Kynäniskanörttien korkeajännitys

Sodassa on aina monta tarinaa ja monta tekijää, joiden voidaan väittää olevan juuri se ratkaiseva tekijä. Joku saattaa painottaa armotonta taistelua juoksuhaudoissa, joku toinen logistiikkaa (armeijahan marssii vatsallaan), joku kolmas saattaa olla sitä mieltä, että vihollisen tuotantolaitosten pommittaminen kivikaudelle oli kaiken lähtökohta. Kannattajia voi olla yksittäisillä uusilla aseilla (Avro Lancaster ❤) tai kenraaleillakin.

Joka tapauksessa, merkittävä painoarvo on kautta aikojen ollut silläkin, että tiedätään missä vihollinen on, minkälaisia joukkoja ja resursseja tällä on käytettävissään ja mitä tämä mahdollisesti aikoo tehdä – tätä kutsutaan tiedusteluksi. Jo sodankäynnin alkuhämäristä, jopa ennen kirjoitetun historian alkua, tämä on onnistunut hiipimällä salaa paikalle ottamaan asiasta selvää, mutta jahka kirjoitus keksittiin, alkoivat sotapäälliköt myös lähettää viestejä alaisilleen ja hankkia vihollisen vastaavia viestejä käsiinsä. Tämän estämiseksi osapuolet puolet alkoivat salaamaan viestejään ja esimerkiksi Julius Caesar on saanut lainata nimeään monen muun asian ohella kohtalaisen yksinkertaiselle salaukselle, joka tosin aikanaan oli hyvinkin tehokas.

Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa tähän kilpajuoksuun viestinlähettäjien ja vakoojien välillä saatiin uusia ulottuvuuksia. Radio tuli käyttöön pitkien välimatkojen kommunikointivälineenä – mikä oli saksalaisten kannalta varsin kätevää, britit nimittäin katkaisivat sodan sytyttyä ensi töikseen teutoonien lennätinlinjat maailmalle – mutta tämä takasi myös sen, että kaikki lähetykset päätyivät kaikkien halukkaiden korviin ja niistä piti täten tehdä mahdollisimman vaikeita, ellei mahdottomia tulkita ilman avainta. Matematiikka oli kehittynyt ja “moderni” ohjelmoitava tietokone oli aivan nurkan takana – sen sähkömekaanisia edeltäjiä käytettiin yleisesti sekä liikemaailmassa että sotilastarkoituksissa. Alan Turingkin oli juuri keksinyt sen kuuluisan teoreettisen koneensa, jonka avulla digitaalinen tietokone kyettiin mallintamaan.

Koko salakirjoituksen kenttä meni siis sanalla sanoen uusiksi ja kynäniskanörteistä (sana oli jo siihen aikaan olemassa) tuli armeijoiden tärkeimpiä sotilaita, olletikin, että nämä tekivät työtään salaisissa komentokeskuksissa kaukana taisteluista ja vihollissotilaista. Tästä pisteestä alkaa kehitys kohti nykypäivää, jossa huomattavasti monimutkaisemmat menetelmät ovat arkipäivää meille kaikille harjoittaessamme luottamuksellista viestintää ja talousasioiden hoitoa tietoverkkojen välityksellä.

Science fiction -kirjailijana kunnostaunut Neal Stephenson on sijoittanut puolet Cryptonomicon-tiiliskivestään tähän taitekohtaan (tarina alkaa Pearl Harbourista), toisen puolen sijoittuessa johonkin hivenen epämääräiseen ajankohtaan, joka kirjan ilmestyessä 1999 oli jotakuinkin nykyhetkeä. Kyseessä ei ole (ei voi olla?) varsinainen scifikirja, koska siinä ei käytetä mitään teknologiaa, joka ei olisi jo olemassa ja yleisessä käytössä, eikä se myöskään sisällä kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista, mutta yleinen tunnelma ja haju on sellainen, että kirja on kohdistettu sf-yleisölle. Niin, merkittävä osa scifin lukijoista on tietenkin nörttejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja muita tietokoneiden kivikaudesta kiinnostuneita. Aiheestahan ei ainakaan kertomakirjallisuutta ole liiaksi kirjoitettu.

Kantavaksi teemaksi Stephenson on toki valinnut natsien kulta-aarteen ja sen etsinnän ja sodan ajan henkilöhahmoissa on niitäkin, jotka joutuvat asettamaan henkensä ja terveytensä alttiiksi rintamilla ja mielikuvituksellisilla ja -puolisilla komennuksilla pitkällä vihollisen linjojen takana. Tämä tekee siitä sotaseikkailun ja nykypäivään sijoittuneen trillerin, jota uskaltaa tarjota hivenen laajemmallekin yleisölle, kunhan tätä ei vain haittaa alituinen juonesta irtaantuminen kryptologian, matematiikan, seksuaalisten perversioiden ja ties minkä muun maailmaan.

