Tuokaa minulle Warren Ellisin pää!

Sarjakuvan käsikirjoittamisen jalossa ja vaikeassa lajissa suosikkeihin kuuluu, vähemmän yllättävästi, englantilainen mystikko Alan Moore. Mooressa mainiointa ei ole välttämättä ole edes se, että parhaimillaanhan hän on ihan saatanan hyvä – kuten nyt vaikkapa ihastuttava steampunk-rock’n’rollia pursuava League Of Extraordinary Gentlemen (ei sukua elokuvalle). Parasta on, että huonoimmillaankin – en ole erityisesti lämmennyt Promethean new age -haahuilulle – Moore on edelleen hyvä.

Toinen anglosaksisen, usein omituisiin trikoisiin pukeutuvan sarjakuvan supertähti Warren Ellis on hivenen toista maata. Kuten voimme havaita Authorityn alkuunpolkaisusta ja Planetarysta – puhumattakaan Transmetropolitanista, jota muuten en ole vieläkään itse tullut lukeneeksi, mutta jota tuntuu kehuvan jokainen ja heidän isoäitinsä päälle – mieshän on nero. Myös internetissä vapaasti luettavissa oleva Freakangels on vähintäänkin viihdyttävä tapaus. Mutta Ellis kirjoittaa paljon eikä missään nimessä pysty aina pitämään tasoaan yllä.

Hankin käsiini kaksikin Ellisin minisarjaa, joita yhdistää sama teema: avaruusalukset, ja jotka osoittauvat laadultaan kaikkein pahimmiksi. Hyvään sarjakuvaan on helppo suhtautua, se on hyvää. Keskinkertainen voi olla viihdyttävää. Roskan voi kuitata olankohautuksella. Campille voi nauraa. Mutta sitten on teokset, joista idean, lähtöasetelman ja Ellisin nimen luoman odotuksen takia tahtoisi pitää. Kovasti. Mutta kun ei jumaliste kykene.

Colleen Doranin piirtämä Orbiter on kuin sarjakuvamuotoinen scifinovelli. Siinä on kaikki ainekset, joita Portti-lehden kirjoituskilpailuun tai FAN-sarjan antologiaan kuuluvalta novellilta vaaditaan – ja sellaista harvemmin nähdään sarjakuvamuodossa. Harmillisesti vain Orbiter kirjallisessa muodossa ei välttämättä saisi ko. kilpailussa edes kunniamainintaa.

Lähtöasetelma on sinänsä mielenkiintoinen, NASAn avaruussukkula Venture palaa maapallolle oltuaan hukassa kymmenisen vuotta sitten. Maassa avaruuden valloittamisesta on jo luovutttu, mutta nyt kerjäläisten valtaamalle Kennedyn avaruustutkimuskeskuksella rysähtää sukkula, jossa on aivan vierasta teknologiaa, omituinen päällyste ja selvästi marsilaista maaperää laskutelineissä. Miehistö sen sijaan on kadonnut, lukuunottamatta kapteenia, joka on lievästi ilmaistuna sekaisin kaiken kokemansa jälkeen.

Iso kasa mysteeriota ja sense-of-wonderia – ja sitten sen koko potentiaali hukataan täydellisesti. Käsikirjoitus etenee kuin henkilöjuna Poriin – maisemat ovat yksitoikkoiset ja välillä pysähdytään ratkaisemaan seuraava arvoitus. Missä ovat ongelmat, konfliktit, jännitteet, henkilökemiat? Missä on viiltävä outouden tunne ihmeteltäessä aluksen erikoisia sisuskaluja? Minulle pitää uskotella, että luen esineistä, jotka todella ovat ulkoavaruudesta ja ihmisistä, jotka ovat nähneet asioita, jotka eivät ihmisten silmille ole tarkotetut!

Lisäksi henkilöhahmot ovat jo valmiiksi yksiulotteisia, Doranin piirroshahmot Steven Seagal -tason pökkelöitä tunteenilmaisunsa osalta ja loppu varsinainen lässähtänyt pannukakku, joten yhtä valju olohan tästä jää kuin olisi syönyt nälkäänsä pelkkää raparperikiisseliä ja makaronia, kun talosta ei yöllä löytynyt muutakaan.

