Rägnarok koittaa Hitlerille

Vaskikirjat julkaisi Norman Spinradin klassisen scifi/fantasiahassuttelun Rautainen Unelma (The Iron Dream, 1972). Halikaa ja pusutelkaa Erkkaa, sillä onhan tämä sentään kulttuuriteko.

Rautaisen unelman peruslähtökohtahan on juuri sellainen, josta saa lystikkään sivumaininnan mihin tahansa scifiä käsittelevään lehtiartikkeliin. Adolf Hitlerin kirjoittama fantasiakirja! Sehän on melkein yhtä lystikästä kuin Idi Aminin aivot hemaisevan blondin kallossa! Skeptisempi henkilö alkaa epäilemään samaa ilmiötä kuin usein lukiessaan Tähtivaeltajan Kalkkunalla on asiaa -palstaa; onko teokseen itseensä tutustuminen laisinkaan niin hauskaa kuin siitä lukeminen…

Spinradin vaihtoehtohistoriassa Adolf Hitler päättikin – hetkeksi poliittiseen ääriliikkeeseen sekaannuttuaan – siirtyä Yhdysvaltoihin, missä ryhtyi 30-henkeen sopivasti pulp-henkiseksi kuvataiteilijaksi ja scifi- ja fantasiakirjailijaksi. Tästä seurasi joitakin pieniä muutoksia maailmanhistorian kulkuun, eli aivan kuten Westwoodillakin epäiltiin, vahvan Saksan puuttuessa Neuvostoliitto lähti sotimaan Eurooppaan (ja tietenkin mammuttitankeilla murskasi kaiken alleen). Tätä kaikkea valotetaan kuitenkin vain muutaman sivun verran lyhyessä “kirjailijan biografiassa” sekä kuvitteellisen newyorkilaisen kirjallisuusprofessorin kirjoittamassa analyysissä.

Rautainen unelma ei kuitenkaan ole edes “kirja kirjassa”, se on käytännössä kokonaisuudessa “Hitlerin” kirjoittama post-apokalyptinen fantasia Hakaristin herra. Olen antanut itselleni ymmärtää, ettei reaalimaailmaan Aatun kirjallisissa kyvyissä varsinaisesti ole kehumista ja niin ikään Hakaristin herra on kertakaikkisen huono kirja. Lukijan olotila tuo ehkäpä mieleen Philip Jose Farmerin Lordi Tygerin, jossa niin ikään osaava genrekirjailija on ihan piruuttaan päättänyt kirjoittaa tahallisesti jotain aivan hölmöä.

Ydinsodan runtelemaa Maapalloa kansoittavat iljettävät ja epämuodostuneet mutantit, onneksi sentään arjalaisen puhtoisilla ihmisilläkin oma valtakunta viimeisenä sivistyksen linnakkeena. Feric Jaggar, uljas ja rodullisesti puhdas, mutta ulkomailla – alempien rotujen keskellä – syntynyt herrasmies saapuu ensimmäistä kertaa geneettiseen kotimaahansa ja havaitsee kauhukseen, että juutalai– pirulliset dominaattorit ovat soluttauneet sinnekin ja ali-ihmisiäkin pyörii jaloissa riesaksi asti. Feric päättää tehdä asialle jotain ja liittyy kansallismieliseen, mutta turhan akateemiseen pienpuolueeseen – ja tämän jälkeen valistuneelle lukijalle ei yllättäviä juonenkäänteitä juuri ilmenekään, tosin Hitlerin fantasia ei tietenkään pääty untergangiin bunkkerissa vaan lopulliseen ratkaisuun.

