Sarjakuvakatsaus

Muutamia kirjastosta löytyneitä sarjakuvia talven ratoksi.

Musta aukkoCharles Burnsin Musta aukko on monien kehuma teos. Se sijoittuu nuorison maailmaan Yhdysvalloissa 1970-luvulle – tarkkaa päiväystä ei mainita, mutta David Bowien Diamond Dogs on juuri ilmestynyt ja sitä kummastellaan. Rockin lisäksi nuorten maailmaan kuuluvat päihteet (lähinnä kalja ja pilvi), autoilu ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

PääJonkinlaisen kauhuelementtinä ilmenee salaperäinen tauti, joka saa aikaan mitä kummallisimpia mutaatioita, yhdelle ilmestyy ylimääräinen suu, toiselta irtoaa nahka kokonaan. Terveenä pysynyt kansanosa tietysti halveksii saastuneita – ainakin siihen asti kunnes saa itsekin tartunnan ja joutuu pakenemaan metsiin muodonmuutoksen kokeneiden yhteisöön. Tauti vieläpä tarttuu lähinnä seksin välityksellä, joten assosiaatiota AIDSiin on vaikea välttää, vaikka Burns omien sanojensa mukaan tahtoikin kuvata sillä ylipäätään nuorison epävarmuutta.

En ole koskaan ollut tällaisten amerikkalaisten nuorison kasvukertomusten ystävä, enkä myöskään niiden kristillisestä moraalista kumpuavien teinislasherien, joissa esiaviollinen seksi johtaa kauhistuttavaan turmioon. Samaistuminen on vaikeaa, kyllähän nuoriso on tyhmää, mutta nämä nuoret ovat jo aivan liian vastuuttomia. Oikeastaan lukijalle on aivan sama mitä heille tapahtuu (Tappajahai 3 -ilmiö, jossa toivotaan kauhean pedon mahdollisimman pian popsivan tyhmät teinit niin heitä ei tarvitse enää katsella).

OikeinBurnsin piirros on kaunista, mutta vähän kliinistä. Henkilöitä ei erota toisistaan. Yleisilme on musta, mutta englanninkieliseen laitokseen tutustuneet valittelevat, ettei Liken käyttämä paperi-muste-yhdistelmä aikaansaa ollenkaan niin mustaa mustuutta kuin pitäisi. Hahmojen kuumeisten unien ja välikuvitusten symboliikka ei ainakaan allekirjoittaneelle aukea vaan ne tuntuvat itsetarkoitukselta mystiikan tunteen luomiselta – mikä ei toki ole väärin, se pitäisi vain tehdä niin, ettei se tunnu itsetarkoituksellisesta…

Pitää tietysti muistaa, että kyseessä on amerikkalainen sarjakuva. Sitä ei ole tehty järkälemäiseksi sarjakuvaromaaniksi vaan se on kaksitoistaosainen lehtisarja, jota julkaistiin vuosina 1995-2005. Sellainen ei useinkaan tee hyvää kokonaisuudelle, jos tämä olisi “vain” paksu sarjakuva, kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää sitä mukavasti välittämättä mistään niderajoista. Ylipäätään ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa ja usein paljonkin, ja olisi kuitenkin mukavaa jos näinkin lyhyen teoksen syntyprosessin aikana näin ei pääsisi käymään. (George R.R. Martin, puhun sinulle!)

Jos nyt kuitenkin pidettäisiin “pieniä tapauksia keskikokoisen lukiolaisen elämästä” ja hirviömäinen kauhu erillään? Molemmat toimivat silloin paremmin. Tällaiset allegoriat kun vaan ovat niin pöhköjä. Yleissivistykseen tämä kirja toki kuuluu, jos haluaa seurata ei-kalsarisankarilähtöistä sarjakuvaa Atlantin toiselta puolen.

Fort WheelingHugo Prattin Fort Wheeling piti etsiä varastosta asti. Eeppinen tarina 1700-luvun Pohjois-Amerikasta vaikutti minuun syvästi herkässä iässä, lieninkö lukiossa. Koin tarpeelliseksi kurkistaa siihen uudelleen.

Vuoden 1774 paikkeilla Ohio-joella ei ole rauhallista. Valkoiset ja intiaanit ovat tehneet rauhansopimuksia, mutta molemmilla on vanhoja haavoja, kostettavia vainajia, sukulaisten päänahkoja toisen osapuolen voitonmerkkeinä. Ja kuten muistamme, “asiat eivät suju hyvin täkäläisten pitkäpuukkojen ja heidän suuren suolaisen veden takana olevien heimolaistensa kesken” ja pian Yhdysvaltain vapaussota onkin täydessä käynnissä ja entiset aseveljet ja ystävät huomaavat olevansa taistelukentällä vastatusten.

Kirves kalloonAivan Corto Maltesen runollisiin tunnelmiin Wheelingissä ei vielä päästä. Pratthan aloitti varsin suoraviivaisen seikkailusarjakuvan parissa ja on tässä vasta matkalla niihin teoksiin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Sitäpaitsi ruutujen asettelu on välillä ihan mitä sattuu ja vaikka se sinällään sarjakuvassa sallittu tehokeino onkin, puhuvia päitä on liikaa. Intiaanit tuntivat yksiluontoisen sotaisilta ja sitäpaitsi visuaalisesti suorastaan naurettavan primitiivisiltä, aivan kuin suurin osa otsalohkosta olisi valunut teatraalisen jykevään kotkannenään. Minkähänlaisia taustamateriaaleja Prattilla oli käytössään?

Pitkäpuukko kuolee!Jotain perin kiehtovaa tässä sympaattisen karussa erämaatarinassa kuitenkin on. Kiväärit sanovat lauetessaan “CRACK”, useita historiallisia henkilöitä vilahtaa mukana ja Lew Wetzelin surumielisen nihilistinen hahmo olisi, ehkäpä vanhempana miehenä, kotonaan Corton maailmassa, elleivät vuosisadat olisi välissä. Paljon mieluummin tämän lukee kuin sellaista tekotaiteellista sekoilua kuin Corto Maltese Sveitsissä.

Uusintapainos voisi olla perusteltu.

Samuelin matkassaTommi Musturin Samuelin matkassa onkin hämmentävämpi määriteltävä. Luin sen haltioituneena alusta loppuun (työvoimatoimiston odotustilassa) ilman sen kummempia ennakko-odotuksia kuin Toni Jerrmanin väite siitä, että se olisi vuoden merkittävin sarjakuvateos. Jälkeenpäin on tosin väitetty taiteilijan esitelleen teosta ravintolapöydässä, jossa itsekin olisin ehkä ollut paikalla, mutta tästä ei kyllä ole mitään muistikuvaa…

Samuel sinisissä maisemissaSamulien matka koostuu pienistä, absurdeista episodeista – tosin monesti on vaikea tietää, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu. Kaikki sivut muutamaa suurempaa välikuvitusta lukuunottamatta on taitettu saman tyyppisiksi neljän neliön muotoisen ruudun matriisiksi. Samuel tuntuu välillä olevan maailman ainoa olento, välillä yksi monien joukossa (välillä yksi itsensä joukossa), joskus mitä mahtavin olento, joskus täysin jättiläismäisen käden armoilla. Unenomaista logiikkaa seuraavassa universumissa paikka ja aika eivät noudata meille tuttuja sääntöjä.

Onneksi minun ei tarvitse kuvailla teille graafista ulkoasua, joskin skannaukseni nekään tehdä oikeutta tälle naivistiselle väriloistoille. Ligne clairen ja tasaisten väripintojen yhdistelmä tuo mieleen lastenkirjat ja tietokonepelit sekä tuo myös mieleen ajatuksen, että se voisi toimia animoitunakin. Homer Simpson tapaa Beatlesin Yellow Submarinen.

Samuel punaisissa maisemissaYritän saada Samuelin jollekin kognitiiviselle kartalle päässäni. Masashi Tanaka tulee mieleen, Samuelin tapa kokea maailmaa tuo (huolimatta täysin erityyppisestä ulkoasusta) mieleen Gonin edesottamukset, katsokaa vaikkapa pajupilliepisodi. Tai toisaalta Douglas Adams tulee mieleen jo pelkästään erittäin monikäyttöisestä pyyheestä, joka loppumattomien savukkeiden ohella on Samuelin ainoa pysyvä omaisuus.

Tämä on kuitenkin käsien heiluttelua, Samuelin matkassa on koettava itse. Tämä on taidetta sellaisena kuin taiteen pitäisikin olla, se ei anna vastauksia eikä esitä kysymyksiä, mutta se antaa kaikenlaisia vihjeitä siitä, mistä kysymyksiä pitäisi etsiä. Huikea sarjakuvatapaus!

Black PeiderPetteri Tikkasen laulava karjuva ja painiva alter ego Black Peider on saanut oman kirjasensa. Luonnostellen piirretyt pikku sarjakuvat käsittelevät lähinnä Peiderin bändäriensä kanssa harjoittamia säädyttömyyksiä tai tämän epätoivoista pakoa liian himokkaiden naisten kynsistä.

Teit sitten kakanRäävittömästä irstailusta ei undergroundsarjakuvassa ole koskaan ollut pulaa, ja kilpailu on kovaa. Tällä saralla Peiderin kirja tuntuu ohimennen väkerretyltä sutaisulta. Muutamana strippi on peräti melko hauska, toisaalta taas luonnokset silkkaa täytemateriaalia. Tällaista materiaalia on ihan hauska joskus selailla ihmisten blogeista, mutta en ymmärrä mikä idea moinen kötöstys on ollut painaa. Pikku kirjanen on vieläpä varsin miellyttävän näköinen esine jopa kirjaston suojamuovien läpi.

Sitäpaitsi kyllähän Tikkanen pystyy huomattavasti parempaankin.

The library is for porn

ensikertaaMaamme kirjastoista löytyy verorahoilla hankittua pornografista materiaalia, ja on löytynyt jo vuosikymmeniä. Asiantila on tietyllä tavalla yllättävä ja hämmentävä, ja siitä voisi pitää enemmänkin meteliä, ellei se olisi myös kannatettavaa. Piirretty erotiikka (siinä määrin kun sitä on käännetty) on monin tavoin korkealaatuisempaa kuin esimerkiksi lasten metsästä löytämät jallut tai mainstreampornovideot. Tarinoissa on yleensä jonkin sortin juoni ja henkilöhahmot, miehet ja naiset esitetään yleensä molemmat aktiivisina toimijoina ja varmasti ketään ei ole riistetty teosta tehdessä, minkälaisia epäilyksiä nuhruisimmat kuvatallenteet saattavat aina joskus aiheuttaa.

Nimimerkki Sibyllinen (pariisilainen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, muuta emme hänestä tiedä ainakaan kirjan perusteella, kustantajan sivuilla on toki lisätietoa ranskankieltä osaaville) kokoelma Ensi kertaa tosin ei ole pornoa, vaan pikemminkin pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen makuuhuoneesta (viittaus tietenkin Pauli Kallion ja useiden piirtäjien sarjakuvanovellikokoelmaan). Kaikki tarinat käsittelevät seksiä ja hyvin suorasukaisesti käsittelevätkin.

MuovikulliosastoJokaiseen tarinaansa Sibylline on hankkinut eri piirtäjän, alan lahjakkaita ammattilaisia toki, mutta nimet ovat minulle tuntemattomia. Lieneeköhän kenenkään teoksia edes suomennettu? Osa taitaa toimia salanimen turvin kuin milläkin Isojen poikien lauluja -kasetilla. Kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, jokaisessa tarinassa tehdään jotakin ensimmäistä kertaa, ensimmäisenä tietysti “neitsyyden menetys”, sen jälkeen kokeillaan alistamista, ryhmäseksiä, poikaystävän sodomointia lesborälläkällä. On mukana tarina jopa jonkinlaisesta seksinukesta, se kerrotaan nuken näkökulmasta, onhan kaikissa muissakin tarinoissa naiskertoja.

Tällä kirjalla on sanoma ja arvostelijan työn helpottamiseksi se on jopa kirjoitettu jälkisanoihin yhden lauseen muotoon: “tarinoita, jotka muistuttaisivat ihmisille, että tuhmat jutut ovat kauniita ja että se, mikä toisille on ylilyönti, voi toisille olla hellyyden arkipäivää”. Sibyllinen hahmot ovat tavallisia ihmisiä. Aistii, että naiskentelunsa ohella heillä on jossain myös perhe ja porvarillinen työpaikka (joka tietysti on melkoista idylliä tänä päivänä, mutta sen verran voimme fiktiolle tehdä myönnytyksiä). Huomattavasti maanläheisempää luettavaa kuin vaikkapa Manaran loputtoman eteeriset pyllyilyt fantasiamaailmoissa.

PompinoOlen jonkun verran lueskellut aivan sattumalta löytämääni 2000-luvun Decameronea, hivenen samantyyppistä antologiaa, tosin eri formaatissa, siihen ovat suomalaiset kirjailijat kirjoittaneet seksinovellejaan (voi millainen kaiku tälläkin sanalla on, yleensähän “seksinovelleja” on tavattu nähdä pornolehdissä). Nimenomaan naiskirjailijat, se pitää muistaa, ja myös Ensi kertaa -albumissa käsikirjoitus on naisen. Onkohan naisen katu-uskottavaa kirjoittaa räävitöntä lempimistä, ja se luokitellaan taiteeksi ja erotiikaksi, kun taas mies saisi samalla tuotoksella pornomaakarin leiman?

Joka tapauksessa on hyvä, että tällaisia teoksia tehdään. Lukija voi teoksen ahmittuaan katsoa ympärilleen, ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja todeta, “he kaikki tekevät jotakin tällaista”. Joku saattaa jopa lisätä perään “minäkin voin”. Tietysti ottaen huomioon, minkälaiset ihmiset tämäntyyppisiä sarjakuvia ostavat/lainaavat tai toisaalta lukevat tällaista blogia, kyseessä on tietysti käännytetyille saarnaaminen, mutta eikö olisikin parempi, jos kaikki ihmiset enemmänkin lukisivat kaikenlaista aikuisille suunnattua eurooppalaista sarjakuvaa? Eikä toki mitään K-18 -leimaa päälle vaan pikemminkin, seikkailemme alueella lapsilta kielletyltä, mutta mikäpä olisi parempaa luettavaa omaa seksuaalisuuttaan kummastelevalle nuorelle?

Hyvä on, useimmilla näkemistänne ihmisistä ei ole Realdollia. Jos on, suosittelen etsimään uusia tuttavuuksia…

Varjojen yö.