Tuokaa minulle Warren Ellisin pää!

Sarjakuvan käsikirjoittamisen jalossa ja vaikeassa lajissa suosikkeihin kuuluu, vähemmän yllättävästi, englantilainen mystikko Alan Moore. Mooressa mainiointa ei ole välttämättä ole edes se, että parhaimillaanhan hän on ihan saatanan hyvä – kuten nyt vaikkapa ihastuttava steampunk-rock’n’rollia pursuava League Of Extraordinary Gentlemen (ei sukua elokuvalle). Parasta on, että huonoimmillaankin – en ole erityisesti lämmennyt Promethean new age -haahuilulle – Moore on edelleen hyvä.

Toinen anglosaksisen, usein omituisiin trikoisiin pukeutuvan sarjakuvan supertähti Warren Ellis on hivenen toista maata. Kuten voimme havaita Authorityn alkuunpolkaisusta ja Planetarysta – puhumattakaan Transmetropolitanista, jota muuten en ole vieläkään itse tullut lukeneeksi, mutta jota tuntuu kehuvan jokainen ja heidän isoäitinsä päälle – mieshän on nero. Myös internetissä vapaasti luettavissa oleva Freakangels on vähintäänkin viihdyttävä tapaus. Mutta Ellis kirjoittaa paljon eikä missään nimessä pysty aina pitämään tasoaan yllä.

Hankin käsiini kaksikin Ellisin minisarjaa, joita yhdistää sama teema: avaruusalukset, ja jotka osoittauvat laadultaan kaikkein pahimmiksi. Hyvään sarjakuvaan on helppo suhtautua, se on hyvää. Keskinkertainen voi olla viihdyttävää. Roskan voi kuitata olankohautuksella. Campille voi nauraa. Mutta sitten on teokset, joista idean, lähtöasetelman ja Ellisin nimen luoman odotuksen takia tahtoisi pitää. Kovasti. Mutta kun ei jumaliste kykene.

Colleen Doranin piirtämä Orbiter on kuin sarjakuvamuotoinen scifinovelli. Siinä on kaikki ainekset, joita Portti-lehden kirjoituskilpailuun tai FAN-sarjan antologiaan kuuluvalta novellilta vaaditaan – ja sellaista harvemmin nähdään sarjakuvamuodossa. Harmillisesti vain Orbiter kirjallisessa muodossa ei välttämättä saisi ko. kilpailussa edes kunniamainintaa.

Lähtöasetelma on sinänsä mielenkiintoinen, NASAn avaruussukkula Venture palaa maapallolle oltuaan hukassa kymmenisen vuotta sitten. Maassa avaruuden valloittamisesta on jo luovutttu, mutta nyt kerjäläisten valtaamalle Kennedyn avaruustutkimuskeskuksella rysähtää sukkula, jossa on aivan vierasta teknologiaa, omituinen päällyste ja selvästi marsilaista maaperää laskutelineissä. Miehistö sen sijaan on kadonnut, lukuunottamatta kapteenia, joka on lievästi ilmaistuna sekaisin kaiken kokemansa jälkeen.

Iso kasa mysteeriota ja sense-of-wonderia – ja sitten sen koko potentiaali hukataan täydellisesti. Käsikirjoitus etenee kuin henkilöjuna Poriin – maisemat ovat yksitoikkoiset ja välillä pysähdytään ratkaisemaan seuraava arvoitus. Missä ovat ongelmat, konfliktit, jännitteet, henkilökemiat? Missä on viiltävä outouden tunne ihmeteltäessä aluksen erikoisia sisuskaluja? Minulle pitää uskotella, että luen esineistä, jotka todella ovat ulkoavaruudesta ja ihmisistä, jotka ovat nähneet asioita, jotka eivät ihmisten silmille ole tarkotetut!

Lisäksi henkilöhahmot ovat jo valmiiksi yksiulotteisia, Doranin piirroshahmot Steven Seagal -tason pökkelöitä tunteenilmaisunsa osalta ja loppu varsinainen lässähtänyt pannukakku, joten yhtä valju olohan tästä jää kuin olisi syönyt nälkäänsä pelkkää raparperikiisseliä ja makaronia, kun talosta ei yöllä löytynyt muutakaan.

