityttö, jota hirviömäinen tappaja ei saakaan hengiltä, vaan joka on lähtenyt vastaiskuun ja hoitelee enemmänkin pahiksia saapaskukkulalle. Pakollisena sidekickinä on järkälemäinen Vlad – nätti fiksu tyttö ja vähän yksinkertainen, fyysisesti voimakas mies, aivan kun tällainen dynaaminen duo olisi nähty jossakin muuallakin? Muitakin hahmoja ilmeisesti on, esimerkiksi tässä tarinassapuhelimitse esiintyvä Chris, joka ilmeisesti on tämäntyyppisen julkaisun lukijan alter ego. (älkää minulta kysykö, selvitin tämän Wikipediasta!)

Stereotyyppistä lukijaa ei tarvitse kaukaa etsiä. Tämä spesiaali tekee crossoverin todellisen maailman kanssa. Tarinan merkittävin elementti on punkkareita, gootteja ja emotyttöjä pursuava pin-up-saitti SuicideGirls, joka jos nyt kohta sisältääkin aika sööttejä tyttöjä (hei, osalla on jopa lihaa luiden ympärillä!), on jo nimestä lähtien kohtalaisen korni. Integraatio on niin pitkällä, että Cassie löytyy edelleen saitin muiden tyttöjen seasta.

Tietysti pääkopassa elää edelleen pieni toivo siitä, ettei Hack/Slash ole kerrassaan puolimielistä kuraa alusta loppuun. Tämän päätelmän teen siitä, että tämänkertaisen tarinan aiheena on nimittäin internet, ja mehän tiedämme, että jos tarinan aihe on internet, sen pitää olla Neal Stephensonin tai jonkun vastaavan käsialaa, jottei se aiheuttaisi spedepasasmaista otsaanlyöntikilpailua. Joka tapauksessa olin jo ehtinyt toivoa, ettei 2000-luvulla kukaan enää kehtaisi tehdä tarinaa Tietoverkossa Asuvasta Hirveästä Demonista, mutta näemmä olin väärässä.

Kyllä vain, lievästi ilmaistuna hivenen mielisairas taiteilija onnistuu tappamalla itsensä sähköiskulla siirtämään tietoisuutensa internettiin, minkä jälkeen tämä onnistuu lähettämällä muutamalle itsemurhatytölle kummallisena näköisen giffin saamaan nämä seuraamaan perässä. Ilmenee niin ikään, että pahalainen onnistuu mm. pomppaamaan Ipodista kantajansa päähän kaappaamaan näiden ruumiit omiin tarkoituksiinsa.

Nyt täytyy tietysti todeta, että kautta aikojen pahantahtoiset henget ovat tarinoissa asuttaneet mitä erilaisimpia esineitä ja kojeita. Kauhukirjallisuudessa voimme ottaa maailman sisäisenä piirteenä esimerkiksi itsenäisiin toimiin kykenevän, silmällä katsoen aivan tavanomaisen Plymouth Fury -henkilöauton. Tietokoneesta toiseen pomppivan demoninkaan ei siis välttämättä tarvinne noudattaa kaikkia TCP/IP-protokollaperheen rajoituksia. Varmasti tämäkin tarina olisi jonkun toisen käsissä voinut olla aivan järjellinen!

Seeleyn kunniaksi on sanottava, että hän on ilmeisesti sentään nähnyt internetin joskus, joten vastaan ei sentään tule GUI interface using visual basic to track the killers IP address -tason jargonia, jossa hassun kuuloisia sanoja laitetaan peräkkäin teknologisen vaikutelman saavuttamiseksi. Seeley ymmärtää pikaviestinten, sähköpostin ja veppisivujen konseptin. Missä vika?

Ei, en ole editoinut mitään näiden kuvien teksteistä.

1010 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

0101 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

OMG PLZ LOL WTF

OMG PLZ LOL WTF

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

I rest my case.

I rest my case.

Eiköhän tällä tietty ostajakunta kuitenkin ole. Paljasta pintaa ja verta riittää, ja itse tarinan jälkeen löytyy vieläpä Cassien oma Suicidegirls-kuvasarja.

Tonttutyttöjä

Näin joulun aikaan sitä kiinnittää huomiotaan kaikenlaiseen. Muun moassa siihen, että jokaisessa nettisarjakuvassa tuntuu olevan erityinen jouluruutu, joka julkaistaan jouluaattona tai joulupäivänä. Joskus siinä saattaa olla sarjan kaarti kerääntyneenä lahjoineen joulukuusen alle. Varsin usein kuitenkin siinä on joku sarjan naishahmoista seksuaalisesti vihjailevaan tonttuasuun puettuna. Tätä kutsutaan fanipalveluksi ja juustokakuksi.

Kohtalaisen huvittuneena näet havaitsin, että RSS-lukijaani oli ilmestynyt kahteenkin lukemaani sarjaan sellainen, nimittäin Questionable Contentiin ja Freakangelsiin. Lisäksi siitä yhdestä, jonka nimeä ei saa mainita ja jota en seuraa aktiivisesti (riittää kun avaa jonkun epäuskon vallassa möyrivän kanssasielun irkkiin pasteaman linkin), sellainen tietenkin löytyy myös.

Warren Ellis. Nyt ihan oikeasti. Joku raja. Vasta edellisellä sivulla oli ollut seitsemän vuotta vanha nörttikulttuuriviittaus.