War – never been so much fun

Suomalaisen mieshenkilö on tunnetusti kansainvälinen ja kielitaitoinen henkilö. Äidinkielen lisäksi hän taitaa englanninkielen, osaten eläväisesti kuvailla esimerkiksi kivenmurikan tunkeutumista ralliauton sisätilaan ja edelleen kartanlukijan takamukseen. Ruotsinkielelläkin onnistuu esittäytyminen, ja sitä läheisesti muistuttavan saksan suhteen ollaan suoranaisia virtuooseja: teutooninaapurin kanssa voidaan nostaa maljoja (“Für den Führer!“), keskustella moottoriajoneuvon omistajan elämään vääjämättä kuuluvista teknisistä ongelmista (“Himmel, mein Kübelwagen ist kaputt!“) tai käydä sujuvaa small talkia ammattiuralla etenemisestä (ehkäpä Hans on jo ylennetty Obersturmbannführeriksi?)

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Tämän vuolaan kielitaidon pohjalla on tietenkin 50-luvulla aloittanut, kaikenlaista seikkailusarjakuvaa julkaissut, mutta 60-luvun jälkeen käytännössä toiseen maailmansotaan keskittynyt Korkeajännitys-lehti, tutummin “korkkari” (yhden kysymyksen gender-testi: jos korkkarit mielestäsi kuuluvat jalkaan, olet nainen), jota on vuosien mittaan ehtinyt julkaista yksi jos toinenkin kustantamo. Nämä sotavuosien tarinathan ovat enimmäkseen peräisin brittiläisestä Commando Comicsista ja niiden näkökulmakin toki brittiläinen.

Korkkarihan edustaa jo lähtökohtaisen mautonta genreä: sotaviihdettä. Toinen maailmansota ei ollut aivan yhtä järjetöntä teurastusta (paino sanalla ‘järjetön’) kuin ensimmäinen, mutta siitä huolimatta noin 25 miljoonaa sotilasta kuitenkin menetti henkensä ja sen lisäksi mehän tiedämme mitä kaikkea siviiliväestölle tehtiin – holokausti on toki kaikkien tuntema tragedia, mutta vain kohtalaisen pieni osa kuitenkin. Ja tästä siis pitäisi tehdä reipashenkistä seikkailuviihdettä kasvaville poikasille. Dulce et decorum est pro patria mori.

Toisaalta juuri ensimmäinen maailmansota (tai Vietnam) lienee sopivampi pohja sodan järjettömyyttä kuvaavalle pasifistiselle teokselle. Jähmettyneen sotilaallisen ajattelun ja Maxim-konekiväärin kombinaation ansioista miljoonittain nuoria miehiä uhrattiin järjettömissä hyökkäyksissä, joilla ei sen hetkisellä aseteknologialla ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia onnistua. Myönnän, että historiantuntemuksessani Euroopan tapahtumista ja poliittisista jännitteistä 1910-luvulla on kohtalaisia puutteita, mutta en muista, että ainakaan jälkipolvien viihteessä ketään olisi onnistuttu leimaamaan mitenkään pahaksi osapuoleksi – koko konflikti nähdään yleensä liiallisen kansallisaatteen aiheuttamana murhenäytelmänä, jossa yksittäiset sotilaat ovat vain onnettomia rattaita ja lihaa myllyssä.

Toinen maailmansota sen sijaan, nimenomaan brittiläisestä näköpiiristä, näyttäytynee vallan toisenlaisena. Saksalaiset ovat inflaatiokrapuloissaan ryhtyneet maailmanhistorian sarjakuvallisimmiksi paskiaisiksi ja hyökkäävät paitsi koko Manner-Eurooppaan, myös poloisen saarivaltion kimppuun, mutta sankarillisen taistelun jälkeen vainoaja saadaan lyötyä. Britit onnistuivat pitämään maasodan pois emämaan alueelta, sodan raadollisimmat tapahtumat sijoittuivat muualle ja kaiken lisäksi kun myöhemmin saatiin selville, mitä kaikkea natsit olivat tehneet – ja oltiin voittajia – oli helppo julistaa olleensa hyvien puolella kaikkea pahaa vastaan.

Korkeajännitys on varsin pöljää viihdettä. Siinä britit ovat puhdasotsaisen urhoollisia (paitsi pahat ja pelkurimaiset britit, jotka joko kaatuvat tarinan aikana tai muuttuvat puhdasotsaisen urhoollisiksi), saksalaiset taas julmia ja lopulta raukkamaisia natseja (paitsi Hyvät Sakut™, jotka vastustavat natseja ja yleensä päätyvät lopulta mielellään sotavangeiksi). Sodan tarkoitusta ei yleensä kyseenalaista ja raskaistakin tappioista huolimatta jopa rivimiehet kokevat sotimisen mielekkääksi ja iloitsevat menestyksestä (“Will meni, mutta saatiin tämä kukkula, wheee!”).