Stephensonin kieli loistaa. Se ei ole korkeakirjallisuutta – se on nupit yhdessätoista, poljin lattiassa ja valitsin sarjatulella kirjoitettua rock’n’rollia. Luultavasti sen kääntäminen suomeksi sama lennokkuus säilyttäen olisi joko hankalaa tai mahdotonta – toisaalta olen ennenkin aliarvioinut hyvien suomentajien mahdollisuuksia. Parhaimmillaan Stephenson on kuvaillessaan hivenen karskin, mutta haikuja kirjoittavan merijalkaväen sotilaan Bobby Shaftoen edesottamuksia ja käyttäessään tämänkaltaiselle jermulle tyypillistä värikästä kieltä. “Shaftoe consults the instructions. It does matter that these are printed in Russian, because they are made for illiterates anyway. A series of parabolas is plotted out, the mortar supporting one leg and exploding Germans supporting the opposite. Ask a Soviet engineer to design a pair of shoes and he’ll come up with something that looks like the boxes that the shoes came in; ask him to make something that will massacre Germans, and he turns into Thomas Fucking Edison.”

Oikeassa kirjallisuudessa ilmeisesti pitäisi olla jotakin yhteiskunnallista tai filosofista sanomaa, jota teepöydässä pikkusormi ojossa sopii analysoida. Onhan tässäkin. Eräs kantavista teemoista on vapaasti ilmaistuna Japanilaiset Ovat Täysiä Kusipäitä – tämä ilmenee tietenkin siinä toiseen maailmansotaan sijoittuvassa osiossa. Toisaalta eräs kirjan sympaattisimmista hahmoista on Goto Dengo, japanilaissotilas ja selviytyjä, joka oikeastaan haluaisi vain harjoittaa kaivostoimintaa eikä sotia. Ehkä tämä on vain Stephensonin tapa paeta rasismisyytöksiä, mutta toisaalta se on myös tervehenkinen muistutus siitä, että yhteiskunnissa, joissa jokin on niin pahasti vialla kuin toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, kyse on kuitenkin kulttuurista eikä esimerkiksi perintötekijöistä (mitä näkökantaa taas eräät ääriainekset ovat viime aikoina tuoneet esille liittyen eräisiin toisiin yhteiskuntiin, joissa on Hyvin Paljon Vialla).

Saman käsittelyn kokevat saksalaisetkin, joskaan heidän tekojaan 40-luvulla ei samalla tavalla ole tarpeen esitellä lukijalle,  joka luultavasti on historiantuntien lisäksi saanut aiheesta suoranaisen yliannostuksen niin viihteessä kuin uutismedioissakin. Mukaan on kuitenkin saatu kaksi Korkeajännitysten pakollista Hyvää Sakua: lopulta varsin mukavaksi hepuksi osoittautuva U-Bootin kapteeni ja pasifistinen, natseja inhoava tiedemies, joka tietenkin pakotetaan osallistumaan salakirjoitusmenetelmien suunnitteluun.

Kirjassa on kaksi fiktiivistä maantieteellistä aluetta. Jos tarina vaatii sekaantumista kokonaisen valtion politiikkaan ja kuvitteellisen valtionpäämiehen luomista, Kinakutan pienen saarivaltion keksiminen on varsin sopiva juonilaite. Sen sijaan Qwghlm on lähinnä koominen parodia kelteistä ja kymrin kielestä ja sieltä tuleva melko keskeinen henkilöhahmo on hivenen sama asia kuin väittäisi jonkun olevan kotoisin Ankkalinnasta.

Cryptonomicon lienee omillaan aihepiireistä (sota, kryptologia, 2000-luvun taitteen tietoverkkobuumi) kiinnostuneen matkalukemistona tai kuten itse sitä käytin, parvekkeella (tai riippumatossa, jos pitää sellaisesta enemmän) makoiluun. Kuvaavinta lienee se, että kun etsin tässä kirjoituksessa lainaamaani kohtaa, olin vähällä vahingossa alkaa lukemaan kirjaa siitä eteenpäin.


Tässä yhteyssä mainitsen pari muutakin tekstiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät aiheeseen, eli saattavat kiinnostaa niitä, jotka ovat päässeet tänne asti. Ensimmäinen on niin ikään Stephensonin niin ikään vuonna 1999 niin ikään tietokoneiden historiaa käsittelevä In the Beginning Was The Command Line. Tietenkin pitää muistaa, kaikenlaisia kulkuneuvometaforia tulkitessaan, että on kyseessä on kymmenen vuotta teksti ja esimerkiksi Linux ja sen ajan laitteisto olivat huomattavasti karvaisempia vastustajia kuin nykyisin.

Mitä taas tulee toiseen maailmansotaan, voin suositella Lee Sandlinin esseetä Losing the War, joka käsittelee sotaa rintamalla, kotirintamaa ja journalismia, miten sota etenee ja miksi se vain jatkuu – sekä tietysti eräitä mielenkiintoisia puolia Adolf Hitleristä.