Muumipeikko neuvostojen maassa

Все дело в шляпе

Tove Janssonin muumit ovat nähneet monta inkarnaatiota. Alkuperäiset kirjat, alkuperäiset stripit, myöhemmin tulleet Egmontin lastensarjakuvamuumit, näytelmiä, elokuvia ja Taistelevat Muumit-tietokonepeli. Koko joukko tv-sarjoja on tehty, kaikille suomalaisille lienee tuttu ainakin japanilais-eurooppalaisena yhteistyönä valmistunut pastellivirtaheposarja Muumilaakson tarinoita. Muumien maailmankin lienee moni nähnyt. Japanilaisten vuoden 1969 animeversiota ainakaan Tove itse ei arvostanut pätkääkään ja länsisaksalainen Die Muminfamilie näyttää äkkinäisesti katsoen jopa painajaismaiselta. Onneksi lapsuuttani ei traumatisoitu moisilla hahmoilla.

Kun asiaa miettii yhtään pitempään, ei tietenkään pitäisi olla järin yllättävää, että myös neuvostoliittolaiset animaattorit tarttuivat tähänkin aiheeseen. Suuren ja mahtavan animaatiostudioistahan on jäänyt jälkipolville maine varsin omintakeisen animaation tuottajina, mm. Sojuzmultfilm tunnetaan mm. krokotiili Genasta ja “neuvosto-Tom & Jerrysta” “Nu, pogodi!”:sta, kuten myös varsin metkasta tulkinnastaan Nalle Puhista.

Neuvostoliitossa valmistettiin 1978 Mumi-troll -niminen nukkeanimaatio, josta valitettavasti en toistaiseksi tiedä mitään. Sen sijaan internetissä (IRC:ssä, missäpä muuallakaan) vastaan käveli paria vuotta uudempi pala-animaatio Shlyapa Volshebnika (Шляпа волшебника). En osaa venäjänkieltä, joten en saanut selvää, onko tällä sivustolla lupa levittää koko sarjaa, mutta vallan toimivan torrentin sieltä sai…

Joka tapauksessa tämä ensimmäinen osa näyttää varsin hyvin noudattavan hataria muistikuviani alkuteoksesta. Sen sijaan muumiperheen ulkoasussa on otettu “jonkin verran” taiteellisia vapauksia.

Sillalla

Ikoninen näky, kevät on saapunut, Nuuskamuikkunen sen myötä ja ystävykset tapaavat sillalla. En tiedä mitä kamaa Nuuskamuikkunen on vetänyt etelässä ollessaan, mutta se oli luultavasti melko huono idea. Kyllä, Muumipeikolla on siniset haalarit.

Muumitalo

Muumitalokaan ei näytä niin korkealta ja pyöreältä kuin mihin on totuttu.

Muumipappa

Muumipapalla on melko komeat pulisongit.

Muumimamma

En muistanut Muumimamman olevan näin uhkea. Tämän kuvan ja säännön 34 yhtäaikainen olemassaolo aiheuttaa hämmentäviä ajatusrakennelmia. Luultavasti neuvostoversiolla on oma alueensa kaikilla varteenotettavilla muumipornoon erikoistuneilla kuvalaudoilla.

Nipsu

Varteenotettavampien teorioiden puuttuessa päädyn epäilemään, että tämä on Nipsu.

vOv

Hemulin (vai Nemesiksen vaarin?) käsienheilutteluun on helppo yhtyä.

Olisi hauska tietää, mitä nämä ihmiset saisivat aikaan Barbapapoista.


Tulin jutelleeksi tästä sarjasta nuoruutensa Neuvostoliiton alueella viettäneen ystäväni kanssa. Hän huomautti jotakin, mitä en jostain syystä (sarjan yleisen outouden takia?) ollut tajunnut lainkaan: Pikku Myy puuttuu kokonaan. Merkillistä. Pidetteenköhän häntä sopimattomana sosialistiseen maailmankuvaan?

Finncon 2009

Prologi

Osallistuin jälleen kerran Finncon-tapahtumaan, scifin, fantasian ja ties minkä harrastajien (tätä nykyä) vuosittaiseen kokoontumiseen, kuten olen tehnyt vuodesta 2001 asti joka vuosi, lukuunottamatta vuosia 2002 ja 2005, jolloin Finncon unohdettiin järjestää. Viime aikoina minulla on ollut paha tapa ilmoittautua vapaaehtoistyövoimaksi, joten tällä kertaa tehtäviini kuului Conzinen toimittaminen ja yleisenä nakkikoneena toimiminen (mikä käytännössä tarkoitti lähinnä roudaushommia ennen ja jälkeen – saleihin oli tuotu mm. tuhansia tuoleja ja kymmeniä pöytiä – ja hetken aikaa tapahtunutta oheistuotteiden myyntiä).

Samassa yhteydessä järjestettiin jälleen kerran (Suomen) Animecon (pöljä ja geneerinen nimi, vai mitä?). “Yhteydessä” tarkoittaa sitä, että mangustit muodostivat ainakin 2/3 kävijöistä ja olivat cosplay-pukuloistossaan hyvin näkyviä.

Ohessa reaaliaikaista kommentointiani tapahtuman ajalta:

Stardate 2009-07-09 2100

Urhea toimittajamme matkalla Finnconiin kauas pääkaupunkiin, tosin vielä tänään ei päästä kuin Toijalaan asti. Huomenna tarkoitus suorittaa rendez-vouz Vaskikirjojen kirjavankkurin kanssa. Laukussa vaatteita, Stephen Baxterin Space ja lainattu Thinkpad, X-sarjaa tietenkin, sulava ja elegantti vanhus. Nämä koneet tehtiin käyttöä varten.

Pitäisi olla 2000-luku! Langaton internet! Voiko todellakin olla, että Saunalahden mokkula ei toimi keskellä Tamperetta! Sinällään oli tosin hauska huomata, että mokkula sinällään toimi Ubuntussa vallan heittämällä. Muutamia kysymyksiä tosin ilmenee, kuten m iten kummassa usb-portista tököttävää laitetta oikein olisi tarkoitus käyttää, jottei se katkeaisi laukussa. Ei sitä aina viitsisi poiskaan repiä. Ensimmäisenä mieleen tulleena ratkaisuna olen laittanut siihen pienen jatkojohdon ja vetänyt itse modeemin jeesusteipillä koneen kanteen.

Coniin on tulossa suuri suosikkini Alastair Reynolds. Parasta yrittää välttää fanipoikamaista käytöstä! Onnistuin peräti lukemaan miehen kaikki suomennetut Ilmestysten Avaruus-romaanit, lukuunottamatta tätä juuri julkaistua novellikokoelmaa Prefekti. Ilkeämmät kielet voisivat sanoa, että tässä olisi Reynoldsia riittävästi pitemmäksikin aikaa. Myönnetään, kyseessä on kirjailija, jonka teokset eivät menetä käytännössä mitään suomennettaessa.

Huvitin itseäni huomattavasti havainnolla: hypersikojen täytyy tietysti näyttää jotakuinkin Wagnerilta!

2009-07-10  1100

Kirjavankkuri kiitää moottoritiellä lakisääteistä 120 tuntikilometrin nopeutta. On hieman ahdasta, mikä johtuu lähinnä siitä, että auto on täynnä kirjoja, joissa on Hitler kannessa (seassa saattaa olla muitakin, toim. huom.). Ostakaa nyt ihmeessä ne kotiinne, ettei Erkan tarvitse viedä niitä vielä takaisinkin!

Lueskelen vanhoja conzineja. Eiköhän tällä pohjalla saada jotain koherenttia aikaan.

1330

Olen saapunut paikalle, saanut vänkärilätkän ja hyvin hankkijahenkisen t-paidan. Olen löytänyt jopa conzinen toimituksen. On kova nälkä. Kollega paljastaa astuneensa Alastair Reynoldsin varpaille. Kirjaimellisesti.

1530

Olen tutustunut alueeseen ja joutunut fyysiseen työhön. Yleisö on valunut sisään ja conhyörinä alkanut. Yleisössä ei merkittäviä muutoksia viime vuoteen, animehahmoista tosin ei osaa pitää kirjaa. Useita jokereita, tietenkin, kuulemma kaksi rorschachia. Todella sotaa nähneen näköinen Perdido Street Station löytyi kirpparilta likimain ilmaiseksi.

1900

Päivittämisessä tuli tauko. Oli aivan oikeita kiireitä, Conzineen piti tehdä juttukin. Siinä ei sinällään mennyt kovasti aikaa, mutta sitä varten piti seurata kahtakin esitystä, joista sitten tein muistiinpanoja. Toisesta sain peräti aikaiseksi lyhyen tekstinpätkän, jonka sanomana olisi opettaa animeteineille, että eurosarjakuvassakin on tapahtunut hyvin hyvin outoja asioita.

Olettaen siis, että animeteinit lukevat conzinea.

Joka tapauksessa Sarjakuvan hullu vuosi 1974 oli varsin lupsakka tapioranta-ahomainen, osin myös vesasisättömäinen katsaus Bob Moranen ja Teräsnyrkin maailmaan. Jättiläisrapuja, hypnoottisia robottihyönteisiä, kaapuäijiä! Aivan hulluja tiedemiehiä ja suoseuden valtiaaksi pyrkiviä kuoleman sammakoita! Aikakoneena toimiva karuselli, aivopesukone (kolmen hengen perhemalli) ja räjähdysainetta sisältäviä tiiliskiviä ampuva tykki!

Minun pitää selvästi hankkia käsiini näitä teoksia. Teräsnyrkkikirjasten (samaa kokoa kuin King Kong) saatavuus on melko hyvä.

Spekulatiivinen seksuaalisuus oli aiheeltaan mielenkiintoinen paneeli, olihan osallistujina seksologi, transsukupuolinen henkilö ja Jenny Kangasvuo. Puhetta johtaneen Vesa Lehtisen artikulaatio tosin jätti toivomisen varaa ja useita kiusallisia tilanteita. Kiusallinen oli myös vähintäänkin henkiseltä iältään 15-vuotias nuorukainen, joka halusi kysyä kaikilta esiintyjiltä, ovatko nämä mahdollisesti biseksuaaleja ja pitävätkö he, jos heitä piiskataan.

Keskustelu käsitteli kyllä mielenkiintoisesti seksuaalisuutta, ehkei kuitenkaan tarpeeksi spekulatiiviseksi. Ehkäpä siksi, että keskustelijat muistelivat kovasti hieman vanhempaa scifikirjallisuutta (ja Star Trekiä), joiden visiot seksuaalisuuden kehityksestä ovat joko lievästi hömelöitä – tai sitten on haluttu kuvata nykyaikaista seksuaalisuutta jonkinlaisen allegorian kautta miettimättä mitä nurkan takana luultavasti lymyävä transhumanismi (kehityksenä, ei aatteena) saisi sille aikaan.

2300

Scifieläjät ovat yllättäen päätyneet baariin. Konekin on jäänyt Kaapelitehtaalle.