Toisaalta tarinat jopa jossain määrin noudattavat historiallisen sodan kulkua, sodan alku Euroopassa, perääntyminen Dunkerqueen, ilmojen korkkareissa suosittu Taistelu Britanniasta, Normandian maihinnousua seuraava voitokas, mutta karvas eteneminen ja lopulta lopullinen showdown Berliinin raunioissa. Afrikkaan sijoittuvissa aavikkotarinoissa ei ole niin tarkkoja, mutta Afrikkahan on joka tapauksessa vain yksi iso hiekkaerämää ja samaten Tyyneltä Mereltä löytyy kyllä loputtomiin pikku saaria japanilaisilta vallattavaksi.

On ihan mielenkiintoista pohtia, ovatko korkkarit sittenkään sen mauttomampia kuin vaikkapa ns. kaukopartiokirjallisuus, eli nämä enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliset suomalaissotilaiden edesottamuksia käsittelevät teokset, jotka ovat vuodesta toiseen nauttineet jonkinlaista suosiota, ainakin niitä tehdään edelleen lisää. Käväisin tässä päivänä muutama kirjakaupassa, ja siellähän kaupattiin isänpäivälahjaksi muunmoassa sen nimisiä teoksia kuin Kuoleman kujanjuoksu ja Kun taivas oli helvetti. Sellaisia ne suomalaiset isät ovat, niiden ainoa vuoden juhlapäivä menee pilalle jos ne eivät saa lukea miten joku (yleensä ryssä) on tapettu tai miten Kalle Päätalo teki 80 tunnin työviikkoa jos riiuureissuiltaan mitenkään kerkesi.

Joka tapauksessa Korkeajännitys on kuulunut erottamana osana Suomen miehuullisen (ja välillä jopa naisellisen) nuorison kasvuun ja kotimaassaankin näillä sotasarjoilla niin ikään oli runsaasti lukijoita, varsinkin sotien jälkeen, mutta esimerkiksi War Picture Librarya julkaistiin vuoteen 1984 asti ja Commando Comics jatkuu edelleen.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Jonkinlaisena sivuhuomautuksena voidaan käsitellä yleensä tutkan alapuolelle (no pun intended) jäävä lentäjäsankari Battler Britton. Battler nimittäin kuuluu korkeajännityskategoriaan vain nimellisesti, todellisuudessa kyseessä on supersankari, joka käy fantasiasotaa fantasiamaailmassa fantasiasaksalaisia vastaan – mikä muu selittäisi sen, että Battlerin alta ammutaan noin kymmenentuhatta Spitfireä (mutta hän ei itse saa koskaan naarmuakaan), hänen yhteenlasketut seikkailunsa 30-luvulta aloitettuina jatkuisivat edelleen ja saksalaisia hän on varmasti surmannut yli koko Luftwaffen yhteenlasketun miesluvun!

Tämä tietenkin osaltaan johtuu jo siitä, että pysyvän sankarin ottaminen sotasarjakuvaan on aina lähtökohtaisen pöljä idea, koska seikkailuja ei kuitenkaan haluta edes likimain rajoittaa aidon konfliktin aikamääriin ja sitäpaitsi sankari muodostuu väkisinkin kuolemattomaksi (sen sijaan korkkarista muistan eräänkin tarinan, jossa oli vain yksi varsinainen päähenkilö, joka sankarillisen lentonsa – joka sinällään oli harvinaisen pölkä sisältäen mm. Stukia Lancasterin kimppuun hyökkäävinä torjuntahävittäjinä – jälkeen vain kuukahtaa istuimelleen ja menehtyy).

Garth Ennis tosin onnistui sangen mainiossa versiossaan (julkaistu Egmontin toimesta Suomessakin nimellä Hiton hieno savotta) saamaan Brittonistakin lihaa ja luuta olevan lentäjä-ässän – mutta niinpä kyseessä myös oli vain yksittäinen albumi. Lisähuomiona mainittakoon, että Colin Wilsonin piirrostyö on mainiota, kalustoksi on valittu korkkareissa harvemmin nähty Bristol Beaufighter ja sodan karu todellisuus kerrankin kuvataan niinkuin se on, kun ilmatorjuntaosuma pirstoo yläampumon, se täytyy verellä, hiellä ja suolenkappaleilla.

Kuten sanottua, on brittiläinen sotasarjakuva varsin tuttua suomalaisille. Saksalaiset ovat vähän häpeilleet koko toista maailmansotaa (edes Wehrmachtin veteraanit eivät ymmärtääkseni pitäneet samalla tavalla julkisia kokoontumisia kuin vaikkapa suomalaiset vastineensa). Sen sijaan Yhdysvalloissa on ilmestynyt sotasarjoja, myös toiseen maailmansotaan liittyen, mutta Suomessa ne eivät ole merkittävää jalansijaa saaneet. Tutustuttuani Kersantti Rockiin (toisinaan käännetty Kiveksi) en ihmettele niin paljoa, mikseivät.

Kersantti Kivi

Kersantti Kivi

Egmont julkaisi tämän vuoden kevätpuoliskolla melko tuhdin Rock-albumin, samassa formaatissa kuin Jonah Hexitkin. Se ei ole enää lehtipistemyynnissä, mutta divareista halukkaille löytynee ja englanniksi samaa kokonaisuutta myydään nimellä Sgt. Rock Archives vol. 1. Tekijöitä on aika liuta, hahmon yhdessä Robert Kanigherin kanssa luonut Joe Kubert saattaa olla suomalaisille tutuin.

Kivikään ei lopulta seikkaile todellisessa maailmansodassa, hän käy kummallisessa muka-euroopassa loputonta sotaansa muka-saksalaisia vastaan – jatkuvana hahmona hänkään ei voi välttyä battlerbrittonin perisynniltä. Virallinen tarina kertoo, että Rock kuoli sodan viimeisenä päivänä viimeiseen luotiin, mutta tuo luoti on sodan aikana ammutuista järjestysnumeroltaan numeroituvasti ääretön – Rock pysyy hengissä ja etenee ja puolustaa Ranskan näköistä maastoa niin kauan kuin sarjaa halutaan tehdä.

Tämähän olisi hyväksyttävissä, mutta sarjaan liittyy toinen kummallisuus, vitsaus, joka teutaroi koko amerikkalaisen sarjakuvaskenen kieroutuneeksi ja kahtiajakautuneeksi. Se haittasi supersankarisarjakuvaa, se haittasi poliisisarjoja, mutta käsittämättömimmän muodon se saavuttaaa sotasarjassa. Kun kokoelmaa selailee, jokaisessa kannessa komeilee Comics Code Authorityn hyväksyntälogo – muutoin lehteä olisi ollut lähes mahdotonta saada myyntiin suosituimmissa myymälöissä.

Sarjan piti siis olla lapsille soveltuvaa, kehittävää luettavaa. Sotilaiden ei sovi kiroilla, vaikka todellisuudessa maseilta melkoisia ärräpäitä saattoikin päästä tilanteessa kuin toisessa. Mutta ennen kaikkea kuolema on tabu. En löytänyt Comics Coden alkuperäistekstistä selvää mainintaa siitä, että kuoleman kuvaaminen oli suoranaisesti kiellettyä, mutta muutakaan selitystä en keksi tällaiselle kieroutumalle, ja Kvaakissa kyseltyäni asiantuntijaraati (lue: Rami Rautkorpi) oli samaa mieltä. Kersantti Rock on sotasarjakuva, jossa kukaan ei kuole.

Niin siis, ei minusta sarjakuvassa välttämättä tarvitse kuolla hahmoja. Sodassa nyt vaan kuolee ihmisiä. Jos ei halua semmoista, voi kirjoittaa rauhasarjakuvaa. Sivumennen sanoen Masin lisäksi ei tulekaan mieleen yhtään sarjaa joka kuvaisi elämää nimenomaan rauhanajan armeijassa (tosin muutamilla merkittävillä sarjakuvamailla ei kyllä ole ollut rauhanaikaakaan vähään aikaan…). Mutta Rock on olevinaan mukana sodassa.

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia. “Aikuisissa”, pasifistisissa ja kantaaottavissa sarjoissa molemmat nähdään samanlaisina tragedioina, seikkailusarjassa tietenkin vihollista kaatui kuin heinää ja se on oikein, kun taas omia menetyksiä kuvataan negatiivisemmassa valossa. Välillä ilkeä vihollinen saattaa jopa saada aikaan kauhistuttavaa tuhoa Hyvän osapuolen armeijassa, mutta Sankari itse ei kuitenkaan sattumalta saa kranaatista tai lentopommista päähänsä.

Rockissa molempien nämä eri kuolemat on joka tapauksessa käsitelty eri tavoin. Vihollisarmeijassa ei (hirviömäisiä komentajia lukuunottamatta) ole yksilöitä, joten ei ole niinkään tärkeää näyttää miten heille käy. Heitä kohti ammutaan, heidän etenemisensä pysähtyy. Joskus jos vihollisjoukkoa heitetään kranaatilla, saattaa räjähdyspilvestä lentää sentään sotilaskypärä, joka kuvannee sitä, että kypärän sisällä olleelle päälle on käynyt jotain. Lähitaistelussa taasen ei tietenkään lyödä pistintä suolistoon vaan muksitaan vain taju kankaalle nyrkillä tai jollakin astalolla.

Erityisen näppärä keino vieraannuttamiseen löytyy sodan mekanisoitumisesta. Vihollisella on sotakoneita ja pesäkkeitä, niitä vastaan voi taistella, niitä kohti voi ampua ja ne voi tuhota, ottamatta mitään kantaa siihen, onko niissä joku sisällä – ajan tekoäly- ja kauko-ohjaustekniikan huomioon ottaen näin voisi kuitenkin epäillä olevan. Joka tapauksessa niistä puhutaan kuin ne olisivat itsenäisiä demoneja (“Tankki ei ole nähnyt tätä telamiinaa!”) ja vain aniharvoin näytetään edes vilaukselta ketään vihollissotilasta niiden sisässä.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Omat sotilaat päinvastoin kuvataan yksilöinä ja he kuuluvat enimmäkseen jalkaväkeen. Heitäkin kohti ammutaan, mutta jostain syystä luotisateessa mitä ilmeisimmin pystyy seisomaan vaikka pystyssä, kunhan vain on rohkea, ei pelkää ja ampuu takaisin. John Matrix tekee saman Commandon loppukohtauksessa ja samaa efektiä on nähty useammassakin muussa elokuvassa, mutta jostain syystä sarjakuvassa se näyttää erityisen banaalilta. Vihollinen ei osu, osuessaan sen ammuksilla ei ole mitään vaikutusta! Korkeintaan sen onnistuu silkalla paineella työntämään tommyt taaksepäin tai maata vasten.

Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vihollinen kuitenkin onnistuu jonkun saamaan hengiltä (lihashaavojahan voi aina ottaa loputtomiin), täytyy tämä kuitata jollakin lakonisella kiertoilmaisulla. Joskus miehiä vain katoaa. Joskus heistä jää jäljelle kypärä. Joskus he löytyvät maastosta jähmettyneinä. Kumminkaan koskaan ei suoraan myönnetä, että nyt joku on kuollut.

Rock onkin sukua jonkinlaiselle sota-ajan propagandalle, jota pojat kansan urhokkaan suorittavan urotekoja, lyövät vihollisen takaisin ja joskus harvoin “kaatuvat”, mutta missä nimessä kukaan ei huuda äitiä apuun, kun suolet uhkaavat valua elimistön ulkopuolelle. Ja toisin kuin korkkareissa, kukaan ei edes kaadu siististi maahan huutaen saksankielisen sanan, joka suoraan käännettynä tarkoittaa “olkaa tervehdityt, valkyyriat, jotka tulette kantamaan minut esi-isieni luo”, toisinsanoen: Aaaaaargh!

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Eräs toinenkin ero brittipiirtäjiin on nähtävissä. Sotakoneita ei missään nimessä piirretä pultin tarkkuudella, itseasiassa Joe Kubert itsekin myöntää kokoelman esipuheessa: “[Russ Heath] piirteli tankkeja ja tykkejä, jotka näyttivät aidommilta kuin valokuvissa. Minulla oli tapana vertailla valokuviani tankeista ja varusteista Russin piirrustuksiin. Jos oli vähänkään kyse autenttisuudesta, valitsin aina Russin työn”.

Tervehenkisenä nuorukaisena minulla ei tietenkään ole niin pahaa fetissiä saksalaisiin panssarivaunuihin, että välittömästi näkisin, jos Tiikerin torni nyt sattuukin olemaan aivan väärässä paikassa. Valitettavasti toinen maailmansodan lentokoneet ovat ihan toinen juttu, ja kieltämättä ne onkin piirretty mitä ilmeisimmin ulkomuistista. Ei tällaisella lepsulla asenteella ainakaan muovirakennussarjojen myyntiä edistetä!

Yhteenvetona Sgt. Rock on kohtalaisen banaalia potaskaa, jota ei oikein voi suositella kenellekään kuin kuriositeettina.