Sarjakuvakatsaus

Muutamia kirjastosta löytyneitä sarjakuvia talven ratoksi.

Musta aukkoCharles Burnsin Musta aukko on monien kehuma teos. Se sijoittuu nuorison maailmaan Yhdysvalloissa 1970-luvulle – tarkkaa päiväystä ei mainita, mutta David Bowien Diamond Dogs on juuri ilmestynyt ja sitä kummastellaan. Rockin lisäksi nuorten maailmaan kuuluvat päihteet (lähinnä kalja ja pilvi), autoilu ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

PääJonkinlaisen kauhuelementtinä ilmenee salaperäinen tauti, joka saa aikaan mitä kummallisimpia mutaatioita, yhdelle ilmestyy ylimääräinen suu, toiselta irtoaa nahka kokonaan. Terveenä pysynyt kansanosa tietysti halveksii saastuneita – ainakin siihen asti kunnes saa itsekin tartunnan ja joutuu pakenemaan metsiin muodonmuutoksen kokeneiden yhteisöön. Tauti vieläpä tarttuu lähinnä seksin välityksellä, joten assosiaatiota AIDSiin on vaikea välttää, vaikka Burns omien sanojensa mukaan tahtoikin kuvata sillä ylipäätään nuorison epävarmuutta.

En ole koskaan ollut tällaisten amerikkalaisten nuorison kasvukertomusten ystävä, enkä myöskään niiden kristillisestä moraalista kumpuavien teinislasherien, joissa esiaviollinen seksi johtaa kauhistuttavaan turmioon. Samaistuminen on vaikeaa, kyllähän nuoriso on tyhmää, mutta nämä nuoret ovat jo aivan liian vastuuttomia. Oikeastaan lukijalle on aivan sama mitä heille tapahtuu (Tappajahai 3 -ilmiö, jossa toivotaan kauhean pedon mahdollisimman pian popsivan tyhmät teinit niin heitä ei tarvitse enää katsella).

OikeinBurnsin piirros on kaunista, mutta vähän kliinistä. Henkilöitä ei erota toisistaan. Yleisilme on musta, mutta englanninkieliseen laitokseen tutustuneet valittelevat, ettei Liken käyttämä paperi-muste-yhdistelmä aikaansaa ollenkaan niin mustaa mustuutta kuin pitäisi. Hahmojen kuumeisten unien ja välikuvitusten symboliikka ei ainakaan allekirjoittaneelle aukea vaan ne tuntuvat itsetarkoitukselta mystiikan tunteen luomiselta – mikä ei toki ole väärin, se pitäisi vain tehdä niin, ettei se tunnu itsetarkoituksellisesta…

Pitää tietysti muistaa, että kyseessä on amerikkalainen sarjakuva. Sitä ei ole tehty järkälemäiseksi sarjakuvaromaaniksi vaan se on kaksitoistaosainen lehtisarja, jota julkaistiin vuosina 1995-2005. Sellainen ei useinkaan tee hyvää kokonaisuudelle, jos tämä olisi “vain” paksu sarjakuva, kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää sitä mukavasti välittämättä mistään niderajoista. Ylipäätään ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa ja usein paljonkin, ja olisi kuitenkin mukavaa jos näinkin lyhyen teoksen syntyprosessin aikana näin ei pääsisi käymään. (George R.R. Martin, puhun sinulle!)

Jos nyt kuitenkin pidettäisiin “pieniä tapauksia keskikokoisen lukiolaisen elämästä” ja hirviömäinen kauhu erillään? Molemmat toimivat silloin paremmin. Tällaiset allegoriat kun vaan ovat niin pöhköjä. Yleissivistykseen tämä kirja toki kuuluu, jos haluaa seurata ei-kalsarisankarilähtöistä sarjakuvaa Atlantin toiselta puolen.

Fort WheelingHugo Prattin Fort Wheeling piti etsiä varastosta asti. Eeppinen tarina 1700-luvun Pohjois-Amerikasta vaikutti minuun syvästi herkässä iässä, lieninkö lukiossa. Koin tarpeelliseksi kurkistaa siihen uudelleen.

Vuoden 1774 paikkeilla Ohio-joella ei ole rauhallista. Valkoiset ja intiaanit ovat tehneet rauhansopimuksia, mutta molemmilla on vanhoja haavoja, kostettavia vainajia, sukulaisten päänahkoja toisen osapuolen voitonmerkkeinä. Ja kuten muistamme, “asiat eivät suju hyvin täkäläisten pitkäpuukkojen ja heidän suuren suolaisen veden takana olevien heimolaistensa kesken” ja pian Yhdysvaltain vapaussota onkin täydessä käynnissä ja entiset aseveljet ja ystävät huomaavat olevansa taistelukentällä vastatusten.

Kirves kalloonAivan Corto Maltesen runollisiin tunnelmiin Wheelingissä ei vielä päästä. Pratthan aloitti varsin suoraviivaisen seikkailusarjakuvan parissa ja on tässä vasta matkalla niihin teoksiin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Sitäpaitsi ruutujen asettelu on välillä ihan mitä sattuu ja vaikka se sinällään sarjakuvassa sallittu tehokeino onkin, puhuvia päitä on liikaa. Intiaanit tuntivat yksiluontoisen sotaisilta ja sitäpaitsi visuaalisesti suorastaan naurettavan primitiivisiltä, aivan kuin suurin osa otsalohkosta olisi valunut teatraalisen jykevään kotkannenään. Minkähänlaisia taustamateriaaleja Prattilla oli käytössään?

Pitkäpuukko kuolee!Jotain perin kiehtovaa tässä sympaattisen karussa erämaatarinassa kuitenkin on. Kiväärit sanovat lauetessaan “CRACK”, useita historiallisia henkilöitä vilahtaa mukana ja Lew Wetzelin surumielisen nihilistinen hahmo olisi, ehkäpä vanhempana miehenä, kotonaan Corton maailmassa, elleivät vuosisadat olisi välissä. Paljon mieluummin tämän lukee kuin sellaista tekotaiteellista sekoilua kuin Corto Maltese Sveitsissä.

Uusintapainos voisi olla perusteltu.

Samuelin matkassaTommi Musturin Samuelin matkassa onkin hämmentävämpi määriteltävä. Luin sen haltioituneena alusta loppuun (työvoimatoimiston odotustilassa) ilman sen kummempia ennakko-odotuksia kuin Toni Jerrmanin väite siitä, että se olisi vuoden merkittävin sarjakuvateos. Jälkeenpäin on tosin väitetty taiteilijan esitelleen teosta ravintolapöydässä, jossa itsekin olisin ehkä ollut paikalla, mutta tästä ei kyllä ole mitään muistikuvaa…

Samuel sinisissä maisemissaSamulien matka koostuu pienistä, absurdeista episodeista – tosin monesti on vaikea tietää, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu. Kaikki sivut muutamaa suurempaa välikuvitusta lukuunottamatta on taitettu saman tyyppisiksi neljän neliön muotoisen ruudun matriisiksi. Samuel tuntuu välillä olevan maailman ainoa olento, välillä yksi monien joukossa (välillä yksi itsensä joukossa), joskus mitä mahtavin olento, joskus täysin jättiläismäisen käden armoilla. Unenomaista logiikkaa seuraavassa universumissa paikka ja aika eivät noudata meille tuttuja sääntöjä.

Onneksi minun ei tarvitse kuvailla teille graafista ulkoasua, joskin skannaukseni nekään tehdä oikeutta tälle naivistiselle väriloistoille. Ligne clairen ja tasaisten väripintojen yhdistelmä tuo mieleen lastenkirjat ja tietokonepelit sekä tuo myös mieleen ajatuksen, että se voisi toimia animoitunakin. Homer Simpson tapaa Beatlesin Yellow Submarinen.