Bulkkifantasian parhaiden perinteiden mukaan säännöllisesti täytyy päästä taistelemaan, pienemmällä tai isommalla porukalla, eikä tämän kuvauksesta puutu verta, hikeä eikä suolenkappaleitakaan. Kuvaavaa on, että vaikka uljailla sankareilla onkin käytössään konepistooleja ja mitä tehokkaimpia sotakoneita, täytyy näiden säännöllisesti ryhtyä tervehenkiseen kallonmurskaamiseen erilaisia meleeaseita käyttäen, eihän vain koneiston käynnistävää liipasinta painaen pääse kunnolliseen hurmenirvanaan.

Natsien hakaristien, voimakkaiden värien, pääkallojen ja soihtukulkueiden käyttö fantasiaympäristössä paljastaa vanhan totuuden: koko kuvasto niin naurettavaa, että ilman Hitlerin esimerkkiä kukaan kirjailija, elokuvaaja tai sarjakuvantekijä ei voisi käyttää niitä tai mitään vastaavaa näyttämättä suorastaan naurettavan pompöösiltä. Samoin, kuten professori analyysissään toteaa, onhan se nyt aivan älytön ajatus, että ihmiset kyseenalaistamatta mitään suuriin joukoin lähtisivät fanaattisesti kannattamaan mitään noin typerää.

En ole hirvittävästi lukenut juuri sitä fantasiaa tai scifiä, jolle tässä irvaillaan, suoranaisesta natsimielisestä viihteestä puhumattakaan (en nyt laske fasismin kanssa kaikilta suunnilta veljeilevää musiikkimakuani mukaan), Robert E. Howardin Conania syytetään joskus jonkinlaiseksi arjalaiseksi yli-ihmispropagandaksi, kuitenkin Conan (ja muutkin Howardin sankarit) ovat aina olleet liian itsenäisiä (suorastaan libertaareja) kumartaakseen mitään Yhtä Johtajaa tai kuuluakseen Yhteen Kansaan – Conanistakin taisi tulla kuningas puoliksi vahingossa. Se maailman tunnetuin fantasiakirja tosin on turhan helppo nähdä allegoriana sodasta – ei niinkään toisesta maailmansodasta, kuten aikalaiset epäilivät – vaan sellaisesta, jossa lännen kansat yhteismielin murskaavat rasistisesti kuvatut slaavit ja turkkilaiset.

Mieleen nousee muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, jos tarkoitus on saada lukija huomaamaan “hemmetti, minähän hurraan Hitlerille, ei näin”, olisiko kannattanut kirjoittaa Hitleristä, ei Hitlerinä, eli karismaattisen johtajan noususta, mutta kaikki omat kirjoittajanlahjat peliin laittaen? Toisekseen, onko latentin homoseksuaalinen univormu- ja väkivaltaporno niin viihdyttävää, että novelliin sopivaa vitsiä kannattaa venyttää kokonaiseksi kirjaksi? Kolmannekseen, onko elegantein ratkaisu, jos lähes jokaiselle romaanin henkilölle voi löytää vastineensa jostakin saksalaisesta heppulista?

Huvittavinta lienee, että lopun kirja-analyysiosio on kerrassaan ylimääräinen ja Spinradkin tietää tämän, mutta lukijoiden nyt ei vain voi olettaa hoksaavansa vitsiä, ellei sitä kirjoiteta auki. Puhkiselittämisestä huolimatta amerikan natsit keksivät lisätä Rautaisen unelman suositeltavan kirjallisuuden listalle, sen mainostaminen Saksassa kiellettiin ja muuan fani tuli valittamaan Spinradille siitä, miten loppukaneetti pilaa muuten aivan loistavan fantasiakirjan. Huoli lienee täten aiheellinen.

Tarinan hienoimpiin kuuluvassa kohtauksessa natsimotoristijengin johtajuudesta käytävän mittelön hävinnyt sotapäällikkö suutelee Fenricin massiivisen taistelusauvan nuppia. Jopa tunnettu internetkirjailija naula olisi ylpeä tästä kuvauksesta, vaikka Rautaisen unelman julmassa maailmassa muutoin näyttääkin siltä, että miekka on täytekynää vahvempi.