Chris Weston puolestaan vastaa piirrostyöstä Ministy of Spacessa, ja tätä kirjasta haluaisi rakastaa vielä enemmän! Siinä näet toisen maailmansodan loppumetreillä britit onnistuvat saamaan haltuunsa kaiken olennaisen Peenemündestä – ts. saksalaiset rakettitiedemiehet ja näiden varusteet. Historiassahan, kuten me sen tunnemme, päätyi Werner von Braun johtamaan amerikkalaista kuulento-ohjelmaa ja neuvostoliittolaisetkin onnistuivat saamaan käsiinsä aimo annoksen germaanista aivoa ja V-2 -raketteja, mikä tietenkin yhdessä ydinaseohjelmien kanssa mahdollisti paitsi avaruuslennot, myös kauhun tasapainon täyteen kuolemaa lastattujen ballististen ohjusten muodossa. Ministy of Spacessa luonnollisesti – saman nimisen ministeriön ohjaamana – jää avaruuden valloitus brittien harteille.

Brittiläinen avaruussarjakuva on aina ollut lähellä sydäntäni, ovathan sekä kovan ja vähän kuivakan scifin ykkösnimi Jeff Hawke kuin myös äärettömän pösilö Jet-Ace Logan molemmat saarivaltakunnan sankareita. Ellisin innoittajan on ollut Suomessa ehkä hieman vähemmän suosittu Dan Dare, joka itseltänikin on jäänyt pahasti paitsioon, mutta joka kuitenkin kuuluu koppalakki uljaasti päässä pitkin aurinkokuntaa suhaaviin RAF:n tai vastaavan avaruusentiteetin pilotteihin. (Ellisin kanssa usein sekaisin menevä Garth Ennis – jompi kumpi pitäisi poikkeuslailla pakottaa vaihtamaan nimeä – muuten puuhailee Darelle jatkoa, kuten jo aiemmin teki Battler Brittonille)

Ministy of Spacessa oli siis aineksi megalomaanisempaankin eepokseen, kantaahan se vuosikymmenten ajan ensimmäisistä V-2 -kokeista Marsin valloitukseen. Siksi onkin sääli, että tarina tiivistetään kolmeen lehdykkään, joka yhteen trade paperbackiin nidottuna saa sivumääräksi vaivaisen 96. Tällä on erinäisiä sivuvaikutuksia, kuten se, ettei koe seuraavan sarjakuvaromaania ensinkään, kyseessä on jonkinlainen sarjakuvan muotoon kirjoitettu pseudo-dokumentti.

Henkilöhahmoista esimerkiksi voisi valittaa. Niitä on noin puolikas. Ainoa hahmo, josta saadaan minkäänlaista otetta, on Sir John Dashwood itse, ja sekin jää pintapuoliseksi. Päähuomion vie brittien avaruusohjelma, ja sekin tuntuu sujuvan turhankin mallikkaasti draamaan kaaren luomiseksi. Välillä toki raketti ottaa ja räjähtää lähtöalustalle ja vie muutamia onnettomia mukanaan – mutta kukas tämä upseeri nyt taas edes olikaan? Varmasti hänellä oli perhettä? Pitikös minun lukijana välittää hänen kohtalostaan?

Westonin piirrostyyli edustaa tällaista hyvin tyypillistä amerikkalaista uudemman polven mainstream-sarjaa ja siihen on niin ikään lisätty kohtalaisen tyypillinen tietokonevärjäys. Kalsarisankarisarjoissa tällainen toimii kyllä mitä mainioimmin, mutta tällä kertaa olisi kaivannut jotenkin… englantilaisempaa lähestymistapaa, joku joka jotenkin muistuttaisi niistä vanhoista rakettilentäjien kultakauden sarjoista.

Onhan tässä jotain hyvääkin: avaruusaluspornoa on runsaasti – briteillä tuntuu olevan pakkomielle pultata avaruusaluksiinsa siipiä(!) ja nämä avaruuslentokoneet näyttävätkin olevan hyvin läheistä sukua Supermarine Spitfirelle, Gloster Meteorille ja de Havilland Venomille. Myös englantilaisesta kansanluonteesta saadaan viihdyttävä kuva. And I want the bloody cabin reinforced and pressurised! I am not going to space wrapped in tinfoil! I’m an English airman and I want to wear my bloody jacket and sit in a decent leather chair!

Ministry of Space onnistuu Orbiteria paremmin, mutta pettymyksenä sitäkin on loppujen lopuksi pidettävä. Sääli, sääli, aineksia olisi ollut vaikka mihin.

Rägnarok koittaa Hitlerille

Vaskikirjat julkaisi Norman Spinradin klassisen scifi/fantasiahassuttelun Rautainen Unelma (The Iron Dream, 1972). Halikaa ja pusutelkaa Erkkaa, sillä onhan tämä sentään kulttuuriteko.

Rautaisen unelman peruslähtökohtahan on juuri sellainen, josta saa lystikkään sivumaininnan mihin tahansa scifiä käsittelevään lehtiartikkeliin. Adolf Hitlerin kirjoittama fantasiakirja! Sehän on melkein yhtä lystikästä kuin Idi Aminin aivot hemaisevan blondin kallossa! Skeptisempi henkilö alkaa epäilemään samaa ilmiötä kuin usein lukiessaan Tähtivaeltajan Kalkkunalla on asiaa -palstaa; onko teokseen itseensä tutustuminen laisinkaan niin hauskaa kuin siitä lukeminen…

Spinradin vaihtoehtohistoriassa Adolf Hitler päättikin – hetkeksi poliittiseen ääriliikkeeseen sekaannuttuaan – siirtyä Yhdysvaltoihin, missä ryhtyi 30-henkeen sopivasti pulp-henkiseksi kuvataiteilijaksi ja scifi- ja fantasiakirjailijaksi. Tästä seurasi joitakin pieniä muutoksia maailmanhistorian kulkuun, eli aivan kuten Westwoodillakin epäiltiin, vahvan Saksan puuttuessa Neuvostoliitto lähti sotimaan Eurooppaan (ja tietenkin mammuttitankeilla murskasi kaiken alleen). Tätä kaikkea valotetaan kuitenkin vain muutaman sivun verran lyhyessä “kirjailijan biografiassa” sekä kuvitteellisen newyorkilaisen kirjallisuusprofessorin kirjoittamassa analyysissä.

Rautainen unelma ei kuitenkaan ole edes “kirja kirjassa”, se on käytännössä kokonaisuudessa “Hitlerin” kirjoittama post-apokalyptinen fantasia Hakaristin herra. Olen antanut itselleni ymmärtää, ettei reaalimaailmaan Aatun kirjallisissa kyvyissä varsinaisesti ole kehumista ja niin ikään Hakaristin herra on kertakaikkisen huono kirja. Lukijan olotila tuo ehkäpä mieleen Philip Jose Farmerin Lordi Tygerin, jossa niin ikään osaava genrekirjailija on ihan piruuttaan päättänyt kirjoittaa tahallisesti jotain aivan hölmöä.

Ydinsodan runtelemaa Maapalloa kansoittavat iljettävät ja epämuodostuneet mutantit, onneksi sentään arjalaisen puhtoisilla ihmisilläkin oma valtakunta viimeisenä sivistyksen linnakkeena. Feric Jaggar, uljas ja rodullisesti puhdas, mutta ulkomailla – alempien rotujen keskellä – syntynyt herrasmies saapuu ensimmäistä kertaa geneettiseen kotimaahansa ja havaitsee kauhukseen, että juutalai– pirulliset dominaattorit ovat soluttauneet sinnekin ja ali-ihmisiäkin pyörii jaloissa riesaksi asti. Feric päättää tehdä asialle jotain ja liittyy kansallismieliseen, mutta turhan akateemiseen pienpuolueeseen – ja tämän jälkeen valistuneelle lukijalle ei yllättäviä juonenkäänteitä juuri ilmenekään, tosin Hitlerin fantasia ei tietenkään pääty untergangiin bunkkerissa vaan lopulliseen ratkaisuun.

Bulkkifantasian parhaiden perinteiden mukaan säännöllisesti täytyy päästä taistelemaan, pienemmällä tai isommalla porukalla, eikä tämän kuvauksesta puutu verta, hikeä eikä suolenkappaleitakaan. Kuvaavaa on, että vaikka uljailla sankareilla onkin käytössään konepistooleja ja mitä tehokkaimpia sotakoneita, täytyy näiden säännöllisesti ryhtyä tervehenkiseen kallonmurskaamiseen erilaisia meleeaseita käyttäen, eihän vain koneiston käynnistävää liipasinta painaen pääse kunnolliseen hurmenirvanaan.