Samuel punaisissa maisemissaYritän saada Samuelin jollekin kognitiiviselle kartalle päässäni. Masashi Tanaka tulee mieleen, Samuelin tapa kokea maailmaa tuo (huolimatta täysin erityyppisestä ulkoasusta) mieleen Gonin edesottamukset, katsokaa vaikkapa pajupilliepisodi. Tai toisaalta Douglas Adams tulee mieleen jo pelkästään erittäin monikäyttöisestä pyyheestä, joka loppumattomien savukkeiden ohella on Samuelin ainoa pysyvä omaisuus.

Tämä on kuitenkin käsien heiluttelua, Samuelin matkassa on koettava itse. Tämä on taidetta sellaisena kuin taiteen pitäisikin olla, se ei anna vastauksia eikä esitä kysymyksiä, mutta se antaa kaikenlaisia vihjeitä siitä, mistä kysymyksiä pitäisi etsiä. Huikea sarjakuvatapaus!

Black PeiderPetteri Tikkasen laulava karjuva ja painiva alter ego Black Peider on saanut oman kirjasensa. Luonnostellen piirretyt pikku sarjakuvat käsittelevät lähinnä Peiderin bändäriensä kanssa harjoittamia säädyttömyyksiä tai tämän epätoivoista pakoa liian himokkaiden naisten kynsistä.

Teit sitten kakanRäävittömästä irstailusta ei undergroundsarjakuvassa ole koskaan ollut pulaa, ja kilpailu on kovaa. Tällä saralla Peiderin kirja tuntuu ohimennen väkerretyltä sutaisulta. Muutamana strippi on peräti melko hauska, toisaalta taas luonnokset silkkaa täytemateriaalia. Tällaista materiaalia on ihan hauska joskus selailla ihmisten blogeista, mutta en ymmärrä mikä idea moinen kötöstys on ollut painaa. Pikku kirjanen on vieläpä varsin miellyttävän näköinen esine jopa kirjaston suojamuovien läpi.

Sitäpaitsi kyllähän Tikkanen pystyy huomattavasti parempaankin.

The library is for porn

ensikertaaMaamme kirjastoista löytyy verorahoilla hankittua pornografista materiaalia, ja on löytynyt jo vuosikymmeniä. Asiantila on tietyllä tavalla yllättävä ja hämmentävä, ja siitä voisi pitää enemmänkin meteliä, ellei se olisi myös kannatettavaa. Piirretty erotiikka (siinä määrin kun sitä on käännetty) on monin tavoin korkealaatuisempaa kuin esimerkiksi lasten metsästä löytämät jallut tai mainstreampornovideot. Tarinoissa on yleensä jonkin sortin juoni ja henkilöhahmot, miehet ja naiset esitetään yleensä molemmat aktiivisina toimijoina ja varmasti ketään ei ole riistetty teosta tehdessä, minkälaisia epäilyksiä nuhruisimmat kuvatallenteet saattavat aina joskus aiheuttaa.

Nimimerkki Sibyllinen (pariisilainen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, muuta emme hänestä tiedä ainakaan kirjan perusteella, kustantajan sivuilla on toki lisätietoa ranskankieltä osaaville) kokoelma Ensi kertaa tosin ei ole pornoa, vaan pikemminkin pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen makuuhuoneesta (viittaus tietenkin Pauli Kallion ja useiden piirtäjien sarjakuvanovellikokoelmaan). Kaikki tarinat käsittelevät seksiä ja hyvin suorasukaisesti käsittelevätkin.

MuovikulliosastoJokaiseen tarinaansa Sibylline on hankkinut eri piirtäjän, alan lahjakkaita ammattilaisia toki, mutta nimet ovat minulle tuntemattomia. Lieneeköhän kenenkään teoksia edes suomennettu? Osa taitaa toimia salanimen turvin kuin milläkin Isojen poikien lauluja -kasetilla. Kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, jokaisessa tarinassa tehdään jotakin ensimmäistä kertaa, ensimmäisenä tietysti “neitsyyden menetys”, sen jälkeen kokeillaan alistamista, ryhmäseksiä, poikaystävän sodomointia lesborälläkällä. On mukana tarina jopa jonkinlaisesta seksinukesta, se kerrotaan nuken näkökulmasta, onhan kaikissa muissakin tarinoissa naiskertoja.

Tällä kirjalla on sanoma ja arvostelijan työn helpottamiseksi se on jopa kirjoitettu jälkisanoihin yhden lauseen muotoon: “tarinoita, jotka muistuttaisivat ihmisille, että tuhmat jutut ovat kauniita ja että se, mikä toisille on ylilyönti, voi toisille olla hellyyden arkipäivää”. Sibyllinen hahmot ovat tavallisia ihmisiä. Aistii, että naiskentelunsa ohella heillä on jossain myös perhe ja porvarillinen työpaikka (joka tietysti on melkoista idylliä tänä päivänä, mutta sen verran voimme fiktiolle tehdä myönnytyksiä). Huomattavasti maanläheisempää luettavaa kuin vaikkapa Manaran loputtoman eteeriset pyllyilyt fantasiamaailmoissa.

PompinoOlen jonkun verran lueskellut aivan sattumalta löytämääni 2000-luvun Decameronea, hivenen samantyyppistä antologiaa, tosin eri formaatissa, siihen ovat suomalaiset kirjailijat kirjoittaneet seksinovellejaan (voi millainen kaiku tälläkin sanalla on, yleensähän “seksinovelleja” on tavattu nähdä pornolehdissä). Nimenomaan naiskirjailijat, se pitää muistaa, ja myös Ensi kertaa -albumissa käsikirjoitus on naisen. Onkohan naisen katu-uskottavaa kirjoittaa räävitöntä lempimistä, ja se luokitellaan taiteeksi ja erotiikaksi, kun taas mies saisi samalla tuotoksella pornomaakarin leiman?

Joka tapauksessa on hyvä, että tällaisia teoksia tehdään. Lukija voi teoksen ahmittuaan katsoa ympärilleen, ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja todeta, “he kaikki tekevät jotakin tällaista”. Joku saattaa jopa lisätä perään “minäkin voin”. Tietysti ottaen huomioon, minkälaiset ihmiset tämäntyyppisiä sarjakuvia ostavat/lainaavat tai toisaalta lukevat tällaista blogia, kyseessä on tietysti käännytetyille saarnaaminen, mutta eikö olisikin parempi, jos kaikki ihmiset enemmänkin lukisivat kaikenlaista aikuisille suunnattua eurooppalaista sarjakuvaa? Eikä toki mitään K-18 -leimaa päälle vaan pikemminkin, seikkailemme alueella lapsilta kielletyltä, mutta mikäpä olisi parempaa luettavaa omaa seksuaalisuuttaan kummastelevalle nuorelle?

Hyvä on, useimmilla näkemistänne ihmisistä ei ole Realdollia. Jos on, suosittelen etsimään uusia tuttavuuksia…

Varjojen yö.

Voiko myötähäpeään kuolla?

KansiJoskus käy niin, että törmää niin loistavaan teokseen, että sitä ei kerrassaan malta laskea käsistään (tai toistolaitteestaan), ennen kuin on päässyt loppuun saakka. Joskus taas teos on niin loisteliaalla tavalla typerä, että sitä ahmii naurusta tirskuen, pohtien mihin käsittämättömiin sfääreihin tarina tai sen toteutus seuraavalla sivulla päätyy. Visuaalinen media, elokuvat ja sarjakuvat ovat erityisen hedelmällisiä kalkkunoiden kannalta.

Hack/Slash Annual: Suicide Girls ei valitettavasti ole kumpaakaan. Se on mahdollisesti pöljin (paperille painettu) sarjakuva, johon olen törmännyt koko vuonna, ja minun piti taistella sen kanssa muutamien sivujen erissä, jottei myötähäpeä nousisi sietämättömän suureksi. Jonkinlaista lohdutusta sain sentään siitä seikasta, etten itse ole maksanut tästä julkaisusta mitään.