2009-07-10 1100

Nukuttu melkein riittävät yöunet. Majapaikkaan pääsemisessä ongelmia. Alkoholilla epäillään olevan vaikutusta asiaan. Isännällä lienee huono olo. Vänkärihuoneesta cola loppunut. Harkitsen kokeilevani kahvinjuontia.

1830

Saderintama on kuulemma kiertänyt conin. Loistavaa, joskin vähän vaarallista tällainen elämä. Mitä tehdään sinä vuonna kun oikeasti sataa? Animenuoriso pakkautuu sisään kuin norsulauma.

Cosplaykisan on ilmeisesti voittanut Yotsubasta tuttu pahvirobotti. Arvostan kun minäkin tunnen hahmon! Ilmeisesti myös sympaattinen esitys. Kuulemani tiedon mukaan myös Laura Vanamo on esiintynyt. Animejumputusta kuulee muutenkin niin paljon, että melkein voi kuvitella olevansa Assemblyillä.

Strike Witches-paneelin osanotto oli suurta, ainakin jonoista päätellen. Olisi hienoa, jos paikalle olisi raahattu Ilmari Juutilaisen lapsenlapsi kertomaan, mitä mieltä on vaarinsa uudesta inkarnaatiosta housuttomana animetyttösenä.

Kummisetä tuhosi jälleen turhia tuotteita hyväntekeväisyyshuutokaupassa. Melko korkeita huutoja, sekä esineitä omistaa että tuhota tahtovilta. VHS-kasetteja, huonoja kirjoja, kuvavinyylejä, lasiesineitä. Lava oli täynnä pirstaleita ja tuhovälineitä kirveestä poraan. Varsinainen hittituote oli tietysti kirjailija George R.R. Martinin lahjoittama hattu, juuri sama, jonka voi nähdä herran nettisivulla ja useiden kirjojen kansiliepeissä Martinin päässä. Kotsa vaihtoi omistajaa satasella, huomattava vetona tosin joku tarjosi 80€ sen pirstomisesta.

Hulluuspaneeli oli definitiinen, muttei tarpeeksi hullu.

2009-07-12 1305

Iltabileet olivat sopivasti samassa rakennuksessa. Näin runsaasti hauskoja ihmisiä, joista osaa en ole nähnyt pitkään aikaan. Olutta en juonut käytännössä lainkaan – olen köyhä ja tänäänkin olisi tarkoitus olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Baarissa oli mukavasti tilaa, kun myös scifilounge sen ulkopuolella oli anniskelualuetta. Varsin hyvät puitteet Kaapelitehtaalla kaikin puolin.

Robottitanssikilpailun näin. Se oli yleisilmeeltään rivo eikä robottimainen.

On aamu, turnauskestävyyttä koetellaan. Juon säännöllisesti kahvia. Conzinen kolmosnumero on tulossa ulos. Jotain ohjelmaa pitäisi ehkä katsastaa.

1630

En ole nähnyt lainkaan ohjelmaa tänään. En ole syönyt käytännössä mitään. Sen sijaan olen myynyt naisten alushousut. Miehelle.

Hyvä on, myin myös jonkunmoisen joukon t-paitoja, sekä miehille, että naisille.

1800

Con on ohi! Yleisö on ulkona! Nyt roudataan, sitten dead dog, sitten nukkumaan, sitten Tampereelle, sitten loppuanalyysi. Pasila vaikenee.

Epilogi

Nyt ollaan jo nukuttu yö ihan omassa sängyssäkin. On aika ihmetellä, mitä tuli koettua:

Animeihmiset eivät enää ole vastustamaton luonnonvoima, niin luulen. En ole ihan varma, mistä tämä tunne tulee (tai onko tää oikeasti se tunne), mutta tekijöitä on monia: Kaapelitehdas oli näin isolle populaatiolle toimiva paikka, mm. siksi, että siinä on runsaasti ovia, joista voi mennä ulos ja sisään kiertäen suunnattomat yleisömassat. Animepuolella nähtiin ilmeisesti täysjärkistä ohjelmaa ja niihin jopa jonottiin, siis paneeleihin, ei pelkästään cosplay-kilpailuun. Järjettömimmät pusupiirit, simuloidun raiskauksen ringit ja rape me -kyltit olivat vähentyneet.

Itsestäni en edes tiedä, osaanko enää lähteä tapahtumaan, jossa en saa minkäänlaista lätkää rintaani, joudun poistumaan kun paikat suljetaan enkä pääse edes takahuoneeseen. Sarjakuvafestivaaleillekin (ja jopa Ropeconiin) houkuttelivat työvoimaksi. Pelottavaa.

Koska Finnconia mahdotonta kuvailla, se on nähtävä, ohjaan teidän Mikko Lammin pieneen kuvagalleriaan, jonka läpikäymällä saa hyvän yleiskuvan tapahtuman eri puolista. Animeunionilta löytyy runsaasti kuvia lähinnä erilaisista cosplay-asuista ja foorumilla on kokonainen kävijöiden kuvamateriaalia. Vähän ikävästi amatöörit saivat kuvata lähinnä pihalla, jotteivät tuki kaikkia käytäviä. Edit: Relevanttia liikkuvaakin kuvaa.

Itse opin sen, että lyhyenkin (ja eritoten lyhyen) tekstin kirjoittamiseen menee turkasen paljon aikaa, jopa X-sarjan Thinkpad on liian suuri raahattavaksi mukana (se ei toimituksesta sitten liikkunutkaan) ja tästä merkinnästäkään ei tullut täysin koherenttia kokonaisuutta. Hauska koe silti. Mitähän hassua sitä Jyväskylässä tekisi?

Lastenohjelmaa aikuisille

G.I. Joe ResoluteKaikkeen sitä törmääkin.

Mehän tunnemme kaikki lapsille suunnatut lauantaiaamun amerikkalaiset piirrossarjat – lapsille tai nimenomaan poikalapsille, vähän ajankohdasta ja kulttuurista riippuen. Niissä on jokunen sankari (mutanttikilpikonnia, prätkähiiriä, samuraimaasikoja, you name it, we got it), muutama tukipuolen hahmo hoitamassa esimerkiksi varusteiden huoltoa ja aina sama pahaksi luokiteltu organisaatio vastassa (silti monissa tapauksissa sankarit ovat yllättyneitä, “taas nuo”). Sankarit taistelevat roistonketaleita vastaan varsin suoraviivaisin menetelmin, aseista lähtee aina säteitä ja niillä ei koskaan kuitenkaan osuta kenenkään, ja ennen kaikki nuket toimintafiguurit tekevät kauppaansa.

Alan klassikoihin kuuluu tietysti G.I. Joe, joka on epämääräisessä määrin sukua Euroopan markkinoille lanseeratulle Action Manille. Varsinainen G.I. Joenkin edesottamuksia pahaa Cobra-järjestöä vastaan saimme Suomessakin seurata jonkin verran Semicin vuosikausia julkaiseman Action Force-lehden muodossa. Itse luin vain satunnaisia vastaantulleita numeroita, mutta mitenkään erityisen vakuuttunut en kyseisestä sarjasta ollut.

Sen vuoksi hieraisin silmiäni kerran jos toisenkin, kun kuulin, että G.I. Joesta tehtäisiin “aikuiseen makuun” suunnattu animaatiosarja, jonka käsikirjoittajaksi olisi hankittu – kukapa muukaan kuin Warren Ellis – eikä kyseessä edes olisi mikään Garth Ennisin ja Battler Brittonin kaltainen omien lapsuusmuistojen uudelleenversiointi, Ellis aivan suoraan toteaa, ettei tiennyt koko G.I. Joesta etukäteen oikein mitään, vaikka olikin lapsuudessaan törmännyt tämän euroinkarnaatioon Action Maniin.

Tuloksena on G.I. Joe: Resolute, tunnin animaatio, jonka voi katsoa joko putkeen tai kymmenen 5 minuutin episodin ja 10 minuutin sarjana, riippuen tietysti missä muodossa kenenkin (amerikkalainen) tv-yhtiö lähettää, mutta näppärästi onnistuin katsomaan kaikki webisoodit (sic) Youtubesta. Onko Resolute sitten parasta mitä ihmiskunta on saanut aikaan sen jälkeen kun joku oli keksinyt kääriä herkkusienen pekoniin ja grillata sen?

Ei. Päädyin katsomaan kokonaisen tunnin lauantai-aamun piirrettyjä ja sellaisen mustavalkoista vastakkainasettelua. Resolutessa ei ole syvyyttä, twistiä, tylyyttä, erotiikkaa, politiikkaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmiskuvausta, populaarikulttuuriviittauksia eikä juuri muutakaan “aikuista ulottuvuutta”. Siinä tosin tapetaan ihmisiä, heti alkuunsa tapetaan jokin vakiohahmo, joka ilmeisesti G.I. Joen parissa kasvaneille mieslapsille on hyvinkin rakas, mutta josta minä en tähän hätään muista mitään. Niin ikään pakollista tuomiopäivän laitetta päästään tällä kertaa ihan oikeasti demonstroimaankin, sillä nimittäin ensi töikseen muutetaan Moskova parkkipaikaksi.

Taisteluihin on saatu päivitys. Niissä ammutaan enimmäkseen ruutiaseilla, milloin ei käytetä pakollisia ninjavarusteita. Ammunnan kohteena olevat viholliset lakoavat maahan, mikä tietysti on huomattavasti aikuisempaa kuin jo muinaisessa Teenage Mutant Ninja Turtlesissa, jossa hyvin yksinkertaisesti todettiin vastapuolen rivijäsenten olevan robotteja ja siten aivan vapaasti telottavissa (Keeko ei lainkaan arvosta moista rasismia). Kaikeksi onneksi perinteinen, suomalaisessa varusmieskoulutuksessa ehkä turhaankin väheksytty “tulituksen kohteeksi jouduttaessa seistään keskellä avointa tilaa ja ammutaan takaisin”-taktiikka kyllä nähdään.

Ilmeisesti tälle löytyy kuitenkin yleisöä amerikkalaisten nostalgian voimin, jotkut olivat internetissä jopa kehuneet. Kaipa minäkin katsoisin Olipa Kerran Sin Cityn.

Dinosaurus jumalamoodissa

Gon volume 2 kansikuvaEräs viime aikojen hienoimpia sarjakuvalöytöjäni on Masashi Tanakan Gon. Se mainittiin Tähtivaeltajan parhaita mangoja käsittelevässä artikkelissa, ja koska sanaton sarja, jonka pääosassa on pieni dinosaurus, kuulosti veikeältä idealta, päätin kokeeksi tilata ensimmäisen osan. Näiden albumien hinnathan ovat ulkomaalaisissa postimyyntifirmoissa siinä määrin edullisia, ettei hutiostos kaada kenenkään taloutta eikä mieltä masenna. Päädyin kuitenkin tilaamaan kaikki osat varsin nopeasti, lukuun ottamatta viimeistä, jonka ilmestymistä jouduin odottamaan.

