Kynäniskanörttien korkeajännitys

Sodassa on aina monta tarinaa ja monta tekijää, joiden voidaan väittää olevan juuri se ratkaiseva tekijä. Joku saattaa painottaa armotonta taistelua juoksuhaudoissa, joku toinen logistiikkaa (armeijahan marssii vatsallaan), joku kolmas saattaa olla sitä mieltä, että vihollisen tuotantolaitosten pommittaminen kivikaudelle oli kaiken lähtökohta. Kannattajia voi olla yksittäisillä uusilla aseilla (Avro Lancaster ❤) tai kenraaleillakin.

Joka tapauksessa, merkittävä painoarvo on kautta aikojen ollut silläkin, että tiedätään missä vihollinen on, minkälaisia joukkoja ja resursseja tällä on käytettävissään ja mitä tämä mahdollisesti aikoo tehdä – tätä kutsutaan tiedusteluksi. Jo sodankäynnin alkuhämäristä, jopa ennen kirjoitetun historian alkua, tämä on onnistunut hiipimällä salaa paikalle ottamaan asiasta selvää, mutta jahka kirjoitus keksittiin, alkoivat sotapäälliköt myös lähettää viestejä alaisilleen ja hankkia vihollisen vastaavia viestejä käsiinsä. Tämän estämiseksi osapuolet puolet alkoivat salaamaan viestejään ja esimerkiksi Julius Caesar on saanut lainata nimeään monen muun asian ohella kohtalaisen yksinkertaiselle salaukselle, joka tosin aikanaan oli hyvinkin tehokas.

Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa tähän kilpajuoksuun viestinlähettäjien ja vakoojien välillä saatiin uusia ulottuvuuksia. Radio tuli käyttöön pitkien välimatkojen kommunikointivälineenä – mikä oli saksalaisten kannalta varsin kätevää, britit nimittäin katkaisivat sodan sytyttyä ensi töikseen teutoonien lennätinlinjat maailmalle – mutta tämä takasi myös sen, että kaikki lähetykset päätyivät kaikkien halukkaiden korviin ja niistä piti täten tehdä mahdollisimman vaikeita, ellei mahdottomia tulkita ilman avainta. Matematiikka oli kehittynyt ja “moderni” ohjelmoitava tietokone oli aivan nurkan takana – sen sähkömekaanisia edeltäjiä käytettiin yleisesti sekä liikemaailmassa että sotilastarkoituksissa. Alan Turingkin oli juuri keksinyt sen kuuluisan teoreettisen koneensa, jonka avulla digitaalinen tietokone kyettiin mallintamaan.

Koko salakirjoituksen kenttä meni siis sanalla sanoen uusiksi ja kynäniskanörteistä (sana oli jo siihen aikaan olemassa) tuli armeijoiden tärkeimpiä sotilaita, olletikin, että nämä tekivät työtään salaisissa komentokeskuksissa kaukana taisteluista ja vihollissotilaista. Tästä pisteestä alkaa kehitys kohti nykypäivää, jossa huomattavasti monimutkaisemmat menetelmät ovat arkipäivää meille kaikille harjoittaessamme luottamuksellista viestintää ja talousasioiden hoitoa tietoverkkojen välityksellä.

Science fiction -kirjailijana kunnostaunut Neal Stephenson on sijoittanut puolet Cryptonomicon-tiiliskivestään tähän taitekohtaan (tarina alkaa Pearl Harbourista), toisen puolen sijoittuessa johonkin hivenen epämääräiseen ajankohtaan, joka kirjan ilmestyessä 1999 oli jotakuinkin nykyhetkeä. Kyseessä ei ole (ei voi olla?) varsinainen scifikirja, koska siinä ei käytetä mitään teknologiaa, joka ei olisi jo olemassa ja yleisessä käytössä, eikä se myöskään sisällä kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista, mutta yleinen tunnelma ja haju on sellainen, että kirja on kohdistettu sf-yleisölle. Niin, merkittävä osa scifin lukijoista on tietenkin nörttejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja muita tietokoneiden kivikaudesta kiinnostuneita. Aiheestahan ei ainakaan kertomakirjallisuutta ole liiaksi kirjoitettu.

Kantavaksi teemaksi Stephenson on toki valinnut natsien kulta-aarteen ja sen etsinnän ja sodan ajan henkilöhahmoissa on niitäkin, jotka joutuvat asettamaan henkensä ja terveytensä alttiiksi rintamilla ja mielikuvituksellisilla ja -puolisilla komennuksilla pitkällä vihollisen linjojen takana. Tämä tekee siitä sotaseikkailun ja nykypäivään sijoittuneen trillerin, jota uskaltaa tarjota hivenen laajemmallekin yleisölle, kunhan tätä ei vain haittaa alituinen juonesta irtaantuminen kryptologian, matematiikan, seksuaalisten perversioiden ja ties minkä muun maailmaan.

Stephensonin kieli loistaa. Se ei ole korkeakirjallisuutta – se on nupit yhdessätoista, poljin lattiassa ja valitsin sarjatulella kirjoitettua rock’n’rollia. Luultavasti sen kääntäminen suomeksi sama lennokkuus säilyttäen olisi joko hankalaa tai mahdotonta – toisaalta olen ennenkin aliarvioinut hyvien suomentajien mahdollisuuksia. Parhaimmillaan Stephenson on kuvaillessaan hivenen karskin, mutta haikuja kirjoittavan merijalkaväen sotilaan Bobby Shaftoen edesottamuksia ja käyttäessään tämänkaltaiselle jermulle tyypillistä värikästä kieltä. “Shaftoe consults the instructions. It does matter that these are printed in Russian, because they are made for illiterates anyway. A series of parabolas is plotted out, the mortar supporting one leg and exploding Germans supporting the opposite. Ask a Soviet engineer to design a pair of shoes and he’ll come up with something that looks like the boxes that the shoes came in; ask him to make something that will massacre Germans, and he turns into Thomas Fucking Edison.”

Oikeassa kirjallisuudessa ilmeisesti pitäisi olla jotakin yhteiskunnallista tai filosofista sanomaa, jota teepöydässä pikkusormi ojossa sopii analysoida. Onhan tässäkin. Eräs kantavista teemoista on vapaasti ilmaistuna Japanilaiset Ovat Täysiä Kusipäitä – tämä ilmenee tietenkin siinä toiseen maailmansotaan sijoittuvassa osiossa. Toisaalta eräs kirjan sympaattisimmista hahmoista on Goto Dengo, japanilaissotilas ja selviytyjä, joka oikeastaan haluaisi vain harjoittaa kaivostoimintaa eikä sotia. Ehkä tämä on vain Stephensonin tapa paeta rasismisyytöksiä, mutta toisaalta se on myös tervehenkinen muistutus siitä, että yhteiskunnissa, joissa jokin on niin pahasti vialla kuin toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, kyse on kuitenkin kulttuurista eikä esimerkiksi perintötekijöistä (mitä näkökantaa taas eräät ääriainekset ovat viime aikoina tuoneet esille liittyen eräisiin toisiin yhteiskuntiin, joissa on Hyvin Paljon Vialla).