Natsien hakaristien, voimakkaiden värien, pääkallojen ja soihtukulkueiden käyttö fantasiaympäristössä paljastaa vanhan totuuden: koko kuvasto niin naurettavaa, että ilman Hitlerin esimerkkiä kukaan kirjailija, elokuvaaja tai sarjakuvantekijä ei voisi käyttää niitä tai mitään vastaavaa näyttämättä suorastaan naurettavan pompöösiltä. Samoin, kuten professori analyysissään toteaa, onhan se nyt aivan älytön ajatus, että ihmiset kyseenalaistamatta mitään suuriin joukoin lähtisivät fanaattisesti kannattamaan mitään noin typerää.

En ole hirvittävästi lukenut juuri sitä fantasiaa tai scifiä, jolle tässä irvaillaan, suoranaisesta natsimielisestä viihteestä puhumattakaan (en nyt laske fasismin kanssa kaikilta suunnilta veljeilevää musiikkimakuani mukaan), Robert E. Howardin Conania syytetään joskus jonkinlaiseksi arjalaiseksi yli-ihmispropagandaksi, kuitenkin Conan (ja muutkin Howardin sankarit) ovat aina olleet liian itsenäisiä (suorastaan libertaareja) kumartaakseen mitään Yhtä Johtajaa tai kuuluakseen Yhteen Kansaan – Conanistakin taisi tulla kuningas puoliksi vahingossa. Se maailman tunnetuin fantasiakirja tosin on turhan helppo nähdä allegoriana sodasta – ei niinkään toisesta maailmansodasta, kuten aikalaiset epäilivät – vaan sellaisesta, jossa lännen kansat yhteismielin murskaavat rasistisesti kuvatut slaavit ja turkkilaiset.

Mieleen nousee muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, jos tarkoitus on saada lukija huomaamaan “hemmetti, minähän hurraan Hitlerille, ei näin”, olisiko kannattanut kirjoittaa Hitleristä, ei Hitlerinä, eli karismaattisen johtajan noususta, mutta kaikki omat kirjoittajanlahjat peliin laittaen? Toisekseen, onko latentin homoseksuaalinen univormu- ja väkivaltaporno niin viihdyttävää, että novelliin sopivaa vitsiä kannattaa venyttää kokonaiseksi kirjaksi? Kolmannekseen, onko elegantein ratkaisu, jos lähes jokaiselle romaanin henkilölle voi löytää vastineensa jostakin saksalaisesta heppulista?

Huvittavinta lienee, että lopun kirja-analyysiosio on kerrassaan ylimääräinen ja Spinradkin tietää tämän, mutta lukijoiden nyt ei vain voi olettaa hoksaavansa vitsiä, ellei sitä kirjoiteta auki. Puhkiselittämisestä huolimatta amerikan natsit keksivät lisätä Rautaisen unelman suositeltavan kirjallisuuden listalle, sen mainostaminen Saksassa kiellettiin ja muuan fani tuli valittamaan Spinradille siitä, miten loppukaneetti pilaa muuten aivan loistavan fantasiakirjan. Huoli lienee täten aiheellinen.

Tarinan hienoimpiin kuuluvassa kohtauksessa natsimotoristijengin johtajuudesta käytävän mittelön hävinnyt sotapäällikkö suutelee Fenricin massiivisen taistelusauvan nuppia. Jopa tunnettu internetkirjailija naula olisi ylpeä tästä kuvauksesta, vaikka Rautaisen unelman julmassa maailmassa muutoin näyttääkin siltä, että miekka on täytekynää vahvempi.

So it begins…

…and there most likely is a hole in my mind.

Olen pitänyt vuosia verkkopäiväkirjaa, nyt sen sijaan ajattelin ryhtyä blogaamaan. Tällä kertaa en vaivaa teitä yksityiskohdilla säälittävästä elämästäni, sen sijaan halukkaat saavat tutustua kirjoitelmiini kaikenlaisista yleisimmistä aiheista. Luultavimmin seuraa ainakin runsaasti ajatelmia paperille painetusta kulttuurista.

Kaikensorttinen linkkaaminen kannattaa ehdottomasti suorittaa osoitteella http://iki.fi/ech/fjd/.