War – never been so much fun – part 2

Jatkakaamme sotateemalla, tarkemmin sanottuna niillä viimeisen sadan vuoden aikana sodituilla; ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historiaan, teemana on mekanisoitu sota, johon kuuluvat panssarivaunut ja lentokoneet. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historialliseen kontekstiin (siis viihteen lajina, oikea historiankirjoitus tietenkin määrittelee asiat aivan toisin) ja tulevat taistelut tietenkin ovat science fictionin alaa.

Siksipä tämäkään postaus ei käsittele myöskään ydinsotaa – lukuunottamatta tietenkin niitä kahta pienen pientä (verrattuna nykyisiin!) pommia, joilla Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan. Ydinsota on harmageddon, ydinsota johtaa vähintäänkin järjestäytyneen yhteiskunnan täydelliseen romahtamiseen, ydinsota kuuluu (post-)apokalyptiseen viihteeseen. Sota sen sijaan on ilmiö joka alkaa, riehuu aikansa ja loppuu, kaikki eivät siihen osallistu, kaikkia se silti koskettaa jotenkin, mutta lopulta elämä palaa entisiin tai edes enimmäkseen entistä muistuttaviin uomiinsa ja kukin joutuu elämään muistojensa kanssa miten kykenee.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Asiaan! Tulin hankkineeksi David Kendall toimittaman ja Constable & Robinson Publishingin julkaiseman The Mammoth Book Of War Comicsin, lähes 500-sivuisen 23×16cm-kokoon painetun antologiajärkäleen, joka käsittelee nimenomaan tätä teemaa. Hintaa oli kohtuullisesti eli alle kympin ja tekijäkaartissa useita tuttujakin nimiä, Will Eisner nyt ehkä tunnetuimpana.

Kirjaan onkin koottu mielenkiintoinen kokoelma erilaisia lähestymistapoja sotasarjakuvaan: pasifistista näkökulmaa, sotaan sijoittuvaa käsittämätöntä fantasiaa, elämänmakuisia muistelmia ja reipashenkistä seikkailua. Viimeksi mainittu on suomalaisen mieshenkilön (kts. edellinen osa) kannalta kohtalaisen turha esitys, yleissivistyksen kannalta on tietenkin hyvä tuntea sellainenkin entiteetti kuin “huonosti piirretty huttuinen peruskorkkari”, mutta kuten sanottua, useimmat meistä ovat tutustuneet Battle Picture Weeklyn ja vastaavien antimiin jo aikaisemmin.

Keiji Nakazawa tunnetaan Barefoot Genistä (eli Hiroshiman pojasta), joka käsittelee pojan elämää ylimilitaristisessa Japanissa, Hiroshimassa pommin räjähtämisen aikoihin ja sodan jälkeen itseään jälleenrakentamassa Japanissa. I Saw It! on sen esiaste. Koskettavasta aihepiiristään lukuunottamatta se ei valitettavasti oikein toimi, sarja on kömpelö – etten sanoisi, harjoitustyömäinen. Mielenkiintoista tosin lukea muinaismangaa, tyyli on hyvin eurooppalaisen oloinen eikä uudempien aikojen mangan tehokeinoista tai klisheistä ole tietoakaan.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Raymond Briggs muistetaan hyytävästä ydinsotakuvaukseen Minne tuuli kuljettaa (ja tietysti siitä jokajouluisesta Lumiukosta), tähän antologiaan häneltä tullut kohtalaisen lastenkirjamainen, mutta sisällöltään synkeä tarina Falklandista sodasta, konfliktista jossa ainakaan Briggsin mielestä ei ollut juurikaan järkeä. Hivenen turhan yksinkertaistavaa paatos aikuisille, mutta voiko kukaan vihatakaan tarinaa, jossa Margaret Thatcher kuvataan jättikokoisena mechana, jolla on nännien tilalla kanuunat? (sivumennen sanoen kyseessä ei varsinaisesti ole sarjakuva vaan lähinnä juurikin kuvakirja)

Will Eisner osallistui toiseen maailmansotaan, mutta hänen vähemmän tunnettuun tuotantoonsa kuuluu myös sarjakuvataiteen toteuttaminen USA:n armeijan PS, The Preventive Maintenance Monthly -lehteen, minkä tehtävän myötä hän päätyi armeijan mukana myös Vietnamiin. Näistä kokemuksista syntyi puolielämäkerrallinen Last Day In Vietnam, josta on pari lukua otettu mammuttikirjaankin.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Nimitarina on mielenkiintoinen, harvemmin näkee kokonaan ensimmäisessä persoonassa kuvattua sarjakuvaa, Eisnerin alter ego ei ilmeisesti juurikaan puhu (yhtään repliikkiä ei ole kirjoitettu näkyviin), mutta vahingossa sotaan joutuneesta majurista saadaan hyvinkin eläväinen kuva. Eisnerin tyypillisestä ilmeilystä ja arkipäiväisen tavallisen ihmisen edesottamuksista erikoisessa tilanteessa pitäville koko kirjan hankkimista voinee suositella.

Huonojen korkkarien (minäkin luulisin sekä kirjoittavani, että jopa piirtäväni paremman tarinan kuin alunperin Combat Picture Libraryssa ilmestynyt Landings in Cicely) ohella mukana on mainioitakin viihteellisempiä sotakuvauksia, kuten useampikin mukaan tullut Archie Goodwinin käsikirjoittama tarina. Sam Glanzmanilta on niin ikään kolme tarinaa, jotka näkyvät kirjan ollessa suljettuinakin muka kellastuneina sivuina. Sarjakuvallisen taiteen huippuina niitä tuskin voidaan pitää, mutta vanhanaikaista painotekniikkaa mukaileva väritys tekee niistä kovin sympaattisia.

Antologioiden ideahan on esitellä erilaisia tyylejä ja tekijöitä, siksi tämänkin kirjan paikka olisi useimmissa kirjastoissa. Ihmisten omissa hyllyissä sitten varauksella.

Sain sattumalta käsiini uudempaa sotaseikkailua edustavan Vertigon Haunted Tank -lehden ensimmäisen numeron – kyseessä on uudelleenlämmittely saman nimisestä, yli 25 vuotta julkaistusta sarjasta, jossa toisessa maailmansodassa Konfederaation armeijan kenraali J.E.B. Stuartin haamu suojeli toiseen maailmansotaan osallistuvia luutnantti Jeb Stuartia ja tämän M3 Stuart -tankkia. Uudessa lehdessä vain koko konsepti on päivitetty: ollaan vuoden 2003 Irakissa, tankkina on M1 Abrams ja teräsratsua komentava Stuartkin on tällä kertaa mustaihoinen miekkonen, jolla ymmärrettävästi on nuiva suhtautuminen Etelävaltioiden tunnuksia ylpeästi kantavaan kummitukseen.

Nuoriso on taas joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Nuoriso on taas kerran joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Näin amerikkalaista sarjakuvaa kokoomakirjojen muodossa lukevalle eurooppalaiselle itse formaatti on tietenkin järkytys, lehdessä on yhteensä 36 sivua (kannet mukaan lukien) ja sarjakuvan ja mainosten suhde suoranaista toniponiluokkaa – 13 sivua on jotakin muuta kuin sarjakuvaa, ja lisäksi mainokset katkovat itse toimintaa miten sattuu. Eihän tästä amerikkalaisessa marketissa joudu maksamaan kuin kolme taalaa, mutta silti tulee mieleen, eikö näitä nyt kannattaisi levittää vähän isommissa kimpaleissa?

Tämän näytteen perusteella Haunted Tank on huomattavan hölmöä potaskaa (“for mature readers”, pah, onhan tässä väkivaltaa, mutta muuten kohderyhmä lienevät 12-vuotiaat). Tarvittaisiin ehkä isompi otos näyttämään, onko se viihdyttävää hölmöä potaskaa. T-72:n tykin poikki viiltävä haamusapeli kuulostaa ajatuksena tietysti hassulta, mutta on vaikea päätellä mihin tarina oikein voi jatkua, koska toistaiseksi täysin tuhoutumattomalta vaikuttava haamu on tietenkin sellaisenaan naurettavan ylivoimainen deus ex machina.

Tämän siitä saa kun lukee enimmäkseen hyvää sarjakuvaa nykyään, tällaiselta 2000-luvun tietokonevärjätyltä sarjalta on jotenkin automaattisesti oppinut odottamaan täysjärkistä sisältöä.

Onneksi meillä Suomessa ollaan toisilla linjoilla. Aapo Kukko on nuori piirtäjä, ymmärtääkseni edelleen lukiossa, mutta alan medioissa runsaasti hehkutettu “uutena Hugo Prattina”. Ainakin esikuvan kieltämättä tunnistaa hänen piirrustuksistaan. Koska Sarjakuvafestivaaleilta piti poimia mukaan yksi omakustanne, yksi pienkustanne ja yksi vähän isomman firman tuote, valitsin keskimmäiseksi Kukon kirjoittaman ja piirtämän ja MKKEntertainmentin julkaiseman sukellusvenetarinan U-255: Sukellus pohjoisessa I.

Väärinkäsityksiä merellä.

Väärinkäsityksiä merellä.

Sotatarinaksi U-255:n tekee erikoiseksi se, että vaikka sota-aikaa eletäänkin ja päähenkilöt ovat Kriegsmarinen sotilaita, ainakaan ensimmäisen osan aikana ei vihollista tavata laisinkaan, jos nyt ei lasketa kahta kohtalaisen avuttomassa tilassa merestä löytyvää Royal Navyn upseeria. Sen sijaan sukellusveneen arkea, päälliköiden pähkäilyä navigoinnin ja päämajasta tulevan viestiliikenteen kanssa ja miehistön keskinäistä sanailua riittää.

Kyseessä on nuoren taiteilijan debyytti. Matkan varrella voi ihan havainnoida Kukon kehittymistä, osa piirroksista on loistavia, mutta taso ikävä kyllä heittelehtii. Eräs ongelma syntyy siitä, että “puhuvia päitä” on runsaasti, eikä parrakkaita tai sänkisiä merikarhuja aina meinaa erottaa toisistaan. Käsikirjoituksessakin tuntuu olevan välillä jonkinlaisia reikiä, ikään kuin repliikkejä ja ruutuja puuttuisi välistä.

Eräs kummallisuus on sekin, että U-255 tuntuu viettävän omituisen paljon aikaa sukelluksissa ollakseen aktiivipalveluksessa oleva sukellusvene vuonna 1942. Sukellusvenetekniikka ei ole aivan ominta alaani, mutta vasta seuraavana vuonna esitelty Type XXI oli sukellusvene sellaisena kuin me nykyajan lukijat sen ymmärrämme, aikaisemmat U-veneet olivat enemmänkin veneitä, jotka tarvittaessa osasivat sukeltaa piiloon.

Koska luulen, että Aapo Kukosta “kuullaan vielä”, epäilisin että muutaman vuoden päästä U-255 on sellainen “Tintti Neuvostoliitossa” (tosin lähdeteoksia on kyllä luettu Hergéä ahkerammin ja paremmin valikoiden), jotain josta voimme nähdä, mitä on tulossa, mutta monin tavoin niin kovin kulmikasta.