Saman käsittelyn kokevat saksalaisetkin, joskaan heidän tekojaan 40-luvulla ei samalla tavalla ole tarpeen esitellä lukijalle,  joka luultavasti on historiantuntien lisäksi saanut aiheesta suoranaisen yliannostuksen niin viihteessä kuin uutismedioissakin. Mukaan on kuitenkin saatu kaksi Korkeajännitysten pakollista Hyvää Sakua: lopulta varsin mukavaksi hepuksi osoittautuva U-Bootin kapteeni ja pasifistinen, natseja inhoava tiedemies, joka tietenkin pakotetaan osallistumaan salakirjoitusmenetelmien suunnitteluun.

Kirjassa on kaksi fiktiivistä maantieteellistä aluetta. Jos tarina vaatii sekaantumista kokonaisen valtion politiikkaan ja kuvitteellisen valtionpäämiehen luomista, Kinakutan pienen saarivaltion keksiminen on varsin sopiva juonilaite. Sen sijaan Qwghlm on lähinnä koominen parodia kelteistä ja kymrin kielestä ja sieltä tuleva melko keskeinen henkilöhahmo on hivenen sama asia kuin väittäisi jonkun olevan kotoisin Ankkalinnasta.

Cryptonomicon lienee omillaan aihepiireistä (sota, kryptologia, 2000-luvun taitteen tietoverkkobuumi) kiinnostuneen matkalukemistona tai kuten itse sitä käytin, parvekkeella (tai riippumatossa, jos pitää sellaisesta enemmän) makoiluun. Kuvaavinta lienee se, että kun etsin tässä kirjoituksessa lainaamaani kohtaa, olin vähällä vahingossa alkaa lukemaan kirjaa siitä eteenpäin.


Tässä yhteyssä mainitsen pari muutakin tekstiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät aiheeseen, eli saattavat kiinnostaa niitä, jotka ovat päässeet tänne asti. Ensimmäinen on niin ikään Stephensonin niin ikään vuonna 1999 niin ikään tietokoneiden historiaa käsittelevä In the Beginning Was The Command Line. Tietenkin pitää muistaa, kaikenlaisia kulkuneuvometaforia tulkitessaan, että on kyseessä on kymmenen vuotta teksti ja esimerkiksi Linux ja sen ajan laitteisto olivat huomattavasti karvaisempia vastustajia kuin nykyisin.

Mitä taas tulee toiseen maailmansotaan, voin suositella Lee Sandlinin esseetä Losing the War, joka käsittelee sotaa rintamalla, kotirintamaa ja journalismia, miten sota etenee ja miksi se vain jatkuu – sekä tietysti eräitä mielenkiintoisia puolia Adolf Hitleristä.

War – never been so much fun – part 2

Jatkakaamme sotateemalla, tarkemmin sanottuna niillä viimeisen sadan vuoden aikana sodituilla; ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historiaan, teemana on mekanisoitu sota, johon kuuluvat panssarivaunut ja lentokoneet. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historialliseen kontekstiin (siis viihteen lajina, oikea historiankirjoitus tietenkin määrittelee asiat aivan toisin) ja tulevat taistelut tietenkin ovat science fictionin alaa.

Siksipä tämäkään postaus ei käsittele myöskään ydinsotaa – lukuunottamatta tietenkin niitä kahta pienen pientä (verrattuna nykyisiin!) pommia, joilla Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan. Ydinsota on harmageddon, ydinsota johtaa vähintäänkin järjestäytyneen yhteiskunnan täydelliseen romahtamiseen, ydinsota kuuluu (post-)apokalyptiseen viihteeseen. Sota sen sijaan on ilmiö joka alkaa, riehuu aikansa ja loppuu, kaikki eivät siihen osallistu, kaikkia se silti koskettaa jotenkin, mutta lopulta elämä palaa entisiin tai edes enimmäkseen entistä muistuttaviin uomiinsa ja kukin joutuu elämään muistojensa kanssa miten kykenee.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Asiaan! Tulin hankkineeksi David Kendall toimittaman ja Constable & Robinson Publishingin julkaiseman The Mammoth Book Of War Comicsin, lähes 500-sivuisen 23×16cm-kokoon painetun antologiajärkäleen, joka käsittelee nimenomaan tätä teemaa. Hintaa oli kohtuullisesti eli alle kympin ja tekijäkaartissa useita tuttujakin nimiä, Will Eisner nyt ehkä tunnetuimpana.

Kirjaan onkin koottu mielenkiintoinen kokoelma erilaisia lähestymistapoja sotasarjakuvaan: pasifistista näkökulmaa, sotaan sijoittuvaa käsittämätöntä fantasiaa, elämänmakuisia muistelmia ja reipashenkistä seikkailua. Viimeksi mainittu on suomalaisen mieshenkilön (kts. edellinen osa) kannalta kohtalaisen turha esitys, yleissivistyksen kannalta on tietenkin hyvä tuntea sellainenkin entiteetti kuin “huonosti piirretty huttuinen peruskorkkari”, mutta kuten sanottua, useimmat meistä ovat tutustuneet Battle Picture Weeklyn ja vastaavien antimiin jo aikaisemmin.

Keiji Nakazawa tunnetaan Barefoot Genistä (eli Hiroshiman pojasta), joka käsittelee pojan elämää ylimilitaristisessa Japanissa, Hiroshimassa pommin räjähtämisen aikoihin ja sodan jälkeen itseään jälleenrakentamassa Japanissa. I Saw It! on sen esiaste. Koskettavasta aihepiiristään lukuunottamatta se ei valitettavasti oikein toimi, sarja on kömpelö – etten sanoisi, harjoitustyömäinen. Mielenkiintoista tosin lukea muinaismangaa, tyyli on hyvin eurooppalaisen oloinen eikä uudempien aikojen mangan tehokeinoista tai klisheistä ole tietoakaan.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Raymond Briggs muistetaan hyytävästä ydinsotakuvaukseen Minne tuuli kuljettaa (ja tietysti siitä jokajouluisesta Lumiukosta), tähän antologiaan häneltä tullut kohtalaisen lastenkirjamainen, mutta sisällöltään synkeä tarina Falklandista sodasta, konfliktista jossa ainakaan Briggsin mielestä ei ollut juurikaan järkeä. Hivenen turhan yksinkertaistavaa paatos aikuisille, mutta voiko kukaan vihatakaan tarinaa, jossa Margaret Thatcher kuvataan jättikokoisena mechana, jolla on nännien tilalla kanuunat? (sivumennen sanoen kyseessä ei varsinaisesti ole sarjakuva vaan lähinnä juurikin kuvakirja)

Will Eisner osallistui toiseen maailmansotaan, mutta hänen vähemmän tunnettuun tuotantoonsa kuuluu myös sarjakuvataiteen toteuttaminen USA:n armeijan PS, The Preventive Maintenance Monthly -lehteen, minkä tehtävän myötä hän päätyi armeijan mukana myös Vietnamiin. Näistä kokemuksista syntyi puolielämäkerrallinen Last Day In Vietnam, josta on pari lukua otettu mammuttikirjaankin.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Nimitarina on mielenkiintoinen, harvemmin näkee kokonaan ensimmäisessä persoonassa kuvattua sarjakuvaa, Eisnerin alter ego ei ilmeisesti juurikaan puhu (yhtään repliikkiä ei ole kirjoitettu näkyviin), mutta vahingossa sotaan joutuneesta majurista saadaan hyvinkin eläväinen kuva. Eisnerin tyypillisestä ilmeilystä ja arkipäiväisen tavallisen ihmisen edesottamuksista erikoisessa tilanteessa pitäville koko kirjan hankkimista voinee suositella.

Huonojen korkkarien (minäkin luulisin sekä kirjoittavani, että jopa piirtäväni paremman tarinan kuin alunperin Combat Picture Libraryssa ilmestynyt Landings in Cicely) ohella mukana on mainioitakin viihteellisempiä sotakuvauksia, kuten useampikin mukaan tullut Archie Goodwinin käsikirjoittama tarina. Sam Glanzmanilta on niin ikään kolme tarinaa, jotka näkyvät kirjan ollessa suljettuinakin muka kellastuneina sivuina. Sarjakuvallisen taiteen huippuina niitä tuskin voidaan pitää, mutta vanhanaikaista painotekniikkaa mukaileva väritys tekee niistä kovin sympaattisia.

Antologioiden ideahan on esitellä erilaisia tyylejä ja tekijöitä, siksi tämänkin kirjan paikka olisi useimmissa kirjastoissa. Ihmisten omissa hyllyissä sitten varauksella.

Sain sattumalta käsiini uudempaa sotaseikkailua edustavan Vertigon Haunted Tank -lehden ensimmäisen numeron – kyseessä on uudelleenlämmittely saman nimisestä, yli 25 vuotta julkaistusta sarjasta, jossa toisessa maailmansodassa Konfederaation armeijan kenraali J.E.B. Stuartin haamu suojeli toiseen maailmansotaan osallistuvia luutnantti Jeb Stuartia ja tämän M3 Stuart -tankkia. Uudessa lehdessä vain koko konsepti on päivitetty: ollaan vuoden 2003 Irakissa, tankkina on M1 Abrams ja teräsratsua komentava Stuartkin on tällä kertaa mustaihoinen miekkonen, jolla ymmärrettävästi on nuiva suhtautuminen Etelävaltioiden tunnuksia ylpeästi kantavaan kummitukseen.

Nuoriso on taas joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Nuoriso on taas kerran joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Näin amerikkalaista sarjakuvaa kokoomakirjojen muodossa lukevalle eurooppalaiselle itse formaatti on tietenkin järkytys, lehdessä on yhteensä 36 sivua (kannet mukaan lukien) ja sarjakuvan ja mainosten suhde suoranaista toniponiluokkaa – 13 sivua on jotakin muuta kuin sarjakuvaa, ja lisäksi mainokset katkovat itse toimintaa miten sattuu. Eihän tästä amerikkalaisessa marketissa joudu maksamaan kuin kolme taalaa, mutta silti tulee mieleen, eikö näitä nyt kannattaisi levittää vähän isommissa kimpaleissa?

Tämän näytteen perusteella Haunted Tank on huomattavan hölmöä potaskaa (“for mature readers”, pah, onhan tässä väkivaltaa, mutta muuten kohderyhmä lienevät 12-vuotiaat). Tarvittaisiin ehkä isompi otos näyttämään, onko se viihdyttävää hölmöä potaskaa. T-72:n tykin poikki viiltävä haamusapeli kuulostaa ajatuksena tietysti hassulta, mutta on vaikea päätellä mihin tarina oikein voi jatkua, koska toistaiseksi täysin tuhoutumattomalta vaikuttava haamu on tietenkin sellaisenaan naurettavan ylivoimainen deus ex machina.

Tämän siitä saa kun lukee enimmäkseen hyvää sarjakuvaa nykyään, tällaiselta 2000-luvun tietokonevärjätyltä sarjalta on jotenkin automaattisesti oppinut odottamaan täysjärkistä sisältöä.

Onneksi meillä Suomessa ollaan toisilla linjoilla. Aapo Kukko on nuori piirtäjä, ymmärtääkseni edelleen lukiossa, mutta alan medioissa runsaasti hehkutettu “uutena Hugo Prattina”. Ainakin esikuvan kieltämättä tunnistaa hänen piirrustuksistaan. Koska Sarjakuvafestivaaleilta piti poimia mukaan yksi omakustanne, yksi pienkustanne ja yksi vähän isomman firman tuote, valitsin keskimmäiseksi Kukon kirjoittaman ja piirtämän ja MKKEntertainmentin julkaiseman sukellusvenetarinan U-255: Sukellus pohjoisessa I.

Väärinkäsityksiä merellä.

Väärinkäsityksiä merellä.

Sotatarinaksi U-255:n tekee erikoiseksi se, että vaikka sota-aikaa eletäänkin ja päähenkilöt ovat Kriegsmarinen sotilaita, ainakaan ensimmäisen osan aikana ei vihollista tavata laisinkaan, jos nyt ei lasketa kahta kohtalaisen avuttomassa tilassa merestä löytyvää Royal Navyn upseeria. Sen sijaan sukellusveneen arkea, päälliköiden pähkäilyä navigoinnin ja päämajasta tulevan viestiliikenteen kanssa ja miehistön keskinäistä sanailua riittää.

Kyseessä on nuoren taiteilijan debyytti. Matkan varrella voi ihan havainnoida Kukon kehittymistä, osa piirroksista on loistavia, mutta taso ikävä kyllä heittelehtii. Eräs ongelma syntyy siitä, että “puhuvia päitä” on runsaasti, eikä parrakkaita tai sänkisiä merikarhuja aina meinaa erottaa toisistaan. Käsikirjoituksessakin tuntuu olevan välillä jonkinlaisia reikiä, ikään kuin repliikkejä ja ruutuja puuttuisi välistä.

Eräs kummallisuus on sekin, että U-255 tuntuu viettävän omituisen paljon aikaa sukelluksissa ollakseen aktiivipalveluksessa oleva sukellusvene vuonna 1942. Sukellusvenetekniikka ei ole aivan ominta alaani, mutta vasta seuraavana vuonna esitelty Type XXI oli sukellusvene sellaisena kuin me nykyajan lukijat sen ymmärrämme, aikaisemmat U-veneet olivat enemmänkin veneitä, jotka tarvittaessa osasivat sukeltaa piiloon.

Koska luulen, että Aapo Kukosta “kuullaan vielä”, epäilisin että muutaman vuoden päästä U-255 on sellainen “Tintti Neuvostoliitossa” (tosin lähdeteoksia on kyllä luettu Hergéä ahkerammin ja paremmin valikoiden), jotain josta voimme nähdä, mitä on tulossa, mutta monin tavoin niin kovin kulmikasta.

War – never been so much fun

Suomalaisen mieshenkilö on tunnetusti kansainvälinen ja kielitaitoinen henkilö. Äidinkielen lisäksi hän taitaa englanninkielen, osaten eläväisesti kuvailla esimerkiksi kivenmurikan tunkeutumista ralliauton sisätilaan ja edelleen kartanlukijan takamukseen. Ruotsinkielelläkin onnistuu esittäytyminen, ja sitä läheisesti muistuttavan saksan suhteen ollaan suoranaisia virtuooseja: teutooninaapurin kanssa voidaan nostaa maljoja (“Für den Führer!“), keskustella moottoriajoneuvon omistajan elämään vääjämättä kuuluvista teknisistä ongelmista (“Himmel, mein Kübelwagen ist kaputt!“) tai käydä sujuvaa small talkia ammattiuralla etenemisestä (ehkäpä Hans on jo ylennetty Obersturmbannführeriksi?)

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Tämän vuolaan kielitaidon pohjalla on tietenkin 50-luvulla aloittanut, kaikenlaista seikkailusarjakuvaa julkaissut, mutta 60-luvun jälkeen käytännössä toiseen maailmansotaan keskittynyt Korkeajännitys-lehti, tutummin “korkkari” (yhden kysymyksen gender-testi: jos korkkarit mielestäsi kuuluvat jalkaan, olet nainen), jota on vuosien mittaan ehtinyt julkaista yksi jos toinenkin kustantamo. Nämä sotavuosien tarinathan ovat enimmäkseen peräisin brittiläisestä Commando Comicsista ja niiden näkökulmakin toki brittiläinen.

Korkkarihan edustaa jo lähtökohtaisen mautonta genreä: sotaviihdettä. Toinen maailmansota ei ollut aivan yhtä järjetöntä teurastusta (paino sanalla ‘järjetön’) kuin ensimmäinen, mutta siitä huolimatta noin 25 miljoonaa sotilasta kuitenkin menetti henkensä ja sen lisäksi mehän tiedämme mitä kaikkea siviiliväestölle tehtiin – holokausti on toki kaikkien tuntema tragedia, mutta vain kohtalaisen pieni osa kuitenkin. Ja tästä siis pitäisi tehdä reipashenkistä seikkailuviihdettä kasvaville poikasille. Dulce et decorum est pro patria mori.

Toisaalta juuri ensimmäinen maailmansota (tai Vietnam) lienee sopivampi pohja sodan järjettömyyttä kuvaavalle pasifistiselle teokselle. Jähmettyneen sotilaallisen ajattelun ja Maxim-konekiväärin kombinaation ansioista miljoonittain nuoria miehiä uhrattiin järjettömissä hyökkäyksissä, joilla ei sen hetkisellä aseteknologialla ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia onnistua. Myönnän, että historiantuntemuksessani Euroopan tapahtumista ja poliittisista jännitteistä 1910-luvulla on kohtalaisia puutteita, mutta en muista, että ainakaan jälkipolvien viihteessä ketään olisi onnistuttu leimaamaan mitenkään pahaksi osapuoleksi – koko konflikti nähdään yleensä liiallisen kansallisaatteen aiheuttamana murhenäytelmänä, jossa yksittäiset sotilaat ovat vain onnettomia rattaita ja lihaa myllyssä.

Toinen maailmansota sen sijaan, nimenomaan brittiläisestä näköpiiristä, näyttäytynee vallan toisenlaisena. Saksalaiset ovat inflaatiokrapuloissaan ryhtyneet maailmanhistorian sarjakuvallisimmiksi paskiaisiksi ja hyökkäävät paitsi koko Manner-Eurooppaan, myös poloisen saarivaltion kimppuun, mutta sankarillisen taistelun jälkeen vainoaja saadaan lyötyä. Britit onnistuivat pitämään maasodan pois emämaan alueelta, sodan raadollisimmat tapahtumat sijoittuivat muualle ja kaiken lisäksi kun myöhemmin saatiin selville, mitä kaikkea natsit olivat tehneet – ja oltiin voittajia – oli helppo julistaa olleensa hyvien puolella kaikkea pahaa vastaan.

Korkeajännitys on varsin pöljää viihdettä. Siinä britit ovat puhdasotsaisen urhoollisia (paitsi pahat ja pelkurimaiset britit, jotka joko kaatuvat tarinan aikana tai muuttuvat puhdasotsaisen urhoollisiksi), saksalaiset taas julmia ja lopulta raukkamaisia natseja (paitsi Hyvät Sakut™, jotka vastustavat natseja ja yleensä päätyvät lopulta mielellään sotavangeiksi). Sodan tarkoitusta ei yleensä kyseenalaista ja raskaistakin tappioista huolimatta jopa rivimiehet kokevat sotimisen mielekkääksi ja iloitsevat menestyksestä (“Will meni, mutta saatiin tämä kukkula, wheee!”).

Toisaalta tarinat jopa jossain määrin noudattavat historiallisen sodan kulkua, sodan alku Euroopassa, perääntyminen Dunkerqueen, ilmojen korkkareissa suosittu Taistelu Britanniasta, Normandian maihinnousua seuraava voitokas, mutta karvas eteneminen ja lopulta lopullinen showdown Berliinin raunioissa. Afrikkaan sijoittuvissa aavikkotarinoissa ei ole niin tarkkoja, mutta Afrikkahan on joka tapauksessa vain yksi iso hiekkaerämää ja samaten Tyyneltä Mereltä löytyy kyllä loputtomiin pikku saaria japanilaisilta vallattavaksi.

On ihan mielenkiintoista pohtia, ovatko korkkarit sittenkään sen mauttomampia kuin vaikkapa ns. kaukopartiokirjallisuus, eli nämä enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliset suomalaissotilaiden edesottamuksia käsittelevät teokset, jotka ovat vuodesta toiseen nauttineet jonkinlaista suosiota, ainakin niitä tehdään edelleen lisää. Käväisin tässä päivänä muutama kirjakaupassa, ja siellähän kaupattiin isänpäivälahjaksi muunmoassa sen nimisiä teoksia kuin Kuoleman kujanjuoksu ja Kun taivas oli helvetti. Sellaisia ne suomalaiset isät ovat, niiden ainoa vuoden juhlapäivä menee pilalle jos ne eivät saa lukea miten joku (yleensä ryssä) on tapettu tai miten Kalle Päätalo teki 80 tunnin työviikkoa jos riiuureissuiltaan mitenkään kerkesi.