Gon itse on pieni dinosaurus. Ensimmäisessä esiintymisessään se näyttää todella alkukantaiselta, melko pitkälti sellaiselta klassiselta tyrannosauruksen mallilta, joka oli voimissaan Jurassic Parkia edeltävällä ajalla. Varsin pian sille käy kuten monen muunkin sarjakuvahahmolle, se muuttuu abstraktimpaa ja tyylitellympään suuntaan – tässä tapauksessa saa aimo annoksen bubblebobblea. Maailma ympärillä on luontoa, jonka lajisto vastaa melko lailla omaamme, mutta ihmistä ei näy missään, joten voimme turvallisesti olettaa, että ollaan enintään muutamien miljoonien vuosien päässä nykyhetkestä (ellei kyseessä ole vaihtoehtoesihistoria).

GonGon on siis selvästi olemassa kymmeniä miljoonia vuosia K-T-holokaustin jälkeen. Missään vaiheessa seikkailuja ei nähdä muita dinosauruksia. Jostakin syystä Gon tuntuu olevan myös uskomattoman vahva, vahingoittumaton ja kykenevä horrostamaan mielivaltaisen pitkiä aikoja ilman ravintoa. (Ominaisuuksia, joista kieltämättä on hyötyä meteoriitin pudotessa niskaan. Ehkä Gonia puri muinoin radioaktiivinen hyttynen?).

Mitään tästä ei kuitenkaan selitetä missään vaiheessa, ja se on osa Gonin viehätystä. Gon on elementti, luonnonvoima, jolla ei ole sen enempää alkua kuin tulella, talvella tai tulella. Gon pitää hyväksyä. Kun heti ensimmäisessä luvussa “Gon eats and sleeps” protagonistisauruksemme pieksee öykkärimäisen karhun, ahmii kaloja ja käyttää vastentahtoista nallea patjanaan, opimme tuntemaan sen ja tiedämme mitä odottaa – vain, jotta seuraavassa luvussa matto vedetään altamme.

Dingon päivä voisi alkaa paremmin.

Dingon päivä voisi alkaa paremminkin.

Ja miten mitään voisikaan selittää, jos tarinassa ei ole yhtään olentoa, joka olisi kehittänyt puhutun kielen – puhuvia kettuja tai satuja kertovia pandakarhuäitejä ei tule vastaan. Antropomorfismilta ei ole vältytty, eläinten ilmeen ovat hyvin inhimillisiä, eritoten Gonin itsensä. Niiden sanatonkin viestintä pyörii usein niin monimutkaisella tasolla, että jotkin kädellislajit saattaisivat vielä todellisuudessa pystyäkin siihen, mutta tuskinpa vaikkapa koiraeläimet tai linnut.

Gonin käyttäytymisessä on jotakin perin tuttua ja inhimillistä. Se on voimafantasia pikkujumalasta, jonka ei täydy pelätä tylppiä eikä teräviä lyömäaseita, lämpötilan vaihteluita eikä myrkkyjä, jonka nopeus vetää vertoja fregattilinnulle ja joka kykenee nostamaan kokonaisen afrikkalaisen elefantin. Näin ollen Gon toimii kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka on juuri löytänyt netistä kaikki mahdolliset huijauskoodit johonkin Grand Theft Auton kaltaiseen maailmasimulaattoriin. Gon alkaa tehdä asioita vain testatakseen, miten maailma vastaa niin, nähdäkseen onko se mahdollista tai muutoin vain huvikseen, uteliaisuuttaan tai hyvää hyvyyttään.

Eräs kantava teema on “Gon saaliseläinten puolella, lihansyöjiä vastaan”. Tätä voisi jopa moittiakin, sillä vaikka tarinoissa välillä ilmeneekin luonnon arkipäivä, red in tooth and claw, jonkinlaisten lastenkirjamaista “lihansyöjät ovat pahoja” -teemaa on nähtävissä, huolimatta siitä, että Gon itsekin metsästää itselleen antiloopin. Useaan otteeseen Gon adoptoi orpoja eläimiä, joista osa on lihansyöjiä, mutta eräs toistuvista viesteistä on se, ettei kaloilla ja selkärangattomilla ole sielua, ja niitä sopii kohdella miten tahansa. Aivan miten tahansa.

Tiikeri karjaisee. Tämän tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Tiikeri karjaisee. Tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Niin, lisäksi pikkujumalamme on, vaikkakin enimmäkseen hyväntahtoinen, myös täysin ailahteleva ja helposti ärsyyntyvä. Välillä tapaamme sen suojelemassa pienempiään mitä tai auttamassa pulaan joutuneita isompiaankin, välillä se on täysin piittaamatonta kumppaneitaan kohtaavasta perikadosta, välillä se jopa aiheuttaa omilla toimillaan mitä suurinta hävitystä. Gonin persoonallisuudesta, jos sellaisesta voi puhua, ei lopultakaan saa kovinkaan selvää kuvaa.

Tanakan piirrosta täytyy kehua ylisanoin. Tarkasti piirretyt eläinhahmot kävisivät suoraan eläinkirjaan ja ruuduissa on elävää liikettä ja ääntä – ääniefektejä ei ole kirjoitettu, mutta salaman iskun tai karjaisun äänen voi lukea tehokkaasta viivoituksesta ja kuulijoiden kuononilmeistä. Lisäksi olen kohtalaisen varma siitä, että erään luvun loppukohtauksessa taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold.

Tämä kaikki on tarkoituksellisen pinnallinen raapaisu Gonin maailmaan. Haluan jättää teille sen ilon, että voitte makoilla vuoteellanne, kääntää pokkarin seuraavan aukeaman eteen ja kysyä itseltänne likipitäen ääneen: mitä hel-vet-tiä tässä tapahtuu?


DC:n mangaosasto, CMX (ei sukua), on nyt julkaissut Gonin ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa “englanniksi” (onhan näissä otsikot ja hivenen muutakin sarjakuvan ulkopuolista tekstiä) peilaamattomana ja kronologisessa järjestyksessä. Aikaisemmissa länsimaisissa julkaisuissa on koottu yhteen tarinoita enemmänkin teeman mukaan, kuten hassun hauskasti nimetty “Gon fishin'”.

Tracon IV

DSC_5740Olen väsynyt. Olen nimittäin käynyt tapahtumassa.

Tarkemmin sanottuna olin jälleen värväytynyt työvoimaksi Traconiin. Tampereen Teknillisellä Yliopistolla järjestettiin jälleen kerran anime- ja roolipeliharrastajien (omalaatuinen naimakauppa, kieltämättä) yhteinen kokoontumisajo ja festivaali, eräs vuoden suurimmista, itse asiassa. Teekkarien pyhälle maalle ahtautui pienen maalaiskunnan verran kohtalaisen omituisen näköistä sakkia – tarkka lukema oli lopulta 3600 maksanutta kävijää ja jokunen sata conitealaista, ohjelmanjärjestäjää, työvoiman edustajaa ja erilaisen aiheeseen liittyvän tavaran myyjää päälle.

Conin järjestäminen vaatii tietysti runsaasti aivotyötä, suunnittelua, sopimista ja kontaktien luomista, mutta tämän voi sentään huolettaa jättää conitean ja ohjelmanvetäjien harteille. Työvoimalta sen sijaan vaadittiin kohtalaisen paljon raakaa fyysistä työtä niin edeltävänä perjantai-iltana kuin con-lauantain jälkeenkin. Lähes tulkoon kaikki irtain tavara, mukaan lukien isot huonekalut, käytössä olevien kolmen talon alueelta näet tuntui olevan täysin väärässä paikassa con-käyttöä ajatellen, ja tietenkin oppilaitoksen pyhä järjestys piti vielä palauttaa ennalleenkin.

Jos sanon anime- ja roolipelitapahtuma, eli liene tänä päivänä tarpeen mainita, että pääpaino on ensinmainitun puolella. Joitakin roolipelejä vedettiin, aiheesta oli paneeleja, Guy Windsor kävi paikalla esitelmöimässä (eurooppalaisen) miekkailun jalosta taidosta ja lautapelaajat olivat vallanneet useita huoneita. Siitä huolimatta väenpaljous oli enimmäkseen alaikäistä, jossakin määrin tyttövoittoista ja lähes poikkeuksetta cosplay-asuista. Yllättävän paljon paikalla näytti olevan myös kaikkein pienimpien lasten vanhempia, ottaen huomioon, että kolmen euron pääsymaksu oli heidänkin pulitettava.

Rottinkitaistelu oli ilmeisesti näyttävintä ohjelmaa, mitä roolipelaajilla oli tarjota.

Rottinkitaistelu oli ilmeisesti näyttävintä ohjelmaa, mitä roolipelaajilla oli tarjota.

Minulta ette saa kattavaa kuvaa tilaisuuden paneelitarjonnasta. Olin jälleen kerran päätynyt tapahtuman videokuvaajaksi – mikä on sikäli yllättävää, että olin ennen edellistä Traconia käyttänyt moista aparaattia viimeksi lukioaikoina, enkä senkään jälkeen ole saanut sellaista käsiini minkään conin ulkopuolella. Sen sijaan cosplay-ohjelman näin etsimen läpi luonnollisesti kokonaan, olihan minun vastuullani saattaa cosplay-kilpailu niidenkin onnettomien silmille, jotka eivät olleet saaneet lippuja kahteen täyteen buukattuun luentosaliin, joissa kilpailijat kävivät lihassa ja veressä pyörähtämässä – myöhemmin selvisi, että jopa sali, jossa reaaliaikainen videolähetys tarjoiltiin, oli tullut tupaten täyteen ja ihmisiä jäänyt ulkopuolelle. Äkkinäinen voisi sanoa, että homma alkaa lähteä käsistä. Ainakaan cosplay kilpailumuodossa ei ole enää asia, jota kiinnostunut voisi hetken mielijohteesta lähteä seuraamaan. Toisaalta, kuten mainittua, pukuilijoita oli joka tapauksessa joka puolella, joten liekö tuon niin väliksikään?

Final Fantasy Fightkin näyttää muodustuneen jokseenkin itseriittoiseksi ilmiöksi, melkin omaksi tapahtumakseen. Yliopiston pommisuojaan eristetty spektaakkeli kesti tuntikausia. Ilmeisesti jonkin conin pihalla kohtalaisen ex-tempore-ideana lähteneen ohjelmanumeron ideana on nimessä mainitun konsolipelisarjan taisteluiden ja improvisaationteatterin yhdistelmä, kaksi hahmoa “taistelee” mahdollisimman näyttävin ja dramaattisin elkein, summonoiden yleisöstä apuvoimia – yleensä kaikenlaisia fantasiaolentoja on runsaasti saatavilla. Yleisön huutoäänestyksellä sitten päätetään kumpi ansaitsee voiton – huutoäänestys kaikuvassa betonisalissa kuulosti kyllä jo terveydellisestikin haitalliselta. (kuten äskeisen kappaleen sävystä voinee päätellä, en ole ihan varma olenko ymmärtänyt kaikki nyansseja. Kävin pommisuojassa kuitenkin tarpeeksi kauan todistaakseni paitsi valaistuksen yllättävän ja täydellisen katoamisen, myös kaksi Sephirothia summonoimassa kolmannen yleisön joukosta)

Hivenen tämä tietenkin laittaa pohtimaan näiden tapahtumien tulevaisuutta. Jokaista Animeconia ja Traconia yhdistää aihepiirin lisäksi se seikka, että jokainen niistä on ollut isompi kuin edellisvuotinen tapahtuma. Pullataikinamainen kasvu ei tietenkään voi jatkua loputtomiin maassa, jossa on äärellinen määrä kirkuvia tyttölapsia, jotka haluavat pukeutua pojiksi, jotka ovat pukeutuneet tytöiksi (älkää kysykö miten monikerroksiseksi crossplay voi mennä). Kohtalaisen varma olen kuitenkin myös siitä, että huippua ei ole vielä saavutettu. Ongelma muodostuu hyvin yksinkertainen, fyysinen kysymys: mihin tämä kaikki väki mahtuu? TTY:ltä esimerkiksi oli käytössä jo kokonaiset kolme taloa, joiden välissä sitäpaitsi kuljettiin melko ahtaita putkia pitkin – niitä joissa jo legendaksi muodostuneen kehotuskyltin mukaan ei saa pysähtyä.

Isompia tiloja saa tietenkin rahalla, tosin sekään ei ole täysin triviaalia, esimerkiksi viime vuoden Finncon/Animeconissa hivenen kauhunsekaisin tuntein spekuloitiin, mitä tapahtuisi jos sattuisi satamaan ja koko Sorsapuistoon levittäytynyt väki haluaisi yhtä aikaa sisälle – ja käytössä oli sentään koko Tampere-talo.  Rahassa on myös se huono puoli, että sitä voidaan joutua hankkimaan myymällä pääsylippuja (Finncon ja sen myötä Animeconhan on perinteisesti ollut ilmainen) ja lipuista saatava rahahan on sellaista, että se pitää olla jostakin saatavilla etukäteen, ennen kuin sen saa pääsylipuista takaisin. Kaiken lisäksi kaikenlainen julkisen rahan kerjääminen on helpompaa, mikäli tapahtuma on kaikille avoin. Ylipäätäänkin talousasioita joudutaan joka tapauksessa pohtimaan runsaasti, ettei vain kävisi kuten eräälle metallimusiikin tapahtumalle tänä samaisena viikonloppuna…

Figuuri- ja muiden lautapelin pelaajat saivat siirrellä ukkeleitaan ja nappuloitaan ilman suurempaa tungosta. Toivottavasti sillekin puolelle kuitenkin muutamia uusia harrastajia löytyi tästäkin tapahtumasta.

Figuuri- ja muiden lautapelin pelaajat saivat siirrellä ukkeleita ja nappuloitaan ilman suurempaa tungosta. Toivottavasti sillekin puolelle kuitenkin muutamia uusia harrastajia löytyi tästäkin tapahtumasta.

Olennainen kysymys on toki sekin, miten kauan scifi- ja fantasiaharrastajat Finnconissa ja roolipelaajat Traconissa näkevät yhteiselon mielekkäästi. Karvaisten, kaljamahaisten kirja- ja pelinörttien tapahtumat ovat perinteisesti olleet paitsi usein maksuttomia, myös pienimuotoisia, vapaatunnelmaisia ja fyysiseltä ilmapiiriltään väljiä – jos useita satoja enimmäkseen aikuisia kokoontuu, tapahtuu paljon vähemmän negatiivisella tavalla käsittämättömiä asioita ja tarvitaan paljon vähemmän järjestyksenvalvontaa kuin jos väki on alaikäistä ja määrä nelinumeroinen. Helsingin Paasitornin Finnconissa 2006 tapahtui jotakin siihen asti käsittämätöntä – Finnconiin piti keskellä päivää jonottaa sisään (tämä taisi olla viimeinen kerta kuin mihinkään cosplay-näytökseen pääsi ilman lippuja).

Vielä 2000-luvun alussa animeharrastajat olivat parikymppisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka tahtoivat katsoa japanilaista piirrettyä, jossa angstiset lapset taistelivat jättiläisroboteilla demonisia hirviöitä vastaan, jos vain koulunkäynniltään kerkesivät. Tämä kuulosti tietysti scifistien mielestä typerältä, mutta ei ihan niin typerältä kuin alkuperäinen Star Trek, joten animekerholaiset otettiin epämääräisiin hörhötapahtumiin mukaan jo ihan synergiaedun nimissä. Nyt kun pääpainona tuntuvat olevan värikkäästi pukeutuneet teinitytöt, joiden mielestä ihkuin ikinä on poika, joka halii teddykarhua lavalla (vaihtoehtoisesti: pojat pussaavat), tätä sopii miettiä uudelleen.

Karnevaalitunnelmaa ja iloista väriähän pukuilijat tuovat ja ovat sitäpaitsi enimmäkseen hyvätapaista ja asiallisesti käyttäytyvää väkiä, aiheuttaen järjestyshäiriöitä lähinnä innostumalla liikaa väärässä paikassa väärällä tavalla. Tuskin koskaan on nähty mustiin pukeutuneita spefihenkilöitä tanssimassa Carameldansenia pienen kannettavan magnetofoonin ympärillä. En osaa sanoa onko se sen arvoista, että he myös vievät kaikki tilat, mahdollisesti kaikki pääsyliput ja kaiken huomion tapahtumapaikan lehdistössä – huomaahan sen kun itsekin liikkuu tapahtumissa videokameran kanssa – roolipelaajien erilaisia miekkailuesityksiä lukuunottamatta nimenomaan cosplay ja muu animehenkinen hassuttelu on se audiovisuaalisesti ajatellen näyttävä puoli.

Scificonit ovat yleensä olleet “by fandom, for fandom”, animeconit enemmän vapaaehtoista nuorisotyötä. Siinä mielessä Traconissa työvoiman riehuminen on mielekästä, sillä ohjelmassa harvoin on mitään, jonka menettäminen on tuntuu loputtoman ikävältä – ja onhan kuvaustehtävissä päässyt näkemään yhtä sun toista hupaisaakin, jonka todistaminen ilman henkilökuntakorttia olisi mainituista tungossyistä mahdotonta.

En ole täysin vakuuttunut tämän päähineen käytännöllisyydestä.

En ole täysin vakuuttunut tämän päähineen käytännöllisyydestä.

Ennen päättäjäisiä – en ole ennen nähnyt, että sali olisi täynnä minkään conin päättäjäisissä – kamerassa ei vielä filmi pyörinyt, mutta kuva johdettiin joka tapauksessa screenille, joten huvitin yleisöä pyörittelemällä kuvaa ympäri penkkiriviä. Uskoisin, että useimmissa tapahtumissa ei olisi mahdollista, että ihmispäiden seasta nousee keskelle etsintä kaksi parikymmentäsenttistä nukkea, jotka välittömästi ryhtyvät tappelemaan, kunnes takaa nousee pakollinen “free hugs”-kyltti ja instant-nukketeatterin hahmot tekevät sovinnon.

Ihan mukava kokemushan tämä oli, jos yleisö olikin enimmäkseen vähän eri sukupolvea, tapaahan näillä retkillä sentään muita henkilökunnan edustajia. Sitäpaitsi, jos voi osaltaan vaikuttaa siihen, että nuoriso lukee sarjakuvia, pukeutuu hassusti ja pelaa pleikkarilla japanilaisia pelejä – sen sijaan, että sotkeutuisi esimerkiksi urheiluun, juopotteluun, uskonnollisiin herätysliikkeisiin tai mihinkään Electronic Artsin vuosittaiseen rosteripäivitykseen – kutsuun on vastattava.

Paneelien ja muun vakavan ohjelman ystävänä ja satunnaisena animenkatsojana (mangaa en erillisenä genrenä suostu edes tunnustamaan, luen kyllä sarjakuvia sujuvasti molempiin suuntiin) toivoisi kuitenkin, että myös animeväki sankoin joukon tulisi seuraamaan niitä ja ennen kaikkea muodostaisi oman, asiantuntevan paneeliperinteensä. Con ei mielestäni koostu pelkästään cosplay-kisasta, cosplay-konsolitaistelusta, cosplay-napakympistä, cosplay-vihkiäisistä, cosplay-polttopallosta ja yleisestä cosplay-osastosta. (villi huhu kertoo, että parin noin 14-vuotiaan pojan meno jossakin syrjemmällä alkoi lähennellä jo cosplay-hääyötä)

Manga- ja animebasaari ilmeisesti teki hyvää tiliä, kuten aina, spefikirjallisuuden myynti oli heikompaa. Itse jouduin jo puoliväkisin neuvottelemaan itseni kanssa, etten vain sortuisi ostamaan muovista Yotsuba-figuuria. Onneksi onneksi joku sentään osti viimeisen kappaleen juuri kun pohdin asiaa. Jos kyseessä olisi ollut pakkauksen takakannessa esitelty vesipistoolin kanssa poseeraava malli, koriste-esineen menetys olisi voinut oikeasti harmittaa…

Hirviöprinsessa Prinsessa voitti Jonsered-sarjan.

Hirviöprinsessa Prinsessa voitti Jonsered-sarjan.

Ohimennen mainittavaa:

  • Pyydän anteeksi kaikilta onnettomilta kävijöiltä, jotka olettivat, että vihreästä paidastani johtuen tietäisin jostain jotain.
  • Suomicosplay kunniaan! Nuuskamuikkusen ohella yleisössä nähtiin Kyösti Pöysti.
  • Pyramid Head ja Alien eivät ole kovin vaikuttavia hirviöitä, jos molempia näkökyvyn puutteellisuuden vuoksi joudutaan taluttamaan eteenpäin.
  • Kyllä, asenarikkaan tuotiin ihan oikea moottorisaha. Laippa oli tosin vaihdettu huomattavasti aitoa sarjakuvallisemman näköiseen versioon.
  • En muistanut ennen loppusaunalle pääsyä, että ihminen voi oikeasti lähes tulkoon sammua puolesta litrasta keskiolutta, kunhan väsymystä on tarpeeksi. Saunaan en sitten päätynyt lopulta lainkaan.
  • Staff-huoneessa ei ollut kauheaa kaaosta, kun kaikki tavarat olivat toisaalla.
  • Staff-huoneessa oli pizzaa!
  • Miten kukaan selviää kokonaisen con-päivän umpikengissä? Jos johonkin hankintaani olen tyytyväinen, nuo Eccon sandaalit ovat sellainen.

Kuvat Jani Heikkisen ja (studiokangasta vasten otetut) Miika Ojamon, itse en heilunut minkään sortin still-kameran kanssa. Runsaasti lisää kuvamateriaalia löytyy tästä Aniki-foorumin ketjusta. Ylimmässä kuvassa keskellä oleva raitapaitainen hahmo on tietysti Ness Earthboundista, ei suinkaan Super Smash Bros Brawlista. Joudun passivisaggressiivisen nerdragen valtaan! Nämä ihmiset tuntevat hahmot aivan Vääristä Yhteyksistä! Ennen kaikkea puolet hahmoista ei ole peräisin jommasta kummasta Kingdom Heartsista!

(edit 20.07.2010: yksi kuva vaihdettu yleisön pyynnöstä)

Kynäniskanörttien korkeajännitys

Sodassa on aina monta tarinaa ja monta tekijää, joiden voidaan väittää olevan juuri se ratkaiseva tekijä. Joku saattaa painottaa armotonta taistelua juoksuhaudoissa, joku toinen logistiikkaa (armeijahan marssii vatsallaan), joku kolmas saattaa olla sitä mieltä, että vihollisen tuotantolaitosten pommittaminen kivikaudelle oli kaiken lähtökohta. Kannattajia voi olla yksittäisillä uusilla aseilla (Avro Lancaster ❤) tai kenraaleillakin.

Joka tapauksessa, merkittävä painoarvo on kautta aikojen ollut silläkin, että tiedätään missä vihollinen on, minkälaisia joukkoja ja resursseja tällä on käytettävissään ja mitä tämä mahdollisesti aikoo tehdä – tätä kutsutaan tiedusteluksi. Jo sodankäynnin alkuhämäristä, jopa ennen kirjoitetun historian alkua, tämä on onnistunut hiipimällä salaa paikalle ottamaan asiasta selvää, mutta jahka kirjoitus keksittiin, alkoivat sotapäälliköt myös lähettää viestejä alaisilleen ja hankkia vihollisen vastaavia viestejä käsiinsä. Tämän estämiseksi osapuolet puolet alkoivat salaamaan viestejään ja esimerkiksi Julius Caesar on saanut lainata nimeään monen muun asian ohella kohtalaisen yksinkertaiselle salaukselle, joka tosin aikanaan oli hyvinkin tehokas.

Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa tähän kilpajuoksuun viestinlähettäjien ja vakoojien välillä saatiin uusia ulottuvuuksia. Radio tuli käyttöön pitkien välimatkojen kommunikointivälineenä – mikä oli saksalaisten kannalta varsin kätevää, britit nimittäin katkaisivat sodan sytyttyä ensi töikseen teutoonien lennätinlinjat maailmalle – mutta tämä takasi myös sen, että kaikki lähetykset päätyivät kaikkien halukkaiden korviin ja niistä piti täten tehdä mahdollisimman vaikeita, ellei mahdottomia tulkita ilman avainta. Matematiikka oli kehittynyt ja “moderni” ohjelmoitava tietokone oli aivan nurkan takana – sen sähkömekaanisia edeltäjiä käytettiin yleisesti sekä liikemaailmassa että sotilastarkoituksissa. Alan Turingkin oli juuri keksinyt sen kuuluisan teoreettisen koneensa, jonka avulla digitaalinen tietokone kyettiin mallintamaan.

Koko salakirjoituksen kenttä meni siis sanalla sanoen uusiksi ja kynäniskanörteistä (sana oli jo siihen aikaan olemassa) tuli armeijoiden tärkeimpiä sotilaita, olletikin, että nämä tekivät työtään salaisissa komentokeskuksissa kaukana taisteluista ja vihollissotilaista. Tästä pisteestä alkaa kehitys kohti nykypäivää, jossa huomattavasti monimutkaisemmat menetelmät ovat arkipäivää meille kaikille harjoittaessamme luottamuksellista viestintää ja talousasioiden hoitoa tietoverkkojen välityksellä.

Science fiction -kirjailijana kunnostaunut Neal Stephenson on sijoittanut puolet Cryptonomicon-tiiliskivestään tähän taitekohtaan (tarina alkaa Pearl Harbourista), toisen puolen sijoittuessa johonkin hivenen epämääräiseen ajankohtaan, joka kirjan ilmestyessä 1999 oli jotakuinkin nykyhetkeä. Kyseessä ei ole (ei voi olla?) varsinainen scifikirja, koska siinä ei käytetä mitään teknologiaa, joka ei olisi jo olemassa ja yleisessä käytössä, eikä se myöskään sisällä kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista, mutta yleinen tunnelma ja haju on sellainen, että kirja on kohdistettu sf-yleisölle. Niin, merkittävä osa scifin lukijoista on tietenkin nörttejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja muita tietokoneiden kivikaudesta kiinnostuneita. Aiheestahan ei ainakaan kertomakirjallisuutta ole liiaksi kirjoitettu.

Kantavaksi teemaksi Stephenson on toki valinnut natsien kulta-aarteen ja sen etsinnän ja sodan ajan henkilöhahmoissa on niitäkin, jotka joutuvat asettamaan henkensä ja terveytensä alttiiksi rintamilla ja mielikuvituksellisilla ja -puolisilla komennuksilla pitkällä vihollisen linjojen takana. Tämä tekee siitä sotaseikkailun ja nykypäivään sijoittuneen trillerin, jota uskaltaa tarjota hivenen laajemmallekin yleisölle, kunhan tätä ei vain haittaa alituinen juonesta irtaantuminen kryptologian, matematiikan, seksuaalisten perversioiden ja ties minkä muun maailmaan.

Stephensonin kieli loistaa. Se ei ole korkeakirjallisuutta – se on nupit yhdessätoista, poljin lattiassa ja valitsin sarjatulella kirjoitettua rock’n’rollia. Luultavasti sen kääntäminen suomeksi sama lennokkuus säilyttäen olisi joko hankalaa tai mahdotonta – toisaalta olen ennenkin aliarvioinut hyvien suomentajien mahdollisuuksia. Parhaimmillaan Stephenson on kuvaillessaan hivenen karskin, mutta haikuja kirjoittavan merijalkaväen sotilaan Bobby Shaftoen edesottamuksia ja käyttäessään tämänkaltaiselle jermulle tyypillistä värikästä kieltä. “Shaftoe consults the instructions. It does matter that these are printed in Russian, because they are made for illiterates anyway. A series of parabolas is plotted out, the mortar supporting one leg and exploding Germans supporting the opposite. Ask a Soviet engineer to design a pair of shoes and he’ll come up with something that looks like the boxes that the shoes came in; ask him to make something that will massacre Germans, and he turns into Thomas Fucking Edison.”

Oikeassa kirjallisuudessa ilmeisesti pitäisi olla jotakin yhteiskunnallista tai filosofista sanomaa, jota teepöydässä pikkusormi ojossa sopii analysoida. Onhan tässäkin. Eräs kantavista teemoista on vapaasti ilmaistuna Japanilaiset Ovat Täysiä Kusipäitä – tämä ilmenee tietenkin siinä toiseen maailmansotaan sijoittuvassa osiossa. Toisaalta eräs kirjan sympaattisimmista hahmoista on Goto Dengo, japanilaissotilas ja selviytyjä, joka oikeastaan haluaisi vain harjoittaa kaivostoimintaa eikä sotia. Ehkä tämä on vain Stephensonin tapa paeta rasismisyytöksiä, mutta toisaalta se on myös tervehenkinen muistutus siitä, että yhteiskunnissa, joissa jokin on niin pahasti vialla kuin toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, kyse on kuitenkin kulttuurista eikä esimerkiksi perintötekijöistä (mitä näkökantaa taas eräät ääriainekset ovat viime aikoina tuoneet esille liittyen eräisiin toisiin yhteiskuntiin, joissa on Hyvin Paljon Vialla).

Saman käsittelyn kokevat saksalaisetkin, joskaan heidän tekojaan 40-luvulla ei samalla tavalla ole tarpeen esitellä lukijalle,  joka luultavasti on historiantuntien lisäksi saanut aiheesta suoranaisen yliannostuksen niin viihteessä kuin uutismedioissakin. Mukaan on kuitenkin saatu kaksi Korkeajännitysten pakollista Hyvää Sakua: lopulta varsin mukavaksi hepuksi osoittautuva U-Bootin kapteeni ja pasifistinen, natseja inhoava tiedemies, joka tietenkin pakotetaan osallistumaan salakirjoitusmenetelmien suunnitteluun.

Kirjassa on kaksi fiktiivistä maantieteellistä aluetta. Jos tarina vaatii sekaantumista kokonaisen valtion politiikkaan ja kuvitteellisen valtionpäämiehen luomista, Kinakutan pienen saarivaltion keksiminen on varsin sopiva juonilaite. Sen sijaan Qwghlm on lähinnä koominen parodia kelteistä ja kymrin kielestä ja sieltä tuleva melko keskeinen henkilöhahmo on hivenen sama asia kuin väittäisi jonkun olevan kotoisin Ankkalinnasta.

Cryptonomicon lienee omillaan aihepiireistä (sota, kryptologia, 2000-luvun taitteen tietoverkkobuumi) kiinnostuneen matkalukemistona tai kuten itse sitä käytin, parvekkeella (tai riippumatossa, jos pitää sellaisesta enemmän) makoiluun. Kuvaavinta lienee se, että kun etsin tässä kirjoituksessa lainaamaani kohtaa, olin vähällä vahingossa alkaa lukemaan kirjaa siitä eteenpäin.


Tässä yhteyssä mainitsen pari muutakin tekstiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät aiheeseen, eli saattavat kiinnostaa niitä, jotka ovat päässeet tänne asti. Ensimmäinen on niin ikään Stephensonin niin ikään vuonna 1999 niin ikään tietokoneiden historiaa käsittelevä In the Beginning Was The Command Line. Tietenkin pitää muistaa, kaikenlaisia kulkuneuvometaforia tulkitessaan, että on kyseessä on kymmenen vuotta teksti ja esimerkiksi Linux ja sen ajan laitteisto olivat huomattavasti karvaisempia vastustajia kuin nykyisin.

Mitä taas tulee toiseen maailmansotaan, voin suositella Lee Sandlinin esseetä Losing the War, joka käsittelee sotaa rintamalla, kotirintamaa ja journalismia, miten sota etenee ja miksi se vain jatkuu – sekä tietysti eräitä mielenkiintoisia puolia Adolf Hitleristä.

Tonttutyttöjä

Näin joulun aikaan sitä kiinnittää huomiotaan kaikenlaiseen. Muun moassa siihen, että jokaisessa nettisarjakuvassa tuntuu olevan erityinen jouluruutu, joka julkaistaan jouluaattona tai joulupäivänä. Joskus siinä saattaa olla sarjan kaarti kerääntyneenä lahjoineen joulukuusen alle. Varsin usein kuitenkin siinä on joku sarjan naishahmoista seksuaalisesti vihjailevaan tonttuasuun puettuna. Tätä kutsutaan fanipalveluksi ja juustokakuksi.

Kohtalaisen huvittuneena näet havaitsin, että RSS-lukijaani oli ilmestynyt kahteenkin lukemaani sarjaan sellainen, nimittäin Questionable Contentiin ja Freakangelsiin. Lisäksi siitä yhdestä, jonka nimeä ei saa mainita ja jota en seuraa aktiivisesti (riittää kun avaa jonkun epäuskon vallassa möyrivän kanssasielun irkkiin pasteaman linkin), sellainen tietenkin löytyy myös.

Warren Ellis. Nyt ihan oikeasti. Joku raja. Vasta edellisellä sivulla oli ollut seitsemän vuotta vanha nörttikulttuuriviittaus.

War – never been so much fun – part 2

Jatkakaamme sotateemalla, tarkemmin sanottuna niillä viimeisen sadan vuoden aikana sodituilla; ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historiaan, teemana on mekanisoitu sota, johon kuuluvat panssarivaunut ja lentokoneet. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historialliseen kontekstiin (siis viihteen lajina, oikea historiankirjoitus tietenkin määrittelee asiat aivan toisin) ja tulevat taistelut tietenkin ovat science fictionin alaa.

Siksipä tämäkään postaus ei käsittele myöskään ydinsotaa – lukuunottamatta tietenkin niitä kahta pienen pientä (verrattuna nykyisiin!) pommia, joilla Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan. Ydinsota on harmageddon, ydinsota johtaa vähintäänkin järjestäytyneen yhteiskunnan täydelliseen romahtamiseen, ydinsota kuuluu (post-)apokalyptiseen viihteeseen. Sota sen sijaan on ilmiö joka alkaa, riehuu aikansa ja loppuu, kaikki eivät siihen osallistu, kaikkia se silti koskettaa jotenkin, mutta lopulta elämä palaa entisiin tai edes enimmäkseen entistä muistuttaviin uomiinsa ja kukin joutuu elämään muistojensa kanssa miten kykenee.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Asiaan! Tulin hankkineeksi David Kendall toimittaman ja Constable & Robinson Publishingin julkaiseman The Mammoth Book Of War Comicsin, lähes 500-sivuisen 23×16cm-kokoon painetun antologiajärkäleen, joka käsittelee nimenomaan tätä teemaa. Hintaa oli kohtuullisesti eli alle kympin ja tekijäkaartissa useita tuttujakin nimiä, Will Eisner nyt ehkä tunnetuimpana.

Kirjaan onkin koottu mielenkiintoinen kokoelma erilaisia lähestymistapoja sotasarjakuvaan: pasifistista näkökulmaa, sotaan sijoittuvaa käsittämätöntä fantasiaa, elämänmakuisia muistelmia ja reipashenkistä seikkailua. Viimeksi mainittu on suomalaisen mieshenkilön (kts. edellinen osa) kannalta kohtalaisen turha esitys, yleissivistyksen kannalta on tietenkin hyvä tuntea sellainenkin entiteetti kuin “huonosti piirretty huttuinen peruskorkkari”, mutta kuten sanottua, useimmat meistä ovat tutustuneet Battle Picture Weeklyn ja vastaavien antimiin jo aikaisemmin.

Keiji Nakazawa tunnetaan Barefoot Genistä (eli Hiroshiman pojasta), joka käsittelee pojan elämää ylimilitaristisessa Japanissa, Hiroshimassa pommin räjähtämisen aikoihin ja sodan jälkeen itseään jälleenrakentamassa Japanissa. I Saw It! on sen esiaste. Koskettavasta aihepiiristään lukuunottamatta se ei valitettavasti oikein toimi, sarja on kömpelö – etten sanoisi, harjoitustyömäinen. Mielenkiintoista tosin lukea muinaismangaa, tyyli on hyvin eurooppalaisen oloinen eikä uudempien aikojen mangan tehokeinoista tai klisheistä ole tietoakaan.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Raymond Briggs muistetaan hyytävästä ydinsotakuvaukseen Minne tuuli kuljettaa (ja tietysti siitä jokajouluisesta Lumiukosta), tähän antologiaan häneltä tullut kohtalaisen lastenkirjamainen, mutta sisällöltään synkeä tarina Falklandista sodasta, konfliktista jossa ainakaan Briggsin mielestä ei ollut juurikaan järkeä. Hivenen turhan yksinkertaistavaa paatos aikuisille, mutta voiko kukaan vihatakaan tarinaa, jossa Margaret Thatcher kuvataan jättikokoisena mechana, jolla on nännien tilalla kanuunat? (sivumennen sanoen kyseessä ei varsinaisesti ole sarjakuva vaan lähinnä juurikin kuvakirja)

Will Eisner osallistui toiseen maailmansotaan, mutta hänen vähemmän tunnettuun tuotantoonsa kuuluu myös sarjakuvataiteen toteuttaminen USA:n armeijan PS, The Preventive Maintenance Monthly -lehteen, minkä tehtävän myötä hän päätyi armeijan mukana myös Vietnamiin. Näistä kokemuksista syntyi puolielämäkerrallinen Last Day In Vietnam, josta on pari lukua otettu mammuttikirjaankin.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Nimitarina on mielenkiintoinen, harvemmin näkee kokonaan ensimmäisessä persoonassa kuvattua sarjakuvaa, Eisnerin alter ego ei ilmeisesti juurikaan puhu (yhtään repliikkiä ei ole kirjoitettu näkyviin), mutta vahingossa sotaan joutuneesta majurista saadaan hyvinkin eläväinen kuva. Eisnerin tyypillisestä ilmeilystä ja arkipäiväisen tavallisen ihmisen edesottamuksista erikoisessa tilanteessa pitäville koko kirjan hankkimista voinee suositella.

Huonojen korkkarien (minäkin luulisin sekä kirjoittavani, että jopa piirtäväni paremman tarinan kuin alunperin Combat Picture Libraryssa ilmestynyt Landings in Cicely) ohella mukana on mainioitakin viihteellisempiä sotakuvauksia, kuten useampikin mukaan tullut Archie Goodwinin käsikirjoittama tarina. Sam Glanzmanilta on niin ikään kolme tarinaa, jotka näkyvät kirjan ollessa suljettuinakin muka kellastuneina sivuina. Sarjakuvallisen taiteen huippuina niitä tuskin voidaan pitää, mutta vanhanaikaista painotekniikkaa mukaileva väritys tekee niistä kovin sympaattisia.

Antologioiden ideahan on esitellä erilaisia tyylejä ja tekijöitä, siksi tämänkin kirjan paikka olisi useimmissa kirjastoissa. Ihmisten omissa hyllyissä sitten varauksella.

Sain sattumalta käsiini uudempaa sotaseikkailua edustavan Vertigon Haunted Tank -lehden ensimmäisen numeron – kyseessä on uudelleenlämmittely saman nimisestä, yli 25 vuotta julkaistusta sarjasta, jossa toisessa maailmansodassa Konfederaation armeijan kenraali J.E.B. Stuartin haamu suojeli toiseen maailmansotaan osallistuvia luutnantti Jeb Stuartia ja tämän M3 Stuart -tankkia. Uudessa lehdessä vain koko konsepti on päivitetty: ollaan vuoden 2003 Irakissa, tankkina on M1 Abrams ja teräsratsua komentava Stuartkin on tällä kertaa mustaihoinen miekkonen, jolla ymmärrettävästi on nuiva suhtautuminen Etelävaltioiden tunnuksia ylpeästi kantavaan kummitukseen.

Nuoriso on taas joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Nuoriso on taas kerran joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Näin amerikkalaista sarjakuvaa kokoomakirjojen muodossa lukevalle eurooppalaiselle itse formaatti on tietenkin järkytys, lehdessä on yhteensä 36 sivua (kannet mukaan lukien) ja sarjakuvan ja mainosten suhde suoranaista toniponiluokkaa – 13 sivua on jotakin muuta kuin sarjakuvaa, ja lisäksi mainokset katkovat itse toimintaa miten sattuu. Eihän tästä amerikkalaisessa marketissa joudu maksamaan kuin kolme taalaa, mutta silti tulee mieleen, eikö näitä nyt kannattaisi levittää vähän isommissa kimpaleissa?

Tämän näytteen perusteella Haunted Tank on huomattavan hölmöä potaskaa (“for mature readers”, pah, onhan tässä väkivaltaa, mutta muuten kohderyhmä lienevät 12-vuotiaat). Tarvittaisiin ehkä isompi otos näyttämään, onko se viihdyttävää hölmöä potaskaa. T-72:n tykin poikki viiltävä haamusapeli kuulostaa ajatuksena tietysti hassulta, mutta on vaikea päätellä mihin tarina oikein voi jatkua, koska toistaiseksi täysin tuhoutumattomalta vaikuttava haamu on tietenkin sellaisenaan naurettavan ylivoimainen deus ex machina.

Tämän siitä saa kun lukee enimmäkseen hyvää sarjakuvaa nykyään, tällaiselta 2000-luvun tietokonevärjätyltä sarjalta on jotenkin automaattisesti oppinut odottamaan täysjärkistä sisältöä.

Onneksi meillä Suomessa ollaan toisilla linjoilla. Aapo Kukko on nuori piirtäjä, ymmärtääkseni edelleen lukiossa, mutta alan medioissa runsaasti hehkutettu “uutena Hugo Prattina”. Ainakin esikuvan kieltämättä tunnistaa hänen piirrustuksistaan. Koska Sarjakuvafestivaaleilta piti poimia mukaan yksi omakustanne, yksi pienkustanne ja yksi vähän isomman firman tuote, valitsin keskimmäiseksi Kukon kirjoittaman ja piirtämän ja MKKEntertainmentin julkaiseman sukellusvenetarinan U-255: Sukellus pohjoisessa I.

Väärinkäsityksiä merellä.

Väärinkäsityksiä merellä.

Sotatarinaksi U-255:n tekee erikoiseksi se, että vaikka sota-aikaa eletäänkin ja päähenkilöt ovat Kriegsmarinen sotilaita, ainakaan ensimmäisen osan aikana ei vihollista tavata laisinkaan, jos nyt ei lasketa kahta kohtalaisen avuttomassa tilassa merestä löytyvää Royal Navyn upseeria. Sen sijaan sukellusveneen arkea, päälliköiden pähkäilyä navigoinnin ja päämajasta tulevan viestiliikenteen kanssa ja miehistön keskinäistä sanailua riittää.

Kyseessä on nuoren taiteilijan debyytti. Matkan varrella voi ihan havainnoida Kukon kehittymistä, osa piirroksista on loistavia, mutta taso ikävä kyllä heittelehtii. Eräs ongelma syntyy siitä, että “puhuvia päitä” on runsaasti, eikä parrakkaita tai sänkisiä merikarhuja aina meinaa erottaa toisistaan. Käsikirjoituksessakin tuntuu olevan välillä jonkinlaisia reikiä, ikään kuin repliikkejä ja ruutuja puuttuisi välistä.

Eräs kummallisuus on sekin, että U-255 tuntuu viettävän omituisen paljon aikaa sukelluksissa ollakseen aktiivipalveluksessa oleva sukellusvene vuonna 1942. Sukellusvenetekniikka ei ole aivan ominta alaani, mutta vasta seuraavana vuonna esitelty Type XXI oli sukellusvene sellaisena kuin me nykyajan lukijat sen ymmärrämme, aikaisemmat U-veneet olivat enemmänkin veneitä, jotka tarvittaessa osasivat sukeltaa piiloon.

Koska luulen, että Aapo Kukosta “kuullaan vielä”, epäilisin että muutaman vuoden päästä U-255 on sellainen “Tintti Neuvostoliitossa” (tosin lähdeteoksia on kyllä luettu Hergéä ahkerammin ja paremmin valikoiden), jotain josta voimme nähdä, mitä on tulossa, mutta monin tavoin niin kovin kulmikasta.

War – never been so much fun

Suomalaisen mieshenkilö on tunnetusti kansainvälinen ja kielitaitoinen henkilö. Äidinkielen lisäksi hän taitaa englanninkielen, osaten eläväisesti kuvailla esimerkiksi kivenmurikan tunkeutumista ralliauton sisätilaan ja edelleen kartanlukijan takamukseen. Ruotsinkielelläkin onnistuu esittäytyminen, ja sitä läheisesti muistuttavan saksan suhteen ollaan suoranaisia virtuooseja: teutooninaapurin kanssa voidaan nostaa maljoja (“Für den Führer!“), keskustella moottoriajoneuvon omistajan elämään vääjämättä kuuluvista teknisistä ongelmista (“Himmel, mein Kübelwagen ist kaputt!“) tai käydä sujuvaa small talkia ammattiuralla etenemisestä (ehkäpä Hans on jo ylennetty Obersturmbannführeriksi?)

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Tämän vuolaan kielitaidon pohjalla on tietenkin 50-luvulla aloittanut, kaikenlaista seikkailusarjakuvaa julkaissut, mutta 60-luvun jälkeen käytännössä toiseen maailmansotaan keskittynyt Korkeajännitys-lehti, tutummin “korkkari” (yhden kysymyksen gender-testi: jos korkkarit mielestäsi kuuluvat jalkaan, olet nainen), jota on vuosien mittaan ehtinyt julkaista yksi jos toinenkin kustantamo. Nämä sotavuosien tarinathan ovat enimmäkseen peräisin brittiläisestä Commando Comicsista ja niiden näkökulmakin toki brittiläinen.

Korkkarihan edustaa jo lähtökohtaisen mautonta genreä: sotaviihdettä. Toinen maailmansota ei ollut aivan yhtä järjetöntä teurastusta (paino sanalla ‘järjetön’) kuin ensimmäinen, mutta siitä huolimatta noin 25 miljoonaa sotilasta kuitenkin menetti henkensä ja sen lisäksi mehän tiedämme mitä kaikkea siviiliväestölle tehtiin – holokausti on toki kaikkien tuntema tragedia, mutta vain kohtalaisen pieni osa kuitenkin. Ja tästä siis pitäisi tehdä reipashenkistä seikkailuviihdettä kasvaville poikasille. Dulce et decorum est pro patria mori.

Toisaalta juuri ensimmäinen maailmansota (tai Vietnam) lienee sopivampi pohja sodan järjettömyyttä kuvaavalle pasifistiselle teokselle. Jähmettyneen sotilaallisen ajattelun ja Maxim-konekiväärin kombinaation ansioista miljoonittain nuoria miehiä uhrattiin järjettömissä hyökkäyksissä, joilla ei sen hetkisellä aseteknologialla ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia onnistua. Myönnän, että historiantuntemuksessani Euroopan tapahtumista ja poliittisista jännitteistä 1910-luvulla on kohtalaisia puutteita, mutta en muista, että ainakaan jälkipolvien viihteessä ketään olisi onnistuttu leimaamaan mitenkään pahaksi osapuoleksi – koko konflikti nähdään yleensä liiallisen kansallisaatteen aiheuttamana murhenäytelmänä, jossa yksittäiset sotilaat ovat vain onnettomia rattaita ja lihaa myllyssä.

Toinen maailmansota sen sijaan, nimenomaan brittiläisestä näköpiiristä, näyttäytynee vallan toisenlaisena. Saksalaiset ovat inflaatiokrapuloissaan ryhtyneet maailmanhistorian sarjakuvallisimmiksi paskiaisiksi ja hyökkäävät paitsi koko Manner-Eurooppaan, myös poloisen saarivaltion kimppuun, mutta sankarillisen taistelun jälkeen vainoaja saadaan lyötyä. Britit onnistuivat pitämään maasodan pois emämaan alueelta, sodan raadollisimmat tapahtumat sijoittuivat muualle ja kaiken lisäksi kun myöhemmin saatiin selville, mitä kaikkea natsit olivat tehneet – ja oltiin voittajia – oli helppo julistaa olleensa hyvien puolella kaikkea pahaa vastaan.

Korkeajännitys on varsin pöljää viihdettä. Siinä britit ovat puhdasotsaisen urhoollisia (paitsi pahat ja pelkurimaiset britit, jotka joko kaatuvat tarinan aikana tai muuttuvat puhdasotsaisen urhoollisiksi), saksalaiset taas julmia ja lopulta raukkamaisia natseja (paitsi Hyvät Sakut™, jotka vastustavat natseja ja yleensä päätyvät lopulta mielellään sotavangeiksi). Sodan tarkoitusta ei yleensä kyseenalaista ja raskaistakin tappioista huolimatta jopa rivimiehet kokevat sotimisen mielekkääksi ja iloitsevat menestyksestä (“Will meni, mutta saatiin tämä kukkula, wheee!”).

Toisaalta tarinat jopa jossain määrin noudattavat historiallisen sodan kulkua, sodan alku Euroopassa, perääntyminen Dunkerqueen, ilmojen korkkareissa suosittu Taistelu Britanniasta, Normandian maihinnousua seuraava voitokas, mutta karvas eteneminen ja lopulta lopullinen showdown Berliinin raunioissa. Afrikkaan sijoittuvissa aavikkotarinoissa ei ole niin tarkkoja, mutta Afrikkahan on joka tapauksessa vain yksi iso hiekkaerämää ja samaten Tyyneltä Mereltä löytyy kyllä loputtomiin pikku saaria japanilaisilta vallattavaksi.

On ihan mielenkiintoista pohtia, ovatko korkkarit sittenkään sen mauttomampia kuin vaikkapa ns. kaukopartiokirjallisuus, eli nämä enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliset suomalaissotilaiden edesottamuksia käsittelevät teokset, jotka ovat vuodesta toiseen nauttineet jonkinlaista suosiota, ainakin niitä tehdään edelleen lisää. Käväisin tässä päivänä muutama kirjakaupassa, ja siellähän kaupattiin isänpäivälahjaksi muunmoassa sen nimisiä teoksia kuin Kuoleman kujanjuoksu ja Kun taivas oli helvetti. Sellaisia ne suomalaiset isät ovat, niiden ainoa vuoden juhlapäivä menee pilalle jos ne eivät saa lukea miten joku (yleensä ryssä) on tapettu tai miten Kalle Päätalo teki 80 tunnin työviikkoa jos riiuureissuiltaan mitenkään kerkesi.

Joka tapauksessa Korkeajännitys on kuulunut erottamana osana Suomen miehuullisen (ja välillä jopa naisellisen) nuorison kasvuun ja kotimaassaankin näillä sotasarjoilla niin ikään oli runsaasti lukijoita, varsinkin sotien jälkeen, mutta esimerkiksi War Picture Librarya julkaistiin vuoteen 1984 asti ja Commando Comics jatkuu edelleen.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Jonkinlaisena sivuhuomautuksena voidaan käsitellä yleensä tutkan alapuolelle (no pun intended) jäävä lentäjäsankari Battler Britton. Battler nimittäin kuuluu korkeajännityskategoriaan vain nimellisesti, todellisuudessa kyseessä on supersankari, joka käy fantasiasotaa fantasiamaailmassa fantasiasaksalaisia vastaan – mikä muu selittäisi sen, että Battlerin alta ammutaan noin kymmenentuhatta Spitfireä (mutta hän ei itse saa koskaan naarmuakaan), hänen yhteenlasketut seikkailunsa 30-luvulta aloitettuina jatkuisivat edelleen ja saksalaisia hän on varmasti surmannut yli koko Luftwaffen yhteenlasketun miesluvun!

Tämä tietenkin osaltaan johtuu jo siitä, että pysyvän sankarin ottaminen sotasarjakuvaan on aina lähtökohtaisen pöljä idea, koska seikkailuja ei kuitenkaan haluta edes likimain rajoittaa aidon konfliktin aikamääriin ja sitäpaitsi sankari muodostuu väkisinkin kuolemattomaksi (sen sijaan korkkarista muistan eräänkin tarinan, jossa oli vain yksi varsinainen päähenkilö, joka sankarillisen lentonsa – joka sinällään oli harvinaisen pölkä sisältäen mm. Stukia Lancasterin kimppuun hyökkäävinä torjuntahävittäjinä – jälkeen vain kuukahtaa istuimelleen ja menehtyy).

Garth Ennis tosin onnistui sangen mainiossa versiossaan (julkaistu Egmontin toimesta Suomessakin nimellä Hiton hieno savotta) saamaan Brittonistakin lihaa ja luuta olevan lentäjä-ässän – mutta niinpä kyseessä myös oli vain yksittäinen albumi. Lisähuomiona mainittakoon, että Colin Wilsonin piirrostyö on mainiota, kalustoksi on valittu korkkareissa harvemmin nähty Bristol Beaufighter ja sodan karu todellisuus kerrankin kuvataan niinkuin se on, kun ilmatorjuntaosuma pirstoo yläampumon, se täytyy verellä, hiellä ja suolenkappaleilla.

Kuten sanottua, on brittiläinen sotasarjakuva varsin tuttua suomalaisille. Saksalaiset ovat vähän häpeilleet koko toista maailmansotaa (edes Wehrmachtin veteraanit eivät ymmärtääkseni pitäneet samalla tavalla julkisia kokoontumisia kuin vaikkapa suomalaiset vastineensa). Sen sijaan Yhdysvalloissa on ilmestynyt sotasarjoja, myös toiseen maailmansotaan liittyen, mutta Suomessa ne eivät ole merkittävää jalansijaa saaneet. Tutustuttuani Kersantti Rockiin (toisinaan käännetty Kiveksi) en ihmettele niin paljoa, mikseivät.

Kersantti Kivi

Kersantti Kivi

Egmont julkaisi tämän vuoden kevätpuoliskolla melko tuhdin Rock-albumin, samassa formaatissa kuin Jonah Hexitkin. Se ei ole enää lehtipistemyynnissä, mutta divareista halukkaille löytynee ja englanniksi samaa kokonaisuutta myydään nimellä Sgt. Rock Archives vol. 1. Tekijöitä on aika liuta, hahmon yhdessä Robert Kanigherin kanssa luonut Joe Kubert saattaa olla suomalaisille tutuin.

Kivikään ei lopulta seikkaile todellisessa maailmansodassa, hän käy kummallisessa muka-euroopassa loputonta sotaansa muka-saksalaisia vastaan – jatkuvana hahmona hänkään ei voi välttyä battlerbrittonin perisynniltä. Virallinen tarina kertoo, että Rock kuoli sodan viimeisenä päivänä viimeiseen luotiin, mutta tuo luoti on sodan aikana ammutuista järjestysnumeroltaan numeroituvasti ääretön – Rock pysyy hengissä ja etenee ja puolustaa Ranskan näköistä maastoa niin kauan kuin sarjaa halutaan tehdä.

Tämähän olisi hyväksyttävissä, mutta sarjaan liittyy toinen kummallisuus, vitsaus, joka teutaroi koko amerikkalaisen sarjakuvaskenen kieroutuneeksi ja kahtiajakautuneeksi. Se haittasi supersankarisarjakuvaa, se haittasi poliisisarjoja, mutta käsittämättömimmän muodon se saavuttaaa sotasarjassa. Kun kokoelmaa selailee, jokaisessa kannessa komeilee Comics Code Authorityn hyväksyntälogo – muutoin lehteä olisi ollut lähes mahdotonta saada myyntiin suosituimmissa myymälöissä.

Sarjan piti siis olla lapsille soveltuvaa, kehittävää luettavaa. Sotilaiden ei sovi kiroilla, vaikka todellisuudessa maseilta melkoisia ärräpäitä saattoikin päästä tilanteessa kuin toisessa. Mutta ennen kaikkea kuolema on tabu. En löytänyt Comics Coden alkuperäistekstistä selvää mainintaa siitä, että kuoleman kuvaaminen oli suoranaisesti kiellettyä, mutta muutakaan selitystä en keksi tällaiselle kieroutumalle, ja Kvaakissa kyseltyäni asiantuntijaraati (lue: Rami Rautkorpi) oli samaa mieltä. Kersantti Rock on sotasarjakuva, jossa kukaan ei kuole.

Niin siis, ei minusta sarjakuvassa välttämättä tarvitse kuolla hahmoja. Sodassa nyt vaan kuolee ihmisiä. Jos ei halua semmoista, voi kirjoittaa rauhasarjakuvaa. Sivumennen sanoen Masin lisäksi ei tulekaan mieleen yhtään sarjaa joka kuvaisi elämää nimenomaan rauhanajan armeijassa (tosin muutamilla merkittävillä sarjakuvamailla ei kyllä ole ollut rauhanaikaakaan vähään aikaan…). Mutta Rock on olevinaan mukana sodassa.

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia. “Aikuisissa”, pasifistisissa ja kantaaottavissa sarjoissa molemmat nähdään samanlaisina tragedioina, seikkailusarjassa tietenkin vihollista kaatui kuin heinää ja se on oikein, kun taas omia menetyksiä kuvataan negatiivisemmassa valossa. Välillä ilkeä vihollinen saattaa jopa saada aikaan kauhistuttavaa tuhoa Hyvän osapuolen armeijassa, mutta Sankari itse ei kuitenkaan sattumalta saa kranaatista tai lentopommista päähänsä.

Rockissa molempien nämä eri kuolemat on joka tapauksessa käsitelty eri tavoin. Vihollisarmeijassa ei (hirviömäisiä komentajia lukuunottamatta) ole yksilöitä, joten ei ole niinkään tärkeää näyttää miten heille käy. Heitä kohti ammutaan, heidän etenemisensä pysähtyy. Joskus jos vihollisjoukkoa heitetään kranaatilla, saattaa räjähdyspilvestä lentää sentään sotilaskypärä, joka kuvannee sitä, että kypärän sisällä olleelle päälle on käynyt jotain. Lähitaistelussa taasen ei tietenkään lyödä pistintä suolistoon vaan muksitaan vain taju kankaalle nyrkillä tai jollakin astalolla.

Erityisen näppärä keino vieraannuttamiseen löytyy sodan mekanisoitumisesta. Vihollisella on sotakoneita ja pesäkkeitä, niitä vastaan voi taistella, niitä kohti voi ampua ja ne voi tuhota, ottamatta mitään kantaa siihen, onko niissä joku sisällä – ajan tekoäly- ja kauko-ohjaustekniikan huomioon ottaen näin voisi kuitenkin epäillä olevan. Joka tapauksessa niistä puhutaan kuin ne olisivat itsenäisiä demoneja (“Tankki ei ole nähnyt tätä telamiinaa!”) ja vain aniharvoin näytetään edes vilaukselta ketään vihollissotilasta niiden sisässä.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Omat sotilaat päinvastoin kuvataan yksilöinä ja he kuuluvat enimmäkseen jalkaväkeen. Heitäkin kohti ammutaan, mutta jostain syystä luotisateessa mitä ilmeisimmin pystyy seisomaan vaikka pystyssä, kunhan vain on rohkea, ei pelkää ja ampuu takaisin. John Matrix tekee saman Commandon loppukohtauksessa ja samaa efektiä on nähty useammassakin muussa elokuvassa, mutta jostain syystä sarjakuvassa se näyttää erityisen banaalilta. Vihollinen ei osu, osuessaan sen ammuksilla ei ole mitään vaikutusta! Korkeintaan sen onnistuu silkalla paineella työntämään tommyt taaksepäin tai maata vasten.

Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vihollinen kuitenkin onnistuu jonkun saamaan hengiltä (lihashaavojahan voi aina ottaa loputtomiin), täytyy tämä kuitata jollakin lakonisella kiertoilmaisulla. Joskus miehiä vain katoaa. Joskus heistä jää jäljelle kypärä. Joskus he löytyvät maastosta jähmettyneinä. Kumminkaan koskaan ei suoraan myönnetä, että nyt joku on kuollut.

Rock onkin sukua jonkinlaiselle sota-ajan propagandalle, jota pojat kansan urhokkaan suorittavan urotekoja, lyövät vihollisen takaisin ja joskus harvoin “kaatuvat”, mutta missä nimessä kukaan ei huuda äitiä apuun, kun suolet uhkaavat valua elimistön ulkopuolelle. Ja toisin kuin korkkareissa, kukaan ei edes kaadu siististi maahan huutaen saksankielisen sanan, joka suoraan käännettynä tarkoittaa “olkaa tervehdityt, valkyyriat, jotka tulette kantamaan minut esi-isieni luo”, toisinsanoen: Aaaaaargh!

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Eräs toinenkin ero brittipiirtäjiin on nähtävissä. Sotakoneita ei missään nimessä piirretä pultin tarkkuudella, itseasiassa Joe Kubert itsekin myöntää kokoelman esipuheessa: “[Russ Heath] piirteli tankkeja ja tykkejä, jotka näyttivät aidommilta kuin valokuvissa. Minulla oli tapana vertailla valokuviani tankeista ja varusteista Russin piirrustuksiin. Jos oli vähänkään kyse autenttisuudesta, valitsin aina Russin työn”.

Tervehenkisenä nuorukaisena minulla ei tietenkään ole niin pahaa fetissiä saksalaisiin panssarivaunuihin, että välittömästi näkisin, jos Tiikerin torni nyt sattuukin olemaan aivan väärässä paikassa. Valitettavasti toinen maailmansodan lentokoneet ovat ihan toinen juttu, ja kieltämättä ne onkin piirretty mitä ilmeisimmin ulkomuistista. Ei tällaisella lepsulla asenteella ainakaan muovirakennussarjojen myyntiä edistetä!

Yhteenvetona Sgt. Rock on kohtalaisen banaalia potaskaa, jota ei oikein voi suositella kenellekään kuin kuriositeettina.

Dinosaurusten käytöstä fiktiossa

Esscheroceratops, eräs erikoisimmista dinosauruksista. Valitettavasti sen epäeuklidista elintavoista tiedetään valitettavan vähän.

Escheroceratops, eräs erikoisimmista dinosauruksista. Sen epäeuklidista elintavoista tiedetään valitettavan vähän.

Edellisessä Spektren tapaamisessa aiheena olivat dinosaurukset. Dinosaurukset ovat tunnetusti loistava lisä tarinaan kuin tarinaan – oletteko joskus tavanneet jonkun joka ei pitäisi dinosauruksista – mutta niitä nähdään fiktiossa turhan harvoin. Eräs ongelma on tietenkin se, miten kummassa edes jonkinlaista realismia ja “tähän maailmaan sijoittumista” hakevassa tarinassa voidaan ottaa dinosauruksia mukaan.

Sopivia keinoja eli juonilaitteita on rajallinen määrä.

Tarina sijoittuu dinosaurusten aikaan. Piste. Menneisyydessä tunnetusti esiintyi dinosauruksia. Tässä lähestymistavassa on tosin joitakin pieniä ongelmia, kuten se, että dinosaurusten tiedetään enimmäkseen olleen kohtalaisen pöljiä eläimiä, toki poikkeuksiakin on, mutta mikäli aikoo kovinkaan monimutkaisia juonikuvioita (tai laseraiseita) aikoo kehitellä, eksytään varsin pian faabelin puolelle.

Toisaalta dinosauruksista kehittyneitä humanoidinkaltaisia olentoja on käsitelty turhan vähän (ja ne voivat keksiä keinon selvitä nykypäiviin astiin, kuten siinä suomeksikin julkaistussa Dr. Who-kirjassa tapahtui). Jos ei kuitenkaan ole tekemässä lapsille suunnattua tarinaa, saa vastaavasti olla varsin hyvä kirjoittaja saadakseen täysin vieraaseen lajiin perustuvan outouden mukaan. Baxter onnistui tässä mammuttien kohdallakin vain puolittain.

Laserasetta kantava humanoididinosaurus stegoratsunsa selässä on toisaalta jotakin, joka antaa anteeksi vähän heikommankin ihmis- tarkoitan humanoidikuvauksen.

Ihmiset ja dinosaurukset elivät samaan aikaan – näkemys, jolla on kannattajia lähinnä yhdysvaltalaisisa fundamentalistipiireissä. Toimii mainiosti Hanna-Barberalla, mutta tuskin sen vakavammassa ilmaisussa.

Ihmiset menevät aikakoneella dinosaurusten aikaan, astuvat aikakoneesta tultuaan perhosen päälle ja takaisin palattuaan huomaavat, ettei ihmiskuntaa koskaan kehittynytkään vaan mangustit (tai pahimmillaan langustit) ovat vallanneet tietoisen lajin paikan. Välttäkää aikamatkailutarinoita, hrgggh.

Jossain päin maapalloa dinosauruksia asuu edelleen. Tämä oli kyllä valitettavasti uskottavampaa silloin, kun valkoisia läikkiä vielä oli kartalla.

Uusin teknologia mahdollistaa dinosaurusten kloonaamisen (ja hyödyntämisen esimerkiksi alan teemapuistojen yhteydessä). Nokkelaa ja vain vähäisessä määrin modernin tekniikan mahdollisuuksia fiktion voimin venyttävää, mutta saattaa tällä hetkellä tuntua hivenen käytetyltä aiheelta. Emme kuitenkaan paheksu, jos tällä tavoin tehdään tarina, jossa syödään ihmisiä – tiedättehän, paleontologit tapaavat laskea T-Rexin päivittäin tarvitseman ravinnon määrän “lakimiehinä”.

Ilmeisesti jopa kohtalaisen mainiossa Cadillaceja ja Dinosauruksia -sarjakuvassa oli keksitty tällainen selitys sille, minkä takia yllättävän katastrofin jälkeisessä maailmassa ihmiskunta mönkiessään ulos piiloistaan kohtaa maailman, joka on täynnä dinosauruksia. No, onneksi ne dinosaurukset ainakin söivät runsaasti ihmisiä. Lukuunottamatta tietenkin onnetonta spinoffia, lasten piirrossarjaa, jossa dinosaurus ilmeisestikaan ei syö ketään. Luokatonta.

Tässä tarinassa nyt sattuu olemaan dinosauruksia. Dinosaurukset ovat cooleja. Perkele.

Suosittelemme viimeisintä. Hal Duncan lienee samaa mieltä.