Chris Weston puolestaan vastaa piirrostyöstä Ministy of Spacessa, ja tätä kirjasta haluaisi rakastaa vielä enemmän! Siinä näet toisen maailmansodan loppumetreillä britit onnistuvat saamaan haltuunsa kaiken olennaisen Peenemündestä – ts. saksalaiset rakettitiedemiehet ja näiden varusteet. Historiassahan, kuten me sen tunnemme, päätyi Werner von Braun johtamaan amerikkalaista kuulento-ohjelmaa ja neuvostoliittolaisetkin onnistuivat saamaan käsiinsä aimo annoksen germaanista aivoa ja V-2 -raketteja, mikä tietenkin yhdessä ydinaseohjelmien kanssa mahdollisti paitsi avaruuslennot, myös kauhun tasapainon täyteen kuolemaa lastattujen ballististen ohjusten muodossa. Ministy of Spacessa luonnollisesti – saman nimisen ministeriön ohjaamana – jää avaruuden valloitus brittien harteille.

Brittiläinen avaruussarjakuva on aina ollut lähellä sydäntäni, ovathan sekä kovan ja vähän kuivakan scifin ykkösnimi Jeff Hawke kuin myös äärettömän pösilö Jet-Ace Logan molemmat saarivaltakunnan sankareita. Ellisin innoittajan on ollut Suomessa ehkä hieman vähemmän suosittu Dan Dare, joka itseltänikin on jäänyt pahasti paitsioon, mutta joka kuitenkin kuuluu koppalakki uljaasti päässä pitkin aurinkokuntaa suhaaviin RAF:n tai vastaavan avaruusentiteetin pilotteihin. (Ellisin kanssa usein sekaisin menevä Garth Ennis – jompi kumpi pitäisi poikkeuslailla pakottaa vaihtamaan nimeä – muuten puuhailee Darelle jatkoa, kuten jo aiemmin teki Battler Brittonille)

Ministy of Spacessa oli siis aineksi megalomaanisempaankin eepokseen, kantaahan se vuosikymmenten ajan ensimmäisistä V-2 -kokeista Marsin valloitukseen. Siksi onkin sääli, että tarina tiivistetään kolmeen lehdykkään, joka yhteen trade paperbackiin nidottuna saa sivumääräksi vaivaisen 96. Tällä on erinäisiä sivuvaikutuksia, kuten se, ettei koe seuraavan sarjakuvaromaania ensinkään, kyseessä on jonkinlainen sarjakuvan muotoon kirjoitettu pseudo-dokumentti.

Henkilöhahmoista esimerkiksi voisi valittaa. Niitä on noin puolikas. Ainoa hahmo, josta saadaan minkäänlaista otetta, on Sir John Dashwood itse, ja sekin jää pintapuoliseksi. Päähuomion vie brittien avaruusohjelma, ja sekin tuntuu sujuvan turhankin mallikkaasti draamaan kaaren luomiseksi. Välillä toki raketti ottaa ja räjähtää lähtöalustalle ja vie muutamia onnettomia mukanaan – mutta kukas tämä upseeri nyt taas edes olikaan? Varmasti hänellä oli perhettä? Pitikös minun lukijana välittää hänen kohtalostaan?

Westonin piirrostyyli edustaa tällaista hyvin tyypillistä amerikkalaista uudemman polven mainstream-sarjaa ja siihen on niin ikään lisätty kohtalaisen tyypillinen tietokonevärjäys. Kalsarisankarisarjoissa tällainen toimii kyllä mitä mainioimmin, mutta tällä kertaa olisi kaivannut jotenkin… englantilaisempaa lähestymistapaa, joku joka jotenkin muistuttaisi niistä vanhoista rakettilentäjien kultakauden sarjoista.

Onhan tässä jotain hyvääkin: avaruusaluspornoa on runsaasti – briteillä tuntuu olevan pakkomielle pultata avaruusaluksiinsa siipiä(!) ja nämä avaruuslentokoneet näyttävätkin olevan hyvin läheistä sukua Supermarine Spitfirelle, Gloster Meteorille ja de Havilland Venomille. Myös englantilaisesta kansanluonteesta saadaan viihdyttävä kuva. And I want the bloody cabin reinforced and pressurised! I am not going to space wrapped in tinfoil! I’m an English airman and I want to wear my bloody jacket and sit in a decent leather chair!

Ministry of Space onnistuu Orbiteria paremmin, mutta pettymyksenä sitäkin on loppujen lopuksi pidettävä. Sääli, sääli, aineksia olisi ollut vaikka mihin.