Dinosaurus jumalamoodissa

Gon volume 2 kansikuvaEräs viime aikojen hienoimpia sarjakuvalöytöjäni on Masashi Tanakan Gon. Se mainittiin Tähtivaeltajan parhaita mangoja käsittelevässä artikkelissa, ja koska sanaton sarja, jonka pääosassa on pieni dinosaurus, kuulosti veikeältä idealta, päätin kokeeksi tilata ensimmäisen osan. Näiden albumien hinnathan ovat ulkomaalaisissa postimyyntifirmoissa siinä määrin edullisia, ettei hutiostos kaada kenenkään taloutta eikä mieltä masenna. Päädyin kuitenkin tilaamaan kaikki osat varsin nopeasti, lukuun ottamatta viimeistä, jonka ilmestymistä jouduin odottamaan.

Gon itse on pieni dinosaurus. Ensimmäisessä esiintymisessään se näyttää todella alkukantaiselta, melko pitkälti sellaiselta klassiselta tyrannosauruksen mallilta, joka oli voimissaan Jurassic Parkia edeltävällä ajalla. Varsin pian sille käy kuten monen muunkin sarjakuvahahmolle, se muuttuu abstraktimpaa ja tyylitellympään suuntaan – tässä tapauksessa saa aimo annoksen bubblebobblea. Maailma ympärillä on luontoa, jonka lajisto vastaa melko lailla omaamme, mutta ihmistä ei näy missään, joten voimme turvallisesti olettaa, että ollaan enintään muutamien miljoonien vuosien päässä nykyhetkestä (ellei kyseessä ole vaihtoehtoesihistoria).

GonGon on siis selvästi olemassa kymmeniä miljoonia vuosia K-T-holokaustin jälkeen. Missään vaiheessa seikkailuja ei nähdä muita dinosauruksia. Jostakin syystä Gon tuntuu olevan myös uskomattoman vahva, vahingoittumaton ja kykenevä horrostamaan mielivaltaisen pitkiä aikoja ilman ravintoa. (Ominaisuuksia, joista kieltämättä on hyötyä meteoriitin pudotessa niskaan. Ehkä Gonia puri muinoin radioaktiivinen hyttynen?).

Mitään tästä ei kuitenkaan selitetä missään vaiheessa, ja se on osa Gonin viehätystä. Gon on elementti, luonnonvoima, jolla ei ole sen enempää alkua kuin tulella, talvella tai tulella. Gon pitää hyväksyä. Kun heti ensimmäisessä luvussa “Gon eats and sleeps” protagonistisauruksemme pieksee öykkärimäisen karhun, ahmii kaloja ja käyttää vastentahtoista nallea patjanaan, opimme tuntemaan sen ja tiedämme mitä odottaa – vain, jotta seuraavassa luvussa matto vedetään altamme.

Dingon päivä voisi alkaa paremmin.

Dingon päivä voisi alkaa paremminkin.

Ja miten mitään voisikaan selittää, jos tarinassa ei ole yhtään olentoa, joka olisi kehittänyt puhutun kielen – puhuvia kettuja tai satuja kertovia pandakarhuäitejä ei tule vastaan. Antropomorfismilta ei ole vältytty, eläinten ilmeen ovat hyvin inhimillisiä, eritoten Gonin itsensä. Niiden sanatonkin viestintä pyörii usein niin monimutkaisella tasolla, että jotkin kädellislajit saattaisivat vielä todellisuudessa pystyäkin siihen, mutta tuskinpa vaikkapa koiraeläimet tai linnut.

