Katu-uskottavaa kirjallisuutta

Science fiction -kirjallisuudella on huono maine, osin syystäkin. Sama pätee muihin spefin alalajeihin, kuten fantasiaan ja kauhuun. Henkilöhahmot ovat ohuita, ihmiskuvaus huonoa, dialogi tönkköä, teksti ei solju ja yhteiskuntaa kuvataan libertaarisen insinöörin logiikalla. Scifissä masturboidaan planeettoja tuhoavilla tähtialusarmadoilla ja fantasia on pelkästään siloteltuun pseudokeskiaikaan sijoittuvaa eskapismia.

Stereotyypit eivät synny tyhjästä, mutta kuten Theodore Sturgeonin muistetaan tokaisseen, 90% scifistä on paskaa, mutta niin on kaikista muistakin taiteenlajeista. Toisekseen scifikirjallisuudessa on sellaisia tekijöitä kuin “ihmeen tuntu” ja huikaisevat visiot, jotka saattavat pelastaa toisilta arvoiltaan heikomman teoksen kannattavaksi lukukokemukseksi ja joita on kohtalaisen turha etsiä Tuntemattomasta sotilaasta.

Päätin kuitenkin yleissivistyksen vuoksi perehtyä sellaiseenkin kirjallisuuteen, jossa ei ole ensinkään tähtiarkkeja tai taikamiekkoja. Jouduin näet toteamaan minulla olevan niiden suhteen kohtalaisen suuria reikiä. Tällaisessa tilanteessa en vaivautunut edes kirjastoon vaan aloin yksinkertaisesti penkoa mitä kaikkea minulle tai sille seurassani tiiviisti viihtyvälle naishenkilölle on mahtanut hyllyyn eksyä. Siispä arvioita.

NostromoJoseph Conradin Nostromo edustaa muinaissarjaa, onhan se julkaistu muutamaa karvaa yli sata vuotta sitten. Ajan patinaa on kielessä ja muutenkin yhdyn Keskisuomalaisen Hannu Waaralan arvioon (jota takakansi lainaa): “tällaisia romaaneja ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan”. Sen sijaan Nostromo ei ole “muistutus ihmiskunnan kadotetusta suuruuden ajasta” vaan pikemminkin häivähdys ajalta (ja seudulta), joilloin elämä oli ikävämpää ja jokainen pitkälti oman sosiaalisen asemansa, perhesiteidensä ja sukupuolensa odotusten vanki.

Fiktiivinen Costaguanan valtio sijaitsee Etelä-Amerikassa, ja kuten sen aikaisissa eteläamerikkalaisissa valtioissa oli tapana, kuuluvat sen poliittisen elämään mielipuoliset diktaattorit ja sisällissodat. Tässä ilmapiirissä englantilainen Charles Gould perii isänsä hopeakaivoksen, josta tulee hänelle elämän keskipiste ja pakkomielle. Kaivoksen taloudellinen mahti on niin suuri, että hän toivoo sen pitävän koko Sulacon kaupungin sisällissodan ulkopuolella, mutta niin vain taistelut vyöryvät kohti kaupunkia ja niinpä kaivoksen sen hetkiset valmiiksi louhitut hopeavarannot eivät enää olekaan vain lukema Gouldin varastokirjanpidossa, sen sijaan niistä muodostuu aarre, joka pitää salakuljettaa maasta ja jota useatkin tahot tavoittelevat.

Nostromon hahmot ovat enimmäkseen kaikki omalla tavallaan traagisia. Nimihahmo elää pelkästään omalle sankarin ja anteliaan herrasmiehen maineelleen (ja myöhemmin joutuu hopeaharkkojen orjaksi). Rouva Gould huomaa, että jää aina miehensä sydämessä kakkostilalle kaivoksen jälkeen. Hirmuvallan aikaan kidutettu tohtori Monygham ei pääse eroon menneisyydestään. Ranskalainen journalisti Martin Decoud saapuu paikalle varsin huvittuneella asenteella ja vasta liian myöhään tajuaa haukanneensa kovin suuren palan. Helpoimmalla pääsee lopulta kapteeni Mitchell, joka ei tahdo kuin elää yksinkertaista elämäänsä arvostetussa virassaan ja osoittautuu juonittelujen pelinappulana siinä määrin jästipäiseksi, ettei hänestä ole oikeaa vaaraa kenellekään.

Jos olisin ollut Conradin kustannustoimittaja, olisin saattanut antaa palautetta aikajanan sotkuisuudesta. Juoni alkaa pisteestä X, joka on levottomuuksien alkaminen Sulacossa. Kaikki sitä ennen tapahtunut kerrotaan tavalla, joka ei noudata kronologista järjestystä ja on välillä kovin hankalaa seurattavaa. Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia saada jotakin kirjaa “käyntiin”, mutta Nostromo oli vielä normaalia hankalampi tapaus.

Tavallaan Nostromossa on samanlainen kasvukertomus kuin vaikkapa HBO:n mainiossa lännensarja Deadwoodissa – kaikkein ylimmäinen päähenkilö on kaupunki, kirjan lopussa Sulaco on jo aivan toinen kaupunki kuin alussa.

Varsin suositeltava teos kaikin puolin.

Syvä jokiJames Dickeyn Syvä Joki (Delivarance) on klassinen selviytymistarina. Neljä kaupunkilaismiestä lähtee kanoottiretkelle syrjäiselle joelle ottamaan mittaa itsestään ja luonnosta. Nämä haasteet olisivat voitettavissa, mutta paikalliset asukkaat ovat toinen juttu ja kohtaaminen metsässä johtaa sadistiseen väkivaltaan ja vastaiskuun. Tämän ohella saadaan kuulla filosofointia maalaiselämän idyllisyydestä ja kaupunkilaisuuden rappiosta, vaikka lopussa päähenkilöt palaavatkin Ison Omenan syliin enemmän kuin mielellään.

Kovin yhdysvaltalaisiin päähenkilöihin on näin Atlantin tällä puolen vaikea samaistua. Eihän meillä ole tuollaisia redneck-maalaisia ollut ainakaan 1900-luvun puolella eikä kaupunkilais- ja maalaisväestö ole onnistunut kehittämään toisistaan täysin eroavia kulttuureja (miten se olisikaan mahdollista jos muuttoliikettä maalta kaupunkiin on ollut koko viime vuosisadan?). Kaupunkilaismiekkosten eksistentialistinen kriisikin tuntuu kumpuavan paikallisesta elämäntavasta ja mikäli kuvittelee kirjan kuvaavankin helsinkiläisten seikkailuja Punkalaitumella, koko konsepti muuttuu naurettavaksi.

Dickey ei ole kirjoittajana varsinainen virtuoosi, joten elokuvaversion (jota itse en ole nähnyt) saamien runsaiden kehujen perusteella ehkä se onkin suositeltavampi tapa kokea tämä sinällään viehättävä tarina.

Jäniksen vuosiArto Paasilinnan Jäniksen vuosi on tavallaan edellämainitun kadonnut serkku, mitä tematiikkaan tulee. Vatanen, kaupunkilaiselämän tyhjäksi tunteva toimittaja pelastaa autolla vahingossa telomansa jäniksen ja lähtee sen kanssa kiertelemään ympäri Suomea, joutuen alituiseen kaikenlaisiin konflikteihin sivistyksen kanssa, kuten myös karhun kaltaisten luontokappaleiden kanssa. Maaseudun ihmisasukkaiden kanssa kohtaamiset ovat lämpimämpiä ja harmonisempia.

Paasilinna on viime aikoina kunnostautunut kaikenlaisissa selkkauksissa, mutta onpa häneltä tullut 70-luvulta lähtien kirjakin kutakuinkin kerran vuodessa. Jäniksen vuotta ainakin takakansi kutsui miehen parhaimpiin kuuluvaksi. Onhan se toki myös käännetty koko joukolle kieliä ja kaiken lisäksi siitä on tehty kaksikin elokuvaa: monet tuntevat Risto Jarvan version vuodelta 1977, mutta yllättävämpi on ranskalaisen Marc Rivièren vuoden 2006 Le lièvre de Vatanen, jonka pääosaa esittää kaikista maailman ihmisistä Christopher Lambert (lienee paikallaan mainita, että Lambert esittää Vatasta, ei jänistä).

Teemana on siis paluu luontoon – mutta sitä ei koskaan tehdä. Vatanen harhaileen ympäriinsä kulkurina, ottaa vastaan satunnaisia töitä, ostaa kaupasta ruokaa ja huijaa jopa sairastuneelle jänikselleen lääkärinapua. Mokoma veijari ja pseudovilli, loisia nyt sivistyksen rajamailla ollen siitä täysin riippuvainen, kuitenkin sen sääntöjä ja järjestyksenhalua halveksuen. Tulevat ihan eräätkin mediassa esiintyneet anarkistit mieleen…

Sitäpaitsi tarinan loppukin, se ainoa jonka voikaan kuvitella, on se joka aiheuttaa tarpeen kuvitella, kaikki sillat on poltettu takana “eikä heistä kuultu koskaan enää”. Valitettavasti siihen on myös varsin vaikea keksiä mitään tarinan elementeistä ekstrapoloitavaa jatkoa, jossa kenellekään kävisi järin hyvin. Luultavasti ahma jäyti Vatasen toisen jalan jo seuraavalla viikolla?

Kyseessä on tietysti huumoriteos, ja voitte pitää minua jonkinlaisena tosikkona, kun sitä näin äidyn moittimaan, mutta aistin mukana myös aimo annoksen pamflettiä, ja kun luddiitit alkavat hieroa “yksinkertaisen luonnonelämän iloja”, tapahtuu kuuluisa varmistimen poistaminen. Vatasen merkittävimmät ongelmat sitäpaitsi johtuvat siitä, että hänen vaimonsa on aivan kammottava ämmä.

Lukekaa vaikka Jared Diamondia järjellisenä analyysinä metsästäjä-keräilijästä maanviljelijän kautta post-industrialistiseen nykyihmiseen tapahtuneen kehityksen vaikutuksesta yleiseen onnellisuuteen.

Huumoriarvo onkin toinen juttu. Tämän pitäisi olla “tuhannen naurun kirja”, mutta muistelisin suuremmin huvittuneeni ainoastaan kerran Paasilinnan kuvaillessa itsepäistä katerpillarinkuljettajaa – uskoisin tuntevani kyseisen henkilön elävässä elämässä. Kyseessä on metakirja, Paasilinna kirjoittaa muutaman sivun synopsiksen siitä, mitä luvussa oikeastaan pitäisi tapahtua. Jos siis joku eläväisempi kirjoittaja vain kirjoittaisi sen auki. Syvä joki on jotakuinkin samaa kokoluokkaa ja käsittelee yhtä kolmen päivän retkeä, Jäniksen vuosi taas käy läpi Vanhasen uskomattomat seikkailut kokonaiselta vuodelta. Elokuvan raaka-aineeksi tällainen tietysti sopii.

Minua saa suostutella melko rankasti ennen kuin annan Paasilinnalle uuden mahdollisuuden.

Kolmas konstaapeliOtetaan mukaan vielä Flann O’Brienin Kolmas konstaapelin, vaikka siinä lukeekin “scifi” ja se on saanut Tähtivaeltaja-palkinnon. Sillä ei kuitenkaan ole mitään erityistä sidosta tieteiskirjallisuuden perinteeseen ja vaikka sitä voisi kutsua fantasiaksikin, on se perin kaukana amerikkalaisista pulp-kirjailijoista tai Tolkienista, jotka kirjoitushetkellä toisen maailmansodan alkuhetkillä ja hieman sen jälkeen määrittelivät fantasian käsitettä. Kolmas konstaapeli on ensisijaisesti omituinen kirja, jonka maailma seuraa aivan omaa logiikkaansa.

Onneton mies, orvoksi jo lapsena jäänyt ja väärään seuraan joutunut, päätyy tekemään murhan vain saadakseen vanhan ukon omaisuuden. Ryöstösaalista noudettaessa vain asiat kääntyvät surrealistiseen suuntaan, päähenkilömme huomaa paitsi unohtaneensa nimensä, myös keskustelevansa henkeviä kuolleeksi uskomansa uhrin kanssa. Uhri neuvoo hänet poliisiasemalle, josta löytyy kaksi varsin merkillistä poliisimiestä, joista toinen rakentelee aina vain pienempiä kirstuja ja toinen on kiinnostunut lähinnä polkupyöristä.

Kummallisen kirjallisuuden klassikko, jota voi suositella kaikille, jotka eivät saa hepulia ja laske kirjaa kädestään, kun maailma ei enää noudata kaikkia euklidisen geometrian ja kausaliteetin lakeja. Ja tietysti kaikille teille, jotka pitävät polkupyöristä tai irlantilaisesta maaseudusta. Unohtaa ei sovi myöskään kautta kirjan kulkevaa kuvitteellisen tiedemiehen elämäkertaa, joka muodostaa hulvattoman parodian tuon ajan filosofiasta tieteenä.


Kaikesta huolimatta visioiltaan kovin viime aikoina lukemani kirja on kuitenkin Stephen Baxterin huikea Manifold: Space.