Joka tapauksessa Korkeajännitys on kuulunut erottamana osana Suomen miehuullisen (ja välillä jopa naisellisen) nuorison kasvuun ja kotimaassaankin näillä sotasarjoilla niin ikään oli runsaasti lukijoita, varsinkin sotien jälkeen, mutta esimerkiksi War Picture Librarya julkaistiin vuoteen 1984 asti ja Commando Comics jatkuu edelleen.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Jonkinlaisena sivuhuomautuksena voidaan käsitellä yleensä tutkan alapuolelle (no pun intended) jäävä lentäjäsankari Battler Britton. Battler nimittäin kuuluu korkeajännityskategoriaan vain nimellisesti, todellisuudessa kyseessä on supersankari, joka käy fantasiasotaa fantasiamaailmassa fantasiasaksalaisia vastaan – mikä muu selittäisi sen, että Battlerin alta ammutaan noin kymmenentuhatta Spitfireä (mutta hän ei itse saa koskaan naarmuakaan), hänen yhteenlasketut seikkailunsa 30-luvulta aloitettuina jatkuisivat edelleen ja saksalaisia hän on varmasti surmannut yli koko Luftwaffen yhteenlasketun miesluvun!

Tämä tietenkin osaltaan johtuu jo siitä, että pysyvän sankarin ottaminen sotasarjakuvaan on aina lähtökohtaisen pöljä idea, koska seikkailuja ei kuitenkaan haluta edes likimain rajoittaa aidon konfliktin aikamääriin ja sitäpaitsi sankari muodostuu väkisinkin kuolemattomaksi (sen sijaan korkkarista muistan eräänkin tarinan, jossa oli vain yksi varsinainen päähenkilö, joka sankarillisen lentonsa – joka sinällään oli harvinaisen pölkä sisältäen mm. Stukia Lancasterin kimppuun hyökkäävinä torjuntahävittäjinä – jälkeen vain kuukahtaa istuimelleen ja menehtyy).

Garth Ennis tosin onnistui sangen mainiossa versiossaan (julkaistu Egmontin toimesta Suomessakin nimellä Hiton hieno savotta) saamaan Brittonistakin lihaa ja luuta olevan lentäjä-ässän – mutta niinpä kyseessä myös oli vain yksittäinen albumi. Lisähuomiona mainittakoon, että Colin Wilsonin piirrostyö on mainiota, kalustoksi on valittu korkkareissa harvemmin nähty Bristol Beaufighter ja sodan karu todellisuus kerrankin kuvataan niinkuin se on, kun ilmatorjuntaosuma pirstoo yläampumon, se täytyy verellä, hiellä ja suolenkappaleilla.

Kuten sanottua, on brittiläinen sotasarjakuva varsin tuttua suomalaisille. Saksalaiset ovat vähän häpeilleet koko toista maailmansotaa (edes Wehrmachtin veteraanit eivät ymmärtääkseni pitäneet samalla tavalla julkisia kokoontumisia kuin vaikkapa suomalaiset vastineensa). Sen sijaan Yhdysvalloissa on ilmestynyt sotasarjoja, myös toiseen maailmansotaan liittyen, mutta Suomessa ne eivät ole merkittävää jalansijaa saaneet. Tutustuttuani Kersantti Rockiin (toisinaan käännetty Kiveksi) en ihmettele niin paljoa, mikseivät.

Kersantti Kivi

Kersantti Kivi

Egmont julkaisi tämän vuoden kevätpuoliskolla melko tuhdin Rock-albumin, samassa formaatissa kuin Jonah Hexitkin. Se ei ole enää lehtipistemyynnissä, mutta divareista halukkaille löytynee ja englanniksi samaa kokonaisuutta myydään nimellä Sgt. Rock Archives vol. 1. Tekijöitä on aika liuta, hahmon yhdessä Robert Kanigherin kanssa luonut Joe Kubert saattaa olla suomalaisille tutuin.

Kivikään ei lopulta seikkaile todellisessa maailmansodassa, hän käy kummallisessa muka-euroopassa loputonta sotaansa muka-saksalaisia vastaan – jatkuvana hahmona hänkään ei voi välttyä battlerbrittonin perisynniltä. Virallinen tarina kertoo, että Rock kuoli sodan viimeisenä päivänä viimeiseen luotiin, mutta tuo luoti on sodan aikana ammutuista järjestysnumeroltaan numeroituvasti ääretön – Rock pysyy hengissä ja etenee ja puolustaa Ranskan näköistä maastoa niin kauan kuin sarjaa halutaan tehdä.

Tämähän olisi hyväksyttävissä, mutta sarjaan liittyy toinen kummallisuus, vitsaus, joka teutaroi koko amerikkalaisen sarjakuvaskenen kieroutuneeksi ja kahtiajakautuneeksi. Se haittasi supersankarisarjakuvaa, se haittasi poliisisarjoja, mutta käsittämättömimmän muodon se saavuttaaa sotasarjassa. Kun kokoelmaa selailee, jokaisessa kannessa komeilee Comics Code Authorityn hyväksyntälogo – muutoin lehteä olisi ollut lähes mahdotonta saada myyntiin suosituimmissa myymälöissä.

Sarjan piti siis olla lapsille soveltuvaa, kehittävää luettavaa. Sotilaiden ei sovi kiroilla, vaikka todellisuudessa maseilta melkoisia ärräpäitä saattoikin päästä tilanteessa kuin toisessa. Mutta ennen kaikkea kuolema on tabu. En löytänyt Comics Coden alkuperäistekstistä selvää mainintaa siitä, että kuoleman kuvaaminen oli suoranaisesti kiellettyä, mutta muutakaan selitystä en keksi tällaiselle kieroutumalle, ja Kvaakissa kyseltyäni asiantuntijaraati (lue: Rami Rautkorpi) oli samaa mieltä. Kersantti Rock on sotasarjakuva, jossa kukaan ei kuole.

Niin siis, ei minusta sarjakuvassa välttämättä tarvitse kuolla hahmoja. Sodassa nyt vaan kuolee ihmisiä. Jos ei halua semmoista, voi kirjoittaa rauhasarjakuvaa. Sivumennen sanoen Masin lisäksi ei tulekaan mieleen yhtään sarjaa joka kuvaisi elämää nimenomaan rauhanajan armeijassa (tosin muutamilla merkittävillä sarjakuvamailla ei kyllä ole ollut rauhanaikaakaan vähään aikaan…). Mutta Rock on olevinaan mukana sodassa.

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia. “Aikuisissa”, pasifistisissa ja kantaaottavissa sarjoissa molemmat nähdään samanlaisina tragedioina, seikkailusarjassa tietenkin vihollista kaatui kuin heinää ja se on oikein, kun taas omia menetyksiä kuvataan negatiivisemmassa valossa. Välillä ilkeä vihollinen saattaa jopa saada aikaan kauhistuttavaa tuhoa Hyvän osapuolen armeijassa, mutta Sankari itse ei kuitenkaan sattumalta saa kranaatista tai lentopommista päähänsä.

Rockissa molempien nämä eri kuolemat on joka tapauksessa käsitelty eri tavoin. Vihollisarmeijassa ei (hirviömäisiä komentajia lukuunottamatta) ole yksilöitä, joten ei ole niinkään tärkeää näyttää miten heille käy. Heitä kohti ammutaan, heidän etenemisensä pysähtyy. Joskus jos vihollisjoukkoa heitetään kranaatilla, saattaa räjähdyspilvestä lentää sentään sotilaskypärä, joka kuvannee sitä, että kypärän sisällä olleelle päälle on käynyt jotain. Lähitaistelussa taasen ei tietenkään lyödä pistintä suolistoon vaan muksitaan vain taju kankaalle nyrkillä tai jollakin astalolla.

Erityisen näppärä keino vieraannuttamiseen löytyy sodan mekanisoitumisesta. Vihollisella on sotakoneita ja pesäkkeitä, niitä vastaan voi taistella, niitä kohti voi ampua ja ne voi tuhota, ottamatta mitään kantaa siihen, onko niissä joku sisällä – ajan tekoäly- ja kauko-ohjaustekniikan huomioon ottaen näin voisi kuitenkin epäillä olevan. Joka tapauksessa niistä puhutaan kuin ne olisivat itsenäisiä demoneja (“Tankki ei ole nähnyt tätä telamiinaa!”) ja vain aniharvoin näytetään edes vilaukselta ketään vihollissotilasta niiden sisässä.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Omat sotilaat päinvastoin kuvataan yksilöinä ja he kuuluvat enimmäkseen jalkaväkeen. Heitäkin kohti ammutaan, mutta jostain syystä luotisateessa mitä ilmeisimmin pystyy seisomaan vaikka pystyssä, kunhan vain on rohkea, ei pelkää ja ampuu takaisin. John Matrix tekee saman Commandon loppukohtauksessa ja samaa efektiä on nähty useammassakin muussa elokuvassa, mutta jostain syystä sarjakuvassa se näyttää erityisen banaalilta. Vihollinen ei osu, osuessaan sen ammuksilla ei ole mitään vaikutusta! Korkeintaan sen onnistuu silkalla paineella työntämään tommyt taaksepäin tai maata vasten.

Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vihollinen kuitenkin onnistuu jonkun saamaan hengiltä (lihashaavojahan voi aina ottaa loputtomiin), täytyy tämä kuitata jollakin lakonisella kiertoilmaisulla. Joskus miehiä vain katoaa. Joskus heistä jää jäljelle kypärä. Joskus he löytyvät maastosta jähmettyneinä. Kumminkaan koskaan ei suoraan myönnetä, että nyt joku on kuollut.

Rock onkin sukua jonkinlaiselle sota-ajan propagandalle, jota pojat kansan urhokkaan suorittavan urotekoja, lyövät vihollisen takaisin ja joskus harvoin “kaatuvat”, mutta missä nimessä kukaan ei huuda äitiä apuun, kun suolet uhkaavat valua elimistön ulkopuolelle. Ja toisin kuin korkkareissa, kukaan ei edes kaadu siististi maahan huutaen saksankielisen sanan, joka suoraan käännettynä tarkoittaa “olkaa tervehdityt, valkyyriat, jotka tulette kantamaan minut esi-isieni luo”, toisinsanoen: Aaaaaargh!

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Eräs toinenkin ero brittipiirtäjiin on nähtävissä. Sotakoneita ei missään nimessä piirretä pultin tarkkuudella, itseasiassa Joe Kubert itsekin myöntää kokoelman esipuheessa: “[Russ Heath] piirteli tankkeja ja tykkejä, jotka näyttivät aidommilta kuin valokuvissa. Minulla oli tapana vertailla valokuviani tankeista ja varusteista Russin piirrustuksiin. Jos oli vähänkään kyse autenttisuudesta, valitsin aina Russin työn”.

Tervehenkisenä nuorukaisena minulla ei tietenkään ole niin pahaa fetissiä saksalaisiin panssarivaunuihin, että välittömästi näkisin, jos Tiikerin torni nyt sattuukin olemaan aivan väärässä paikassa. Valitettavasti toinen maailmansodan lentokoneet ovat ihan toinen juttu, ja kieltämättä ne onkin piirretty mitä ilmeisimmin ulkomuistista. Ei tällaisella lepsulla asenteella ainakaan muovirakennussarjojen myyntiä edistetä!

Yhteenvetona Sgt. Rock on kohtalaisen banaalia potaskaa, jota ei oikein voi suositella kenellekään kuin kuriositeettina.

Tuokaa minulle Warren Ellisin pää!

Sarjakuvan käsikirjoittamisen jalossa ja vaikeassa lajissa suosikkeihin kuuluu, vähemmän yllättävästi, englantilainen mystikko Alan Moore. Mooressa mainiointa ei ole välttämättä ole edes se, että parhaimillaanhan hän on ihan saatanan hyvä – kuten nyt vaikkapa ihastuttava steampunk-rock’n’rollia pursuava League Of Extraordinary Gentlemen (ei sukua elokuvalle). Parasta on, että huonoimmillaankin – en ole erityisesti lämmennyt Promethean new age -haahuilulle – Moore on edelleen hyvä.

Toinen anglosaksisen, usein omituisiin trikoisiin pukeutuvan sarjakuvan supertähti Warren Ellis on hivenen toista maata. Kuten voimme havaita Authorityn alkuunpolkaisusta ja Planetarysta – puhumattakaan Transmetropolitanista, jota muuten en ole vieläkään itse tullut lukeneeksi, mutta jota tuntuu kehuvan jokainen ja heidän isoäitinsä päälle – mieshän on nero. Myös internetissä vapaasti luettavissa oleva Freakangels on vähintäänkin viihdyttävä tapaus. Mutta Ellis kirjoittaa paljon eikä missään nimessä pysty aina pitämään tasoaan yllä.

Hankin käsiini kaksikin Ellisin minisarjaa, joita yhdistää sama teema: avaruusalukset, ja jotka osoittauvat laadultaan kaikkein pahimmiksi. Hyvään sarjakuvaan on helppo suhtautua, se on hyvää. Keskinkertainen voi olla viihdyttävää. Roskan voi kuitata olankohautuksella. Campille voi nauraa. Mutta sitten on teokset, joista idean, lähtöasetelman ja Ellisin nimen luoman odotuksen takia tahtoisi pitää. Kovasti. Mutta kun ei jumaliste kykene.

Colleen Doranin piirtämä Orbiter on kuin sarjakuvamuotoinen scifinovelli. Siinä on kaikki ainekset, joita Portti-lehden kirjoituskilpailuun tai FAN-sarjan antologiaan kuuluvalta novellilta vaaditaan – ja sellaista harvemmin nähdään sarjakuvamuodossa. Harmillisesti vain Orbiter kirjallisessa muodossa ei välttämättä saisi ko. kilpailussa edes kunniamainintaa.

Lähtöasetelma on sinänsä mielenkiintoinen, NASAn avaruussukkula Venture palaa maapallolle oltuaan hukassa kymmenisen vuotta sitten. Maassa avaruuden valloittamisesta on jo luovutttu, mutta nyt kerjäläisten valtaamalle Kennedyn avaruustutkimuskeskuksella rysähtää sukkula, jossa on aivan vierasta teknologiaa, omituinen päällyste ja selvästi marsilaista maaperää laskutelineissä. Miehistö sen sijaan on kadonnut, lukuunottamatta kapteenia, joka on lievästi ilmaistuna sekaisin kaiken kokemansa jälkeen.

Iso kasa mysteeriota ja sense-of-wonderia – ja sitten sen koko potentiaali hukataan täydellisesti. Käsikirjoitus etenee kuin henkilöjuna Poriin – maisemat ovat yksitoikkoiset ja välillä pysähdytään ratkaisemaan seuraava arvoitus. Missä ovat ongelmat, konfliktit, jännitteet, henkilökemiat? Missä on viiltävä outouden tunne ihmeteltäessä aluksen erikoisia sisuskaluja? Minulle pitää uskotella, että luen esineistä, jotka todella ovat ulkoavaruudesta ja ihmisistä, jotka ovat nähneet asioita, jotka eivät ihmisten silmille ole tarkotetut!

Lisäksi henkilöhahmot ovat jo valmiiksi yksiulotteisia, Doranin piirroshahmot Steven Seagal -tason pökkelöitä tunteenilmaisunsa osalta ja loppu varsinainen lässähtänyt pannukakku, joten yhtä valju olohan tästä jää kuin olisi syönyt nälkäänsä pelkkää raparperikiisseliä ja makaronia, kun talosta ei yöllä löytynyt muutakaan.

Chris Weston puolestaan vastaa piirrostyöstä Ministy of Spacessa, ja tätä kirjasta haluaisi rakastaa vielä enemmän! Siinä näet toisen maailmansodan loppumetreillä britit onnistuvat saamaan haltuunsa kaiken olennaisen Peenemündestä – ts. saksalaiset rakettitiedemiehet ja näiden varusteet. Historiassahan, kuten me sen tunnemme, päätyi Werner von Braun johtamaan amerikkalaista kuulento-ohjelmaa ja neuvostoliittolaisetkin onnistuivat saamaan käsiinsä aimo annoksen germaanista aivoa ja V-2 -raketteja, mikä tietenkin yhdessä ydinaseohjelmien kanssa mahdollisti paitsi avaruuslennot, myös kauhun tasapainon täyteen kuolemaa lastattujen ballististen ohjusten muodossa. Ministy of Spacessa luonnollisesti – saman nimisen ministeriön ohjaamana – jää avaruuden valloitus brittien harteille.

Brittiläinen avaruussarjakuva on aina ollut lähellä sydäntäni, ovathan sekä kovan ja vähän kuivakan scifin ykkösnimi Jeff Hawke kuin myös äärettömän pösilö Jet-Ace Logan molemmat saarivaltakunnan sankareita. Ellisin innoittajan on ollut Suomessa ehkä hieman vähemmän suosittu Dan Dare, joka itseltänikin on jäänyt pahasti paitsioon, mutta joka kuitenkin kuuluu koppalakki uljaasti päässä pitkin aurinkokuntaa suhaaviin RAF:n tai vastaavan avaruusentiteetin pilotteihin. (Ellisin kanssa usein sekaisin menevä Garth Ennis – jompi kumpi pitäisi poikkeuslailla pakottaa vaihtamaan nimeä – muuten puuhailee Darelle jatkoa, kuten jo aiemmin teki Battler Brittonille)

Ministy of Spacessa oli siis aineksi megalomaanisempaankin eepokseen, kantaahan se vuosikymmenten ajan ensimmäisistä V-2 -kokeista Marsin valloitukseen. Siksi onkin sääli, että tarina tiivistetään kolmeen lehdykkään, joka yhteen trade paperbackiin nidottuna saa sivumääräksi vaivaisen 96. Tällä on erinäisiä sivuvaikutuksia, kuten se, ettei koe seuraavan sarjakuvaromaania ensinkään, kyseessä on jonkinlainen sarjakuvan muotoon kirjoitettu pseudo-dokumentti.

Henkilöhahmoista esimerkiksi voisi valittaa. Niitä on noin puolikas. Ainoa hahmo, josta saadaan minkäänlaista otetta, on Sir John Dashwood itse, ja sekin jää pintapuoliseksi. Päähuomion vie brittien avaruusohjelma, ja sekin tuntuu sujuvan turhankin mallikkaasti draamaan kaaren luomiseksi. Välillä toki raketti ottaa ja räjähtää lähtöalustalle ja vie muutamia onnettomia mukanaan – mutta kukas tämä upseeri nyt taas edes olikaan? Varmasti hänellä oli perhettä? Pitikös minun lukijana välittää hänen kohtalostaan?

Westonin piirrostyyli edustaa tällaista hyvin tyypillistä amerikkalaista uudemman polven mainstream-sarjaa ja siihen on niin ikään lisätty kohtalaisen tyypillinen tietokonevärjäys. Kalsarisankarisarjoissa tällainen toimii kyllä mitä mainioimmin, mutta tällä kertaa olisi kaivannut jotenkin… englantilaisempaa lähestymistapaa, joku joka jotenkin muistuttaisi niistä vanhoista rakettilentäjien kultakauden sarjoista.

Onhan tässä jotain hyvääkin: avaruusaluspornoa on runsaasti – briteillä tuntuu olevan pakkomielle pultata avaruusaluksiinsa siipiä(!) ja nämä avaruuslentokoneet näyttävätkin olevan hyvin läheistä sukua Supermarine Spitfirelle, Gloster Meteorille ja de Havilland Venomille. Myös englantilaisesta kansanluonteesta saadaan viihdyttävä kuva. And I want the bloody cabin reinforced and pressurised! I am not going to space wrapped in tinfoil! I’m an English airman and I want to wear my bloody jacket and sit in a decent leather chair!

Ministry of Space onnistuu Orbiteria paremmin, mutta pettymyksenä sitäkin on loppujen lopuksi pidettävä. Sääli, sääli, aineksia olisi ollut vaikka mihin.

Rägnarok koittaa Hitlerille

Vaskikirjat julkaisi Norman Spinradin klassisen scifi/fantasiahassuttelun Rautainen Unelma (The Iron Dream, 1972). Halikaa ja pusutelkaa Erkkaa, sillä onhan tämä sentään kulttuuriteko.

Rautaisen unelman peruslähtökohtahan on juuri sellainen, josta saa lystikkään sivumaininnan mihin tahansa scifiä käsittelevään lehtiartikkeliin. Adolf Hitlerin kirjoittama fantasiakirja! Sehän on melkein yhtä lystikästä kuin Idi Aminin aivot hemaisevan blondin kallossa! Skeptisempi henkilö alkaa epäilemään samaa ilmiötä kuin usein lukiessaan Tähtivaeltajan Kalkkunalla on asiaa -palstaa; onko teokseen itseensä tutustuminen laisinkaan niin hauskaa kuin siitä lukeminen…

Spinradin vaihtoehtohistoriassa Adolf Hitler päättikin – hetkeksi poliittiseen ääriliikkeeseen sekaannuttuaan – siirtyä Yhdysvaltoihin, missä ryhtyi 30-henkeen sopivasti pulp-henkiseksi kuvataiteilijaksi ja scifi- ja fantasiakirjailijaksi. Tästä seurasi joitakin pieniä muutoksia maailmanhistorian kulkuun, eli aivan kuten Westwoodillakin epäiltiin, vahvan Saksan puuttuessa Neuvostoliitto lähti sotimaan Eurooppaan (ja tietenkin mammuttitankeilla murskasi kaiken alleen). Tätä kaikkea valotetaan kuitenkin vain muutaman sivun verran lyhyessä “kirjailijan biografiassa” sekä kuvitteellisen newyorkilaisen kirjallisuusprofessorin kirjoittamassa analyysissä.

Rautainen unelma ei kuitenkaan ole edes “kirja kirjassa”, se on käytännössä kokonaisuudessa “Hitlerin” kirjoittama post-apokalyptinen fantasia Hakaristin herra. Olen antanut itselleni ymmärtää, ettei reaalimaailmaan Aatun kirjallisissa kyvyissä varsinaisesti ole kehumista ja niin ikään Hakaristin herra on kertakaikkisen huono kirja. Lukijan olotila tuo ehkäpä mieleen Philip Jose Farmerin Lordi Tygerin, jossa niin ikään osaava genrekirjailija on ihan piruuttaan päättänyt kirjoittaa tahallisesti jotain aivan hölmöä.

Ydinsodan runtelemaa Maapalloa kansoittavat iljettävät ja epämuodostuneet mutantit, onneksi sentään arjalaisen puhtoisilla ihmisilläkin oma valtakunta viimeisenä sivistyksen linnakkeena. Feric Jaggar, uljas ja rodullisesti puhdas, mutta ulkomailla – alempien rotujen keskellä – syntynyt herrasmies saapuu ensimmäistä kertaa geneettiseen kotimaahansa ja havaitsee kauhukseen, että juutalai– pirulliset dominaattorit ovat soluttauneet sinnekin ja ali-ihmisiäkin pyörii jaloissa riesaksi asti. Feric päättää tehdä asialle jotain ja liittyy kansallismieliseen, mutta turhan akateemiseen pienpuolueeseen – ja tämän jälkeen valistuneelle lukijalle ei yllättäviä juonenkäänteitä juuri ilmenekään, tosin Hitlerin fantasia ei tietenkään pääty untergangiin bunkkerissa vaan lopulliseen ratkaisuun.

Bulkkifantasian parhaiden perinteiden mukaan säännöllisesti täytyy päästä taistelemaan, pienemmällä tai isommalla porukalla, eikä tämän kuvauksesta puutu verta, hikeä eikä suolenkappaleitakaan. Kuvaavaa on, että vaikka uljailla sankareilla onkin käytössään konepistooleja ja mitä tehokkaimpia sotakoneita, täytyy näiden säännöllisesti ryhtyä tervehenkiseen kallonmurskaamiseen erilaisia meleeaseita käyttäen, eihän vain koneiston käynnistävää liipasinta painaen pääse kunnolliseen hurmenirvanaan.

Natsien hakaristien, voimakkaiden värien, pääkallojen ja soihtukulkueiden käyttö fantasiaympäristössä paljastaa vanhan totuuden: koko kuvasto niin naurettavaa, että ilman Hitlerin esimerkkiä kukaan kirjailija, elokuvaaja tai sarjakuvantekijä ei voisi käyttää niitä tai mitään vastaavaa näyttämättä suorastaan naurettavan pompöösiltä. Samoin, kuten professori analyysissään toteaa, onhan se nyt aivan älytön ajatus, että ihmiset kyseenalaistamatta mitään suuriin joukoin lähtisivät fanaattisesti kannattamaan mitään noin typerää.

En ole hirvittävästi lukenut juuri sitä fantasiaa tai scifiä, jolle tässä irvaillaan, suoranaisesta natsimielisestä viihteestä puhumattakaan (en nyt laske fasismin kanssa kaikilta suunnilta veljeilevää musiikkimakuani mukaan), Robert E. Howardin Conania syytetään joskus jonkinlaiseksi arjalaiseksi yli-ihmispropagandaksi, kuitenkin Conan (ja muutkin Howardin sankarit) ovat aina olleet liian itsenäisiä (suorastaan libertaareja) kumartaakseen mitään Yhtä Johtajaa tai kuuluakseen Yhteen Kansaan – Conanistakin taisi tulla kuningas puoliksi vahingossa. Se maailman tunnetuin fantasiakirja tosin on turhan helppo nähdä allegoriana sodasta – ei niinkään toisesta maailmansodasta, kuten aikalaiset epäilivät – vaan sellaisesta, jossa lännen kansat yhteismielin murskaavat rasistisesti kuvatut slaavit ja turkkilaiset.

Mieleen nousee muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, jos tarkoitus on saada lukija huomaamaan “hemmetti, minähän hurraan Hitlerille, ei näin”, olisiko kannattanut kirjoittaa Hitleristä, ei Hitlerinä, eli karismaattisen johtajan noususta, mutta kaikki omat kirjoittajanlahjat peliin laittaen? Toisekseen, onko latentin homoseksuaalinen univormu- ja väkivaltaporno niin viihdyttävää, että novelliin sopivaa vitsiä kannattaa venyttää kokonaiseksi kirjaksi? Kolmannekseen, onko elegantein ratkaisu, jos lähes jokaiselle romaanin henkilölle voi löytää vastineensa jostakin saksalaisesta heppulista?

Huvittavinta lienee, että lopun kirja-analyysiosio on kerrassaan ylimääräinen ja Spinradkin tietää tämän, mutta lukijoiden nyt ei vain voi olettaa hoksaavansa vitsiä, ellei sitä kirjoiteta auki. Puhkiselittämisestä huolimatta amerikan natsit keksivät lisätä Rautaisen unelman suositeltavan kirjallisuuden listalle, sen mainostaminen Saksassa kiellettiin ja muuan fani tuli valittamaan Spinradille siitä, miten loppukaneetti pilaa muuten aivan loistavan fantasiakirjan. Huoli lienee täten aiheellinen.

Tarinan hienoimpiin kuuluvassa kohtauksessa natsimotoristijengin johtajuudesta käytävän mittelön hävinnyt sotapäällikkö suutelee Fenricin massiivisen taistelusauvan nuppia. Jopa tunnettu internetkirjailija naula olisi ylpeä tästä kuvauksesta, vaikka Rautaisen unelman julmassa maailmassa muutoin näyttääkin siltä, että miekka on täytekynää vahvempi.