Gonin käyttäytymisessä on jotakin perin tuttua ja inhimillistä. Se on voimafantasia pikkujumalasta, jonka ei täydy pelätä tylppiä eikä teräviä lyömäaseita, lämpötilan vaihteluita eikä myrkkyjä, jonka nopeus vetää vertoja fregattilinnulle ja joka kykenee nostamaan kokonaisen afrikkalaisen elefantin. Näin ollen Gon toimii kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka on juuri löytänyt netistä kaikki mahdolliset huijauskoodit johonkin Grand Theft Auton kaltaiseen maailmasimulaattoriin. Gon alkaa tehdä asioita vain testatakseen, miten maailma vastaa niin, nähdäkseen onko se mahdollista tai muutoin vain huvikseen, uteliaisuuttaan tai hyvää hyvyyttään.

Eräs kantava teema on “Gon saaliseläinten puolella, lihansyöjiä vastaan”. Tätä voisi jopa moittiakin, sillä vaikka tarinoissa välillä ilmeneekin luonnon arkipäivä, red in tooth and claw, jonkinlaisten lastenkirjamaista “lihansyöjät ovat pahoja” -teemaa on nähtävissä, huolimatta siitä, että Gon itsekin metsästää itselleen antiloopin. Useaan otteeseen Gon adoptoi orpoja eläimiä, joista osa on lihansyöjiä, mutta eräs toistuvista viesteistä on se, ettei kaloilla ja selkärangattomilla ole sielua, ja niitä sopii kohdella miten tahansa. Aivan miten tahansa.

Tiikeri karjaisee. Tämän tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Tiikeri karjaisee. Tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Niin, lisäksi pikkujumalamme on, vaikkakin enimmäkseen hyväntahtoinen, myös täysin ailahteleva ja helposti ärsyyntyvä. Välillä tapaamme sen suojelemassa pienempiään mitä tai auttamassa pulaan joutuneita isompiaankin, välillä se on täysin piittaamatonta kumppaneitaan kohtaavasta perikadosta, välillä se jopa aiheuttaa omilla toimillaan mitä suurinta hävitystä. Gonin persoonallisuudesta, jos sellaisesta voi puhua, ei lopultakaan saa kovinkaan selvää kuvaa.

Tanakan piirrosta täytyy kehua ylisanoin. Tarkasti piirretyt eläinhahmot kävisivät suoraan eläinkirjaan ja ruuduissa on elävää liikettä ja ääntä – ääniefektejä ei ole kirjoitettu, mutta salaman iskun tai karjaisun äänen voi lukea tehokkaasta viivoituksesta ja kuulijoiden kuononilmeistä. Lisäksi olen kohtalaisen varma siitä, että erään luvun loppukohtauksessa taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold.

Tämä kaikki on tarkoituksellisen pinnallinen raapaisu Gonin maailmaan. Haluan jättää teille sen ilon, että voitte makoilla vuoteellanne, kääntää pokkarin seuraavan aukeaman eteen ja kysyä itseltänne likipitäen ääneen: mitä hel-vet-tiä tässä tapahtuu?


DC:n mangaosasto, CMX (ei sukua), on nyt julkaissut Gonin ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa “englanniksi” (onhan näissä otsikot ja hivenen muutakin sarjakuvan ulkopuolista tekstiä) peilaamattomana ja kronologisessa järjestyksessä. Aikaisemmissa länsimaisissa julkaisuissa on koottu yhteen tarinoita enemmänkin teeman mukaan, kuten hassun hauskasti nimetty “Gon fishin'”.

Dinosaurusten käytöstä fiktiossa

Esscheroceratops, eräs erikoisimmista dinosauruksista. Valitettavasti sen epäeuklidista elintavoista tiedetään valitettavan vähän.

Escheroceratops, eräs erikoisimmista dinosauruksista. Sen epäeuklidista elintavoista tiedetään valitettavan vähän.

Edellisessä Spektren tapaamisessa aiheena olivat dinosaurukset. Dinosaurukset ovat tunnetusti loistava lisä tarinaan kuin tarinaan – oletteko joskus tavanneet jonkun joka ei pitäisi dinosauruksista – mutta niitä nähdään fiktiossa turhan harvoin. Eräs ongelma on tietenkin se, miten kummassa edes jonkinlaista realismia ja “tähän maailmaan sijoittumista” hakevassa tarinassa voidaan ottaa dinosauruksia mukaan.

Sopivia keinoja eli juonilaitteita on rajallinen määrä.

Tarina sijoittuu dinosaurusten aikaan. Piste. Menneisyydessä tunnetusti esiintyi dinosauruksia. Tässä lähestymistavassa on tosin joitakin pieniä ongelmia, kuten se, että dinosaurusten tiedetään enimmäkseen olleen kohtalaisen pöljiä eläimiä, toki poikkeuksiakin on, mutta mikäli aikoo kovinkaan monimutkaisia juonikuvioita (tai laseraiseita) aikoo kehitellä, eksytään varsin pian faabelin puolelle.

Toisaalta dinosauruksista kehittyneitä humanoidinkaltaisia olentoja on käsitelty turhan vähän (ja ne voivat keksiä keinon selvitä nykypäiviin astiin, kuten siinä suomeksikin julkaistussa Dr. Who-kirjassa tapahtui). Jos ei kuitenkaan ole tekemässä lapsille suunnattua tarinaa, saa vastaavasti olla varsin hyvä kirjoittaja saadakseen täysin vieraaseen lajiin perustuvan outouden mukaan. Baxter onnistui tässä mammuttien kohdallakin vain puolittain.

Laserasetta kantava humanoididinosaurus stegoratsunsa selässä on toisaalta jotakin, joka antaa anteeksi vähän heikommankin ihmis- tarkoitan humanoidikuvauksen.

Ihmiset ja dinosaurukset elivät samaan aikaan – näkemys, jolla on kannattajia lähinnä yhdysvaltalaisisa fundamentalistipiireissä. Toimii mainiosti Hanna-Barberalla, mutta tuskin sen vakavammassa ilmaisussa.

Ihmiset menevät aikakoneella dinosaurusten aikaan, astuvat aikakoneesta tultuaan perhosen päälle ja takaisin palattuaan huomaavat, ettei ihmiskuntaa koskaan kehittynytkään vaan mangustit (tai pahimmillaan langustit) ovat vallanneet tietoisen lajin paikan. Välttäkää aikamatkailutarinoita, hrgggh.

Jossain päin maapalloa dinosauruksia asuu edelleen. Tämä oli kyllä valitettavasti uskottavampaa silloin, kun valkoisia läikkiä vielä oli kartalla.

Uusin teknologia mahdollistaa dinosaurusten kloonaamisen (ja hyödyntämisen esimerkiksi alan teemapuistojen yhteydessä). Nokkelaa ja vain vähäisessä määrin modernin tekniikan mahdollisuuksia fiktion voimin venyttävää, mutta saattaa tällä hetkellä tuntua hivenen käytetyltä aiheelta. Emme kuitenkaan paheksu, jos tällä tavoin tehdään tarina, jossa syödään ihmisiä – tiedättehän, paleontologit tapaavat laskea T-Rexin päivittäin tarvitseman ravinnon määrän “lakimiehinä”.

Ilmeisesti jopa kohtalaisen mainiossa Cadillaceja ja Dinosauruksia -sarjakuvassa oli keksitty tällainen selitys sille, minkä takia yllättävän katastrofin jälkeisessä maailmassa ihmiskunta mönkiessään ulos piiloistaan kohtaa maailman, joka on täynnä dinosauruksia. No, onneksi ne dinosaurukset ainakin söivät runsaasti ihmisiä. Lukuunottamatta tietenkin onnetonta spinoffia, lasten piirrossarjaa, jossa dinosaurus ilmeisestikaan ei syö ketään. Luokatonta.

Tässä tarinassa nyt sattuu olemaan dinosauruksia. Dinosaurukset ovat cooleja. Perkele.

Suosittelemme viimeisintä. Hal Duncan lienee samaa mieltä.