Hack/Slash on minulle ennestään tuntematon sarja – ja melko tuntemattomana saa pysyä jatkossakin, kiitos kysymästä, sillä tästäkin näytteestä on vastuussa piirtäjä-käsikirjoittaja Tim Seeley. Sarja pohjaa slasher-filmigenreen, päähenkilönä on Cassie, tietysti se pakollinen slasher-elokuvan viimeinen uhrityttö, jota hirviömäinen tappaja ei saakaan hengiltä, vaan joka on lähtenyt vastaiskuun ja hoitelee enemmänkin pahiksia saapaskukkulalle. Pakollisena sidekickinä on järkälemäinen Vlad – nätti fiksu tyttö ja vähän yksinkertainen, fyysisesti voimakas mies, aivan kun tällainen dynaaminen duo olisi nähty jossakin muuallakin? Muitakin hahmoja ilmeisesti on, esimerkiksi tässä tarinassapuhelimitse esiintyvä Chris, joka ilmeisesti on tämäntyyppisen julkaisun lukijan alter ego. (älkää minulta kysykö, selvitin tämän Wikipediasta!)

Stereotyyppistä lukijaa ei tarvitse kaukaa etsiä. Tämä spesiaali tekee crossoverin todellisen maailman kanssa. Tarinan merkittävin elementti on punkkareita, gootteja ja emotyttöjä pursuava pin-up-saitti SuicideGirls, joka jos nyt kohta sisältääkin aika sööttejä tyttöjä (hei, osalla on jopa lihaa luiden ympärillä!), on jo nimestä lähtien kohtalaisen korni. Integraatio on niin pitkällä, että Cassie löytyy edelleen saitin muiden tyttöjen seasta.

Tietysti pääkopassa elää edelleen pieni toivo siitä, ettei Hack/Slash ole kerrassaan puolimielistä kuraa alusta loppuun. Tämän päätelmän teen siitä, että tämänkertaisen tarinan aiheena on nimittäin internet, ja mehän tiedämme, että jos tarinan aihe on internet, sen pitää olla Neal Stephensonin tai jonkun vastaavan käsialaa, jottei se aiheuttaisi spedepasasmaista otsaanlyöntikilpailua. Joka tapauksessa olin jo ehtinyt toivoa, ettei 2000-luvulla kukaan enää kehtaisi tehdä tarinaa Tietoverkossa Asuvasta Hirveästä Demonista, mutta näemmä olin väärässä.

Kyllä vain, lievästi ilmaistuna hivenen mielisairas taiteilija onnistuu tappamalla itsensä sähköiskulla siirtämään tietoisuutensa internettiin, minkä jälkeen tämä onnistuu lähettämällä muutamalle itsemurhatytölle kummallisena näköisen giffin saamaan nämä seuraamaan perässä. Ilmenee niin ikään, että pahalainen onnistuu mm. pomppaamaan Ipodista kantajansa päähän kaappaamaan näiden ruumiit omiin tarkoituksiinsa.

Nyt täytyy tietysti todeta, että kautta aikojen pahantahtoiset henget ovat tarinoissa asuttaneet mitä erilaisimpia esineitä ja kojeita. Kauhukirjallisuudessa voimme ottaa maailman sisäisenä piirteenä esimerkiksi itsenäisiin toimiin kykenevän, silmällä katsoen aivan tavanomaisen Plymouth Fury -henkilöauton. Tietokoneesta toiseen pomppivan demoninkaan ei siis välttämättä tarvinne noudattaa kaikkia TCP/IP-protokollaperheen rajoituksia. Varmasti tämäkin tarina olisi jonkun toisen käsissä voinut olla aivan järjellinen!

Seeleyn kunniaksi on sanottava, että hän on ilmeisesti sentään nähnyt internetin joskus, joten vastaan ei sentään tule GUI interface using visual basic to track the killers IP address -tason jargonia, jossa hassun kuuloisia sanoja laitetaan peräkkäin teknologisen vaikutelman saavuttamiseksi. Seeley ymmärtää pikaviestinten, sähköpostin ja veppisivujen konseptin. Missä vika?

Ei, en ole editoinut mitään näiden kuvien teksteistä.

1010 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

0101 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

OMG PLZ LOL WTF

OMG PLZ LOL WTF

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

I rest my case.

I rest my case.

Eiköhän tällä tietty ostajakunta kuitenkin ole. Paljasta pintaa ja verta riittää, ja itse tarinan jälkeen löytyy vieläpä Cassien oma Suicidegirls-kuvasarja.

Tapiirin muistolle

Tapiirin kansi.Surkeaa. Eksyin matkoille Hervannan ilmeisesti ainoaan divariin (löytyy sieltä kauppakeskuksen yläkerrasta) ja sieltä ostin numeron parasta sarjakuvalehteä, jota maassamme on kuunaan julkaistu. Surkeaa tässä on tietysti se, että kyseessä oli numero 2/85, ei esimerkiksi 8/09. Kyse on  tietenkin Tapiirista, jota julkaistiin vuosina 1984-1991 – tosin loppupäässä kustannusyhtiö Kersan huomassa mukaan valikoituneiden sarjojen taso oli siinä määrin vaihtelevaa, ettei lehden loppumisen syy liene varsinainen mysteeri (jos kohta laadukkaita sarjoja löytyy myös jälkipään numeroista).

Joka tapauksessa tässä on sellainen lehti, jonka pitäisi edelleen ilmestyä. Mukana lyhyitä pätkiä useammaltakin merkittävältä piirtäjältä, etunenässä Enki Bilalilta ja Benoît Sokalilta. Eihän sitä muutamassa sivussa saa mitään uutta kansalliseeposta aikaan, mutta Ankardo ehtii taas käväistä paikalla ihmettelemässä yhtä likaista juttua, johon joutuu tahtomattaan mukaan. Mukana ei edes ole ihmisiä, kuten joissakin alkupään Ankardoissa oli tapana, mikä on tietysti positiivista, koska ihmiset Ankardossa eivät ideana ole koskaan toimineet. Eikö näitä À Suivre’iin tehtyjä lyhäreitä sitäpaitsi voisi koota albumiin…

Enki Bilal: Plits

Enki Bilal: Plits

Bilalin tuotoskin on hiukan höpsö scifilyhäri, jonka tarinassa on samaa huoletonta hölmöilyä kuin joissakin suomalaisen huumorikirjallisuuden edustajissa – mutta siinä on useita sivuja Bilalin taidetta, joten se saa paljon anteeksi. Tämä lienee ns. Väärä Mielipide, mutta eihän miehen scifisarjoissa yleensäkään tunnu mitään tolkkua olemaan, mutta aivan omanlaisensa tunnelma.

Kuten kansi antaa olettaa, mukana on myös Spirit (ja hieman asiaa Spiritistä ja Eisneristä) ja useita muita tarinoita. Peräti kolmessa on kuvattu alastonta naisvartaloa, joka on varmasti ilahduttanut joitakin kohderyhmän edustajia runsaasti. Joka tapauksessa jokainen laadukkaan eurosarjakuvan edustaja on tuntenut lämmön pilkkeen pienessä mustassa sydämessään, kun tämä julkaisu on postilaatikosta tipahtanut, siitä olevan varma.

Tämän jälkeen ei vastaavia lehtiä ole juuri tavattu. Kvaakin mukaan sellainen lehti kuin Alpha yritti samaa parin vuoden ajan, mutta ei oikein mennyt kaupaksi. Tämän takia en varmaan myöskään muista missään siihen törmänneeni. Jysäyksen sen sijaan tilasin ensi tilassa kuultuani siitä, ja siinäkin muutamia mainioita sarjoja julkaistiin, mutta projektissa ei tuntunut olevan mitään kantavaa visiota, joten onko ihme, ettei mikään kohderyhmä sitä tuntenut oikein omakseen. Jos minä tilaan lehden lukeakseni hassuja ihmissuhdesarjoja, omituisia scifipätkiä ja Blacksadia, minkä ihmeen takia siihen samaan lehteen pitäisi tunkea vielä esimerkiksi (eurooppalainen) shoujo-viritys?

Toisaalta, ehkä Internet on osaltaan tehnyt antologialehdet tarpeettomiksi. Johan Kvaakissa, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa kerrotaan, mikä on kovinta shittiä ikinä, ja sitä voi sitten hankkia käsiinsä kokonaisen albumillisen. Sekalaismakasiinissa saa tietysti kaikkea muutakin, sarjakuvan kenttä laajenee ja voi tehdä yllättäviä löytöjä, mutta kaikenlaisia sarjoja pullahtelee sieltä täältä internetissäkin, joten ehkäpä tämän puutteen kanssa voi elää, kun ei sille kukaan näy mitään tekevänkään ja tottahan se on, kielialueemme on kovin pieni.


Kun keksin tälle blogille nimeä, ajattelin sitä enemmänkin symbolisena, merkiten sillä teemoja, joita käsittelisin. Dinosaurukset tulivat kuitenkin jo vastaan, ja toden totta, tässä lehdessähän on flakpanzer, juuri sellainen Wirbelwind, jonka perusteella hahmottelin tuon mahdollisesti näkemänne faviconin – piti tosin pikselikuvien rajoitusten vuoksi ottaa taiteellisia vapauksia mm. vaunun aseistuksessa.

flakpanzer

Dinosaurus jumalamoodissa

Gon volume 2 kansikuvaEräs viime aikojen hienoimpia sarjakuvalöytöjäni on Masashi Tanakan Gon. Se mainittiin Tähtivaeltajan parhaita mangoja käsittelevässä artikkelissa, ja koska sanaton sarja, jonka pääosassa on pieni dinosaurus, kuulosti veikeältä idealta, päätin kokeeksi tilata ensimmäisen osan. Näiden albumien hinnathan ovat ulkomaalaisissa postimyyntifirmoissa siinä määrin edullisia, ettei hutiostos kaada kenenkään taloutta eikä mieltä masenna. Päädyin kuitenkin tilaamaan kaikki osat varsin nopeasti, lukuun ottamatta viimeistä, jonka ilmestymistä jouduin odottamaan.

Gon itse on pieni dinosaurus. Ensimmäisessä esiintymisessään se näyttää todella alkukantaiselta, melko pitkälti sellaiselta klassiselta tyrannosauruksen mallilta, joka oli voimissaan Jurassic Parkia edeltävällä ajalla. Varsin pian sille käy kuten monen muunkin sarjakuvahahmolle, se muuttuu abstraktimpaa ja tyylitellympään suuntaan – tässä tapauksessa saa aimo annoksen bubblebobblea. Maailma ympärillä on luontoa, jonka lajisto vastaa melko lailla omaamme, mutta ihmistä ei näy missään, joten voimme turvallisesti olettaa, että ollaan enintään muutamien miljoonien vuosien päässä nykyhetkestä (ellei kyseessä ole vaihtoehtoesihistoria).

GonGon on siis selvästi olemassa kymmeniä miljoonia vuosia K-T-holokaustin jälkeen. Missään vaiheessa seikkailuja ei nähdä muita dinosauruksia. Jostakin syystä Gon tuntuu olevan myös uskomattoman vahva, vahingoittumaton ja kykenevä horrostamaan mielivaltaisen pitkiä aikoja ilman ravintoa. (Ominaisuuksia, joista kieltämättä on hyötyä meteoriitin pudotessa niskaan. Ehkä Gonia puri muinoin radioaktiivinen hyttynen?).

Mitään tästä ei kuitenkaan selitetä missään vaiheessa, ja se on osa Gonin viehätystä. Gon on elementti, luonnonvoima, jolla ei ole sen enempää alkua kuin tulella, talvella tai tulella. Gon pitää hyväksyä. Kun heti ensimmäisessä luvussa “Gon eats and sleeps” protagonistisauruksemme pieksee öykkärimäisen karhun, ahmii kaloja ja käyttää vastentahtoista nallea patjanaan, opimme tuntemaan sen ja tiedämme mitä odottaa – vain, jotta seuraavassa luvussa matto vedetään altamme.

Dingon päivä voisi alkaa paremmin.

Dingon päivä voisi alkaa paremminkin.

Ja miten mitään voisikaan selittää, jos tarinassa ei ole yhtään olentoa, joka olisi kehittänyt puhutun kielen – puhuvia kettuja tai satuja kertovia pandakarhuäitejä ei tule vastaan. Antropomorfismilta ei ole vältytty, eläinten ilmeen ovat hyvin inhimillisiä, eritoten Gonin itsensä. Niiden sanatonkin viestintä pyörii usein niin monimutkaisella tasolla, että jotkin kädellislajit saattaisivat vielä todellisuudessa pystyäkin siihen, mutta tuskinpa vaikkapa koiraeläimet tai linnut.

Gonin käyttäytymisessä on jotakin perin tuttua ja inhimillistä. Se on voimafantasia pikkujumalasta, jonka ei täydy pelätä tylppiä eikä teräviä lyömäaseita, lämpötilan vaihteluita eikä myrkkyjä, jonka nopeus vetää vertoja fregattilinnulle ja joka kykenee nostamaan kokonaisen afrikkalaisen elefantin. Näin ollen Gon toimii kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka on juuri löytänyt netistä kaikki mahdolliset huijauskoodit johonkin Grand Theft Auton kaltaiseen maailmasimulaattoriin. Gon alkaa tehdä asioita vain testatakseen, miten maailma vastaa niin, nähdäkseen onko se mahdollista tai muutoin vain huvikseen, uteliaisuuttaan tai hyvää hyvyyttään.

Eräs kantava teema on “Gon saaliseläinten puolella, lihansyöjiä vastaan”. Tätä voisi jopa moittiakin, sillä vaikka tarinoissa välillä ilmeneekin luonnon arkipäivä, red in tooth and claw, jonkinlaisten lastenkirjamaista “lihansyöjät ovat pahoja” -teemaa on nähtävissä, huolimatta siitä, että Gon itsekin metsästää itselleen antiloopin. Useaan otteeseen Gon adoptoi orpoja eläimiä, joista osa on lihansyöjiä, mutta eräs toistuvista viesteistä on se, ettei kaloilla ja selkärangattomilla ole sielua, ja niitä sopii kohdella miten tahansa. Aivan miten tahansa.

Tiikeri karjaisee. Tämän tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Tiikeri karjaisee. Tarinan temantiikan vuoksi koin houkutusta kutsua sitä "Akakabutoksi".

Niin, lisäksi pikkujumalamme on, vaikkakin enimmäkseen hyväntahtoinen, myös täysin ailahteleva ja helposti ärsyyntyvä. Välillä tapaamme sen suojelemassa pienempiään mitä tai auttamassa pulaan joutuneita isompiaankin, välillä se on täysin piittaamatonta kumppaneitaan kohtaavasta perikadosta, välillä se jopa aiheuttaa omilla toimillaan mitä suurinta hävitystä. Gonin persoonallisuudesta, jos sellaisesta voi puhua, ei lopultakaan saa kovinkaan selvää kuvaa.

Tanakan piirrosta täytyy kehua ylisanoin. Tarkasti piirretyt eläinhahmot kävisivät suoraan eläinkirjaan ja ruuduissa on elävää liikettä ja ääntä – ääniefektejä ei ole kirjoitettu, mutta salaman iskun tai karjaisun äänen voi lukea tehokkaasta viivoituksesta ja kuulijoiden kuononilmeistä. Lisäksi olen kohtalaisen varma siitä, että erään luvun loppukohtauksessa taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold.

Tämä kaikki on tarkoituksellisen pinnallinen raapaisu Gonin maailmaan. Haluan jättää teille sen ilon, että voitte makoilla vuoteellanne, kääntää pokkarin seuraavan aukeaman eteen ja kysyä itseltänne likipitäen ääneen: mitä hel-vet-tiä tässä tapahtuu?


DC:n mangaosasto, CMX (ei sukua), on nyt julkaissut Gonin ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa “englanniksi” (onhan näissä otsikot ja hivenen muutakin sarjakuvan ulkopuolista tekstiä) peilaamattomana ja kronologisessa järjestyksessä. Aikaisemmissa länsimaisissa julkaisuissa on koottu yhteen tarinoita enemmänkin teeman mukaan, kuten hassun hauskasti nimetty “Gon fishin'”.

Tonttutyttöjä

Näin joulun aikaan sitä kiinnittää huomiotaan kaikenlaiseen. Muun moassa siihen, että jokaisessa nettisarjakuvassa tuntuu olevan erityinen jouluruutu, joka julkaistaan jouluaattona tai joulupäivänä. Joskus siinä saattaa olla sarjan kaarti kerääntyneenä lahjoineen joulukuusen alle. Varsin usein kuitenkin siinä on joku sarjan naishahmoista seksuaalisesti vihjailevaan tonttuasuun puettuna. Tätä kutsutaan fanipalveluksi ja juustokakuksi.

Kohtalaisen huvittuneena näet havaitsin, että RSS-lukijaani oli ilmestynyt kahteenkin lukemaani sarjaan sellainen, nimittäin Questionable Contentiin ja Freakangelsiin. Lisäksi siitä yhdestä, jonka nimeä ei saa mainita ja jota en seuraa aktiivisesti (riittää kun avaa jonkun epäuskon vallassa möyrivän kanssasielun irkkiin pasteaman linkin), sellainen tietenkin löytyy myös.

Warren Ellis. Nyt ihan oikeasti. Joku raja. Vasta edellisellä sivulla oli ollut seitsemän vuotta vanha nörttikulttuuriviittaus.

War – never been so much fun – part 2

Jatkakaamme sotateemalla, tarkemmin sanottuna niillä viimeisen sadan vuoden aikana sodituilla; ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historiaan, teemana on mekanisoitu sota, johon kuuluvat panssarivaunut ja lentokoneet. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävät kahakat kuuluvat historialliseen kontekstiin (siis viihteen lajina, oikea historiankirjoitus tietenkin määrittelee asiat aivan toisin) ja tulevat taistelut tietenkin ovat science fictionin alaa.

Siksipä tämäkään postaus ei käsittele myöskään ydinsotaa – lukuunottamatta tietenkin niitä kahta pienen pientä (verrattuna nykyisiin!) pommia, joilla Yhdysvallat lopetti toisen maailmansodan. Ydinsota on harmageddon, ydinsota johtaa vähintäänkin järjestäytyneen yhteiskunnan täydelliseen romahtamiseen, ydinsota kuuluu (post-)apokalyptiseen viihteeseen. Sota sen sijaan on ilmiö joka alkaa, riehuu aikansa ja loppuu, kaikki eivät siihen osallistu, kaikkia se silti koskettaa jotenkin, mutta lopulta elämä palaa entisiin tai edes enimmäkseen entistä muistuttaviin uomiinsa ja kukin joutuu elämään muistojensa kanssa miten kykenee.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Will Eisnerille niin tyypillinen hahmo tällä kertaa armeijan väreissä.

Asiaan! Tulin hankkineeksi David Kendall toimittaman ja Constable & Robinson Publishingin julkaiseman The Mammoth Book Of War Comicsin, lähes 500-sivuisen 23×16cm-kokoon painetun antologiajärkäleen, joka käsittelee nimenomaan tätä teemaa. Hintaa oli kohtuullisesti eli alle kympin ja tekijäkaartissa useita tuttujakin nimiä, Will Eisner nyt ehkä tunnetuimpana.

Kirjaan onkin koottu mielenkiintoinen kokoelma erilaisia lähestymistapoja sotasarjakuvaan: pasifistista näkökulmaa, sotaan sijoittuvaa käsittämätöntä fantasiaa, elämänmakuisia muistelmia ja reipashenkistä seikkailua. Viimeksi mainittu on suomalaisen mieshenkilön (kts. edellinen osa) kannalta kohtalaisen turha esitys, yleissivistyksen kannalta on tietenkin hyvä tuntea sellainenkin entiteetti kuin “huonosti piirretty huttuinen peruskorkkari”, mutta kuten sanottua, useimmat meistä ovat tutustuneet Battle Picture Weeklyn ja vastaavien antimiin jo aikaisemmin.

Keiji Nakazawa tunnetaan Barefoot Genistä (eli Hiroshiman pojasta), joka käsittelee pojan elämää ylimilitaristisessa Japanissa, Hiroshimassa pommin räjähtämisen aikoihin ja sodan jälkeen itseään jälleenrakentamassa Japanissa. I Saw It! on sen esiaste. Koskettavasta aihepiiristään lukuunottamatta se ei valitettavasti oikein toimi, sarja on kömpelö – etten sanoisi, harjoitustyömäinen. Mielenkiintoista tosin lukea muinaismangaa, tyyli on hyvin eurooppalaisen oloinen eikä uudempien aikojen mangan tehokeinoista tai klisheistä ole tietoakaan.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Askold Akishin on ilmeisesti lukenut korkkarisuomen sanakirjaa.

Raymond Briggs muistetaan hyytävästä ydinsotakuvaukseen Minne tuuli kuljettaa (ja tietysti siitä jokajouluisesta Lumiukosta), tähän antologiaan häneltä tullut kohtalaisen lastenkirjamainen, mutta sisällöltään synkeä tarina Falklandista sodasta, konfliktista jossa ainakaan Briggsin mielestä ei ollut juurikaan järkeä. Hivenen turhan yksinkertaistavaa paatos aikuisille, mutta voiko kukaan vihatakaan tarinaa, jossa Margaret Thatcher kuvataan jättikokoisena mechana, jolla on nännien tilalla kanuunat? (sivumennen sanoen kyseessä ei varsinaisesti ole sarjakuva vaan lähinnä juurikin kuvakirja)

Will Eisner osallistui toiseen maailmansotaan, mutta hänen vähemmän tunnettuun tuotantoonsa kuuluu myös sarjakuvataiteen toteuttaminen USA:n armeijan PS, The Preventive Maintenance Monthly -lehteen, minkä tehtävän myötä hän päätyi armeijan mukana myös Vietnamiin. Näistä kokemuksista syntyi puolielämäkerrallinen Last Day In Vietnam, josta on pari lukua otettu mammuttikirjaankin.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Sam Glanzmanin näkemys ilmataistelusta.

Nimitarina on mielenkiintoinen, harvemmin näkee kokonaan ensimmäisessä persoonassa kuvattua sarjakuvaa, Eisnerin alter ego ei ilmeisesti juurikaan puhu (yhtään repliikkiä ei ole kirjoitettu näkyviin), mutta vahingossa sotaan joutuneesta majurista saadaan hyvinkin eläväinen kuva. Eisnerin tyypillisestä ilmeilystä ja arkipäiväisen tavallisen ihmisen edesottamuksista erikoisessa tilanteessa pitäville koko kirjan hankkimista voinee suositella.

Huonojen korkkarien (minäkin luulisin sekä kirjoittavani, että jopa piirtäväni paremman tarinan kuin alunperin Combat Picture Libraryssa ilmestynyt Landings in Cicely) ohella mukana on mainioitakin viihteellisempiä sotakuvauksia, kuten useampikin mukaan tullut Archie Goodwinin käsikirjoittama tarina. Sam Glanzmanilta on niin ikään kolme tarinaa, jotka näkyvät kirjan ollessa suljettuinakin muka kellastuneina sivuina. Sarjakuvallisen taiteen huippuina niitä tuskin voidaan pitää, mutta vanhanaikaista painotekniikkaa mukaileva väritys tekee niistä kovin sympaattisia.

Antologioiden ideahan on esitellä erilaisia tyylejä ja tekijöitä, siksi tämänkin kirjan paikka olisi useimmissa kirjastoissa. Ihmisten omissa hyllyissä sitten varauksella.

Sain sattumalta käsiini uudempaa sotaseikkailua edustavan Vertigon Haunted Tank -lehden ensimmäisen numeron – kyseessä on uudelleenlämmittely saman nimisestä, yli 25 vuotta julkaistusta sarjasta, jossa toisessa maailmansodassa Konfederaation armeijan kenraali J.E.B. Stuartin haamu suojeli toiseen maailmansotaan osallistuvia luutnantti Jeb Stuartia ja tämän M3 Stuart -tankkia. Uudessa lehdessä vain koko konsepti on päivitetty: ollaan vuoden 2003 Irakissa, tankkina on M1 Abrams ja teräsratsua komentava Stuartkin on tällä kertaa mustaihoinen miekkonen, jolla ymmärrettävästi on nuiva suhtautuminen Etelävaltioiden tunnuksia ylpeästi kantavaan kummitukseen.

Nuoriso on taas joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Nuoriso on taas kerran joutunut pulaan ja papan pitää pelastaa päivä.

Näin amerikkalaista sarjakuvaa kokoomakirjojen muodossa lukevalle eurooppalaiselle itse formaatti on tietenkin järkytys, lehdessä on yhteensä 36 sivua (kannet mukaan lukien) ja sarjakuvan ja mainosten suhde suoranaista toniponiluokkaa – 13 sivua on jotakin muuta kuin sarjakuvaa, ja lisäksi mainokset katkovat itse toimintaa miten sattuu. Eihän tästä amerikkalaisessa marketissa joudu maksamaan kuin kolme taalaa, mutta silti tulee mieleen, eikö näitä nyt kannattaisi levittää vähän isommissa kimpaleissa?

Tämän näytteen perusteella Haunted Tank on huomattavan hölmöä potaskaa (“for mature readers”, pah, onhan tässä väkivaltaa, mutta muuten kohderyhmä lienevät 12-vuotiaat). Tarvittaisiin ehkä isompi otos näyttämään, onko se viihdyttävää hölmöä potaskaa. T-72:n tykin poikki viiltävä haamusapeli kuulostaa ajatuksena tietysti hassulta, mutta on vaikea päätellä mihin tarina oikein voi jatkua, koska toistaiseksi täysin tuhoutumattomalta vaikuttava haamu on tietenkin sellaisenaan naurettavan ylivoimainen deus ex machina.

Tämän siitä saa kun lukee enimmäkseen hyvää sarjakuvaa nykyään, tällaiselta 2000-luvun tietokonevärjätyltä sarjalta on jotenkin automaattisesti oppinut odottamaan täysjärkistä sisältöä.

Onneksi meillä Suomessa ollaan toisilla linjoilla. Aapo Kukko on nuori piirtäjä, ymmärtääkseni edelleen lukiossa, mutta alan medioissa runsaasti hehkutettu “uutena Hugo Prattina”. Ainakin esikuvan kieltämättä tunnistaa hänen piirrustuksistaan. Koska Sarjakuvafestivaaleilta piti poimia mukaan yksi omakustanne, yksi pienkustanne ja yksi vähän isomman firman tuote, valitsin keskimmäiseksi Kukon kirjoittaman ja piirtämän ja MKKEntertainmentin julkaiseman sukellusvenetarinan U-255: Sukellus pohjoisessa I.

Väärinkäsityksiä merellä.

Väärinkäsityksiä merellä.

Sotatarinaksi U-255:n tekee erikoiseksi se, että vaikka sota-aikaa eletäänkin ja päähenkilöt ovat Kriegsmarinen sotilaita, ainakaan ensimmäisen osan aikana ei vihollista tavata laisinkaan, jos nyt ei lasketa kahta kohtalaisen avuttomassa tilassa merestä löytyvää Royal Navyn upseeria. Sen sijaan sukellusveneen arkea, päälliköiden pähkäilyä navigoinnin ja päämajasta tulevan viestiliikenteen kanssa ja miehistön keskinäistä sanailua riittää.

Kyseessä on nuoren taiteilijan debyytti. Matkan varrella voi ihan havainnoida Kukon kehittymistä, osa piirroksista on loistavia, mutta taso ikävä kyllä heittelehtii. Eräs ongelma syntyy siitä, että “puhuvia päitä” on runsaasti, eikä parrakkaita tai sänkisiä merikarhuja aina meinaa erottaa toisistaan. Käsikirjoituksessakin tuntuu olevan välillä jonkinlaisia reikiä, ikään kuin repliikkejä ja ruutuja puuttuisi välistä.

Eräs kummallisuus on sekin, että U-255 tuntuu viettävän omituisen paljon aikaa sukelluksissa ollakseen aktiivipalveluksessa oleva sukellusvene vuonna 1942. Sukellusvenetekniikka ei ole aivan ominta alaani, mutta vasta seuraavana vuonna esitelty Type XXI oli sukellusvene sellaisena kuin me nykyajan lukijat sen ymmärrämme, aikaisemmat U-veneet olivat enemmänkin veneitä, jotka tarvittaessa osasivat sukeltaa piiloon.

Koska luulen, että Aapo Kukosta “kuullaan vielä”, epäilisin että muutaman vuoden päästä U-255 on sellainen “Tintti Neuvostoliitossa” (tosin lähdeteoksia on kyllä luettu Hergéä ahkerammin ja paremmin valikoiden), jotain josta voimme nähdä, mitä on tulossa, mutta monin tavoin niin kovin kulmikasta.

War – never been so much fun

Suomalaisen mieshenkilö on tunnetusti kansainvälinen ja kielitaitoinen henkilö. Äidinkielen lisäksi hän taitaa englanninkielen, osaten eläväisesti kuvailla esimerkiksi kivenmurikan tunkeutumista ralliauton sisätilaan ja edelleen kartanlukijan takamukseen. Ruotsinkielelläkin onnistuu esittäytyminen, ja sitä läheisesti muistuttavan saksan suhteen ollaan suoranaisia virtuooseja: teutooninaapurin kanssa voidaan nostaa maljoja (“Für den Führer!“), keskustella moottoriajoneuvon omistajan elämään vääjämättä kuuluvista teknisistä ongelmista (“Himmel, mein Kübelwagen ist kaputt!“) tai käydä sujuvaa small talkia ammattiuralla etenemisestä (ehkäpä Hans on jo ylennetty Obersturmbannführeriksi?)

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Saksalaiset ovat nerokkaita, mutta ilkeitä.

Tämän vuolaan kielitaidon pohjalla on tietenkin 50-luvulla aloittanut, kaikenlaista seikkailusarjakuvaa julkaissut, mutta 60-luvun jälkeen käytännössä toiseen maailmansotaan keskittynyt Korkeajännitys-lehti, tutummin “korkkari” (yhden kysymyksen gender-testi: jos korkkarit mielestäsi kuuluvat jalkaan, olet nainen), jota on vuosien mittaan ehtinyt julkaista yksi jos toinenkin kustantamo. Nämä sotavuosien tarinathan ovat enimmäkseen peräisin brittiläisestä Commando Comicsista ja niiden näkökulmakin toki brittiläinen.

Korkkarihan edustaa jo lähtökohtaisen mautonta genreä: sotaviihdettä. Toinen maailmansota ei ollut aivan yhtä järjetöntä teurastusta (paino sanalla ‘järjetön’) kuin ensimmäinen, mutta siitä huolimatta noin 25 miljoonaa sotilasta kuitenkin menetti henkensä ja sen lisäksi mehän tiedämme mitä kaikkea siviiliväestölle tehtiin – holokausti on toki kaikkien tuntema tragedia, mutta vain kohtalaisen pieni osa kuitenkin. Ja tästä siis pitäisi tehdä reipashenkistä seikkailuviihdettä kasvaville poikasille. Dulce et decorum est pro patria mori.

Toisaalta juuri ensimmäinen maailmansota (tai Vietnam) lienee sopivampi pohja sodan järjettömyyttä kuvaavalle pasifistiselle teokselle. Jähmettyneen sotilaallisen ajattelun ja Maxim-konekiväärin kombinaation ansioista miljoonittain nuoria miehiä uhrattiin järjettömissä hyökkäyksissä, joilla ei sen hetkisellä aseteknologialla ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia onnistua. Myönnän, että historiantuntemuksessani Euroopan tapahtumista ja poliittisista jännitteistä 1910-luvulla on kohtalaisia puutteita, mutta en muista, että ainakaan jälkipolvien viihteessä ketään olisi onnistuttu leimaamaan mitenkään pahaksi osapuoleksi – koko konflikti nähdään yleensä liiallisen kansallisaatteen aiheuttamana murhenäytelmänä, jossa yksittäiset sotilaat ovat vain onnettomia rattaita ja lihaa myllyssä.

Toinen maailmansota sen sijaan, nimenomaan brittiläisestä näköpiiristä, näyttäytynee vallan toisenlaisena. Saksalaiset ovat inflaatiokrapuloissaan ryhtyneet maailmanhistorian sarjakuvallisimmiksi paskiaisiksi ja hyökkäävät paitsi koko Manner-Eurooppaan, myös poloisen saarivaltion kimppuun, mutta sankarillisen taistelun jälkeen vainoaja saadaan lyötyä. Britit onnistuivat pitämään maasodan pois emämaan alueelta, sodan raadollisimmat tapahtumat sijoittuivat muualle ja kaiken lisäksi kun myöhemmin saatiin selville, mitä kaikkea natsit olivat tehneet – ja oltiin voittajia – oli helppo julistaa olleensa hyvien puolella kaikkea pahaa vastaan.

Korkeajännitys on varsin pöljää viihdettä. Siinä britit ovat puhdasotsaisen urhoollisia (paitsi pahat ja pelkurimaiset britit, jotka joko kaatuvat tarinan aikana tai muuttuvat puhdasotsaisen urhoollisiksi), saksalaiset taas julmia ja lopulta raukkamaisia natseja (paitsi Hyvät Sakut™, jotka vastustavat natseja ja yleensä päätyvät lopulta mielellään sotavangeiksi). Sodan tarkoitusta ei yleensä kyseenalaista ja raskaistakin tappioista huolimatta jopa rivimiehet kokevat sotimisen mielekkääksi ja iloitsevat menestyksestä (“Will meni, mutta saatiin tämä kukkula, wheee!”).

Toisaalta tarinat jopa jossain määrin noudattavat historiallisen sodan kulkua, sodan alku Euroopassa, perääntyminen Dunkerqueen, ilmojen korkkareissa suosittu Taistelu Britanniasta, Normandian maihinnousua seuraava voitokas, mutta karvas eteneminen ja lopulta lopullinen showdown Berliinin raunioissa. Afrikkaan sijoittuvissa aavikkotarinoissa ei ole niin tarkkoja, mutta Afrikkahan on joka tapauksessa vain yksi iso hiekkaerämää ja samaten Tyyneltä Mereltä löytyy kyllä loputtomiin pikku saaria japanilaisilta vallattavaksi.

On ihan mielenkiintoista pohtia, ovatko korkkarit sittenkään sen mauttomampia kuin vaikkapa ns. kaukopartiokirjallisuus, eli nämä enemmän tai vähemmän omaelämäkerralliset suomalaissotilaiden edesottamuksia käsittelevät teokset, jotka ovat vuodesta toiseen nauttineet jonkinlaista suosiota, ainakin niitä tehdään edelleen lisää. Käväisin tässä päivänä muutama kirjakaupassa, ja siellähän kaupattiin isänpäivälahjaksi muunmoassa sen nimisiä teoksia kuin Kuoleman kujanjuoksu ja Kun taivas oli helvetti. Sellaisia ne suomalaiset isät ovat, niiden ainoa vuoden juhlapäivä menee pilalle jos ne eivät saa lukea miten joku (yleensä ryssä) on tapettu tai miten Kalle Päätalo teki 80 tunnin työviikkoa jos riiuureissuiltaan mitenkään kerkesi.

Joka tapauksessa Korkeajännitys on kuulunut erottamana osana Suomen miehuullisen (ja välillä jopa naisellisen) nuorison kasvuun ja kotimaassaankin näillä sotasarjoilla niin ikään oli runsaasti lukijoita, varsinkin sotien jälkeen, mutta esimerkiksi War Picture Librarya julkaistiin vuoteen 1984 asti ja Commando Comics jatkuu edelleen.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Onko Supermarinella? Lähettäkää ensi kerralla tukkupakkaus.

Jonkinlaisena sivuhuomautuksena voidaan käsitellä yleensä tutkan alapuolelle (no pun intended) jäävä lentäjäsankari Battler Britton. Battler nimittäin kuuluu korkeajännityskategoriaan vain nimellisesti, todellisuudessa kyseessä on supersankari, joka käy fantasiasotaa fantasiamaailmassa fantasiasaksalaisia vastaan – mikä muu selittäisi sen, että Battlerin alta ammutaan noin kymmenentuhatta Spitfireä (mutta hän ei itse saa koskaan naarmuakaan), hänen yhteenlasketut seikkailunsa 30-luvulta aloitettuina jatkuisivat edelleen ja saksalaisia hän on varmasti surmannut yli koko Luftwaffen yhteenlasketun miesluvun!

Tämä tietenkin osaltaan johtuu jo siitä, että pysyvän sankarin ottaminen sotasarjakuvaan on aina lähtökohtaisen pöljä idea, koska seikkailuja ei kuitenkaan haluta edes likimain rajoittaa aidon konfliktin aikamääriin ja sitäpaitsi sankari muodostuu väkisinkin kuolemattomaksi (sen sijaan korkkarista muistan eräänkin tarinan, jossa oli vain yksi varsinainen päähenkilö, joka sankarillisen lentonsa – joka sinällään oli harvinaisen pölkä sisältäen mm. Stukia Lancasterin kimppuun hyökkäävinä torjuntahävittäjinä – jälkeen vain kuukahtaa istuimelleen ja menehtyy).

Garth Ennis tosin onnistui sangen mainiossa versiossaan (julkaistu Egmontin toimesta Suomessakin nimellä Hiton hieno savotta) saamaan Brittonistakin lihaa ja luuta olevan lentäjä-ässän – mutta niinpä kyseessä myös oli vain yksittäinen albumi. Lisähuomiona mainittakoon, että Colin Wilsonin piirrostyö on mainiota, kalustoksi on valittu korkkareissa harvemmin nähty Bristol Beaufighter ja sodan karu todellisuus kerrankin kuvataan niinkuin se on, kun ilmatorjuntaosuma pirstoo yläampumon, se täytyy verellä, hiellä ja suolenkappaleilla.

Kuten sanottua, on brittiläinen sotasarjakuva varsin tuttua suomalaisille. Saksalaiset ovat vähän häpeilleet koko toista maailmansotaa (edes Wehrmachtin veteraanit eivät ymmärtääkseni pitäneet samalla tavalla julkisia kokoontumisia kuin vaikkapa suomalaiset vastineensa). Sen sijaan Yhdysvalloissa on ilmestynyt sotasarjoja, myös toiseen maailmansotaan liittyen, mutta Suomessa ne eivät ole merkittävää jalansijaa saaneet. Tutustuttuani Kersantti Rockiin (toisinaan käännetty Kiveksi) en ihmettele niin paljoa, mikseivät.

Kersantti Kivi

Kersantti Kivi

Egmont julkaisi tämän vuoden kevätpuoliskolla melko tuhdin Rock-albumin, samassa formaatissa kuin Jonah Hexitkin. Se ei ole enää lehtipistemyynnissä, mutta divareista halukkaille löytynee ja englanniksi samaa kokonaisuutta myydään nimellä Sgt. Rock Archives vol. 1. Tekijöitä on aika liuta, hahmon yhdessä Robert Kanigherin kanssa luonut Joe Kubert saattaa olla suomalaisille tutuin.

Kivikään ei lopulta seikkaile todellisessa maailmansodassa, hän käy kummallisessa muka-euroopassa loputonta sotaansa muka-saksalaisia vastaan – jatkuvana hahmona hänkään ei voi välttyä battlerbrittonin perisynniltä. Virallinen tarina kertoo, että Rock kuoli sodan viimeisenä päivänä viimeiseen luotiin, mutta tuo luoti on sodan aikana ammutuista järjestysnumeroltaan numeroituvasti ääretön – Rock pysyy hengissä ja etenee ja puolustaa Ranskan näköistä maastoa niin kauan kuin sarjaa halutaan tehdä.

Tämähän olisi hyväksyttävissä, mutta sarjaan liittyy toinen kummallisuus, vitsaus, joka teutaroi koko amerikkalaisen sarjakuvaskenen kieroutuneeksi ja kahtiajakautuneeksi. Se haittasi supersankarisarjakuvaa, se haittasi poliisisarjoja, mutta käsittämättömimmän muodon se saavuttaaa sotasarjassa. Kun kokoelmaa selailee, jokaisessa kannessa komeilee Comics Code Authorityn hyväksyntälogo – muutoin lehteä olisi ollut lähes mahdotonta saada myyntiin suosituimmissa myymälöissä.

Sarjan piti siis olla lapsille soveltuvaa, kehittävää luettavaa. Sotilaiden ei sovi kiroilla, vaikka todellisuudessa maseilta melkoisia ärräpäitä saattoikin päästä tilanteessa kuin toisessa. Mutta ennen kaikkea kuolema on tabu. En löytänyt Comics Coden alkuperäistekstistä selvää mainintaa siitä, että kuoleman kuvaaminen oli suoranaisesti kiellettyä, mutta muutakaan selitystä en keksi tällaiselle kieroutumalle, ja Kvaakissa kyseltyäni asiantuntijaraati (lue: Rami Rautkorpi) oli samaa mieltä. Kersantti Rock on sotasarjakuva, jossa kukaan ei kuole.

Niin siis, ei minusta sarjakuvassa välttämättä tarvitse kuolla hahmoja. Sodassa nyt vaan kuolee ihmisiä. Jos ei halua semmoista, voi kirjoittaa rauhasarjakuvaa. Sivumennen sanoen Masin lisäksi ei tulekaan mieleen yhtään sarjaa joka kuvaisi elämää nimenomaan rauhanajan armeijassa (tosin muutamilla merkittävillä sarjakuvamailla ei kyllä ole ollut rauhanaikaakaan vähään aikaan…). Mutta Rock on olevinaan mukana sodassa.

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Miehittämätön robottikonekivääri suorittaa kovapanosammuntaa sankarijoukkoa kohti

Sodassa kuolee kahdenlaisia ihmisiä, omia ja vihollisia. “Aikuisissa”, pasifistisissa ja kantaaottavissa sarjoissa molemmat nähdään samanlaisina tragedioina, seikkailusarjassa tietenkin vihollista kaatui kuin heinää ja se on oikein, kun taas omia menetyksiä kuvataan negatiivisemmassa valossa. Välillä ilkeä vihollinen saattaa jopa saada aikaan kauhistuttavaa tuhoa Hyvän osapuolen armeijassa, mutta Sankari itse ei kuitenkaan sattumalta saa kranaatista tai lentopommista päähänsä.

Rockissa molempien nämä eri kuolemat on joka tapauksessa käsitelty eri tavoin. Vihollisarmeijassa ei (hirviömäisiä komentajia lukuunottamatta) ole yksilöitä, joten ei ole niinkään tärkeää näyttää miten heille käy. Heitä kohti ammutaan, heidän etenemisensä pysähtyy. Joskus jos vihollisjoukkoa heitetään kranaatilla, saattaa räjähdyspilvestä lentää sentään sotilaskypärä, joka kuvannee sitä, että kypärän sisällä olleelle päälle on käynyt jotain. Lähitaistelussa taasen ei tietenkään lyödä pistintä suolistoon vaan muksitaan vain taju kankaalle nyrkillä tai jollakin astalolla.

Erityisen näppärä keino vieraannuttamiseen löytyy sodan mekanisoitumisesta. Vihollisella on sotakoneita ja pesäkkeitä, niitä vastaan voi taistella, niitä kohti voi ampua ja ne voi tuhota, ottamatta mitään kantaa siihen, onko niissä joku sisällä – ajan tekoäly- ja kauko-ohjaustekniikan huomioon ottaen näin voisi kuitenkin epäillä olevan. Joka tapauksessa niistä puhutaan kuin ne olisivat itsenäisiä demoneja (“Tankki ei ole nähnyt tätä telamiinaa!”) ja vain aniharvoin näytetään edes vilaukselta ketään vihollissotilasta niiden sisässä.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Voihan sen näinkin ilmaista.

Omat sotilaat päinvastoin kuvataan yksilöinä ja he kuuluvat enimmäkseen jalkaväkeen. Heitäkin kohti ammutaan, mutta jostain syystä luotisateessa mitä ilmeisimmin pystyy seisomaan vaikka pystyssä, kunhan vain on rohkea, ei pelkää ja ampuu takaisin. John Matrix tekee saman Commandon loppukohtauksessa ja samaa efektiä on nähty useammassakin muussa elokuvassa, mutta jostain syystä sarjakuvassa se näyttää erityisen banaalilta. Vihollinen ei osu, osuessaan sen ammuksilla ei ole mitään vaikutusta! Korkeintaan sen onnistuu silkalla paineella työntämään tommyt taaksepäin tai maata vasten.

Jos kuitenkin käy niin onnettomasti, että vihollinen kuitenkin onnistuu jonkun saamaan hengiltä (lihashaavojahan voi aina ottaa loputtomiin), täytyy tämä kuitata jollakin lakonisella kiertoilmaisulla. Joskus miehiä vain katoaa. Joskus heistä jää jäljelle kypärä. Joskus he löytyvät maastosta jähmettyneinä. Kumminkaan koskaan ei suoraan myönnetä, että nyt joku on kuollut.

Rock onkin sukua jonkinlaiselle sota-ajan propagandalle, jota pojat kansan urhokkaan suorittavan urotekoja, lyövät vihollisen takaisin ja joskus harvoin “kaatuvat”, mutta missä nimessä kukaan ei huuda äitiä apuun, kun suolet uhkaavat valua elimistön ulkopuolelle. Ja toisin kuin korkkareissa, kukaan ei edes kaadu siististi maahan huutaen saksankielisen sanan, joka suoraan käännettynä tarkoittaa “olkaa tervehdityt, valkyyriat, jotka tulette kantamaan minut esi-isieni luo”, toisinsanoen: Aaaaaargh!

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Vai on tuo kummallisen näköinen peltipönttö muka Stuka? Kaikkea kanssa.

Eräs toinenkin ero brittipiirtäjiin on nähtävissä. Sotakoneita ei missään nimessä piirretä pultin tarkkuudella, itseasiassa Joe Kubert itsekin myöntää kokoelman esipuheessa: “[Russ Heath] piirteli tankkeja ja tykkejä, jotka näyttivät aidommilta kuin valokuvissa. Minulla oli tapana vertailla valokuviani tankeista ja varusteista Russin piirrustuksiin. Jos oli vähänkään kyse autenttisuudesta, valitsin aina Russin työn”.

Tervehenkisenä nuorukaisena minulla ei tietenkään ole niin pahaa fetissiä saksalaisiin panssarivaunuihin, että välittömästi näkisin, jos Tiikerin torni nyt sattuukin olemaan aivan väärässä paikassa. Valitettavasti toinen maailmansodan lentokoneet ovat ihan toinen juttu, ja kieltämättä ne onkin piirretty mitä ilmeisimmin ulkomuistista. Ei tällaisella lepsulla asenteella ainakaan muovirakennussarjojen myyntiä edistetä!

Yhteenvetona Sgt. Rock on kohtalaisen banaalia potaskaa, jota ei oikein voi suositella kenellekään kuin kuriositeettina.

Tuokaa minulle Warren Ellisin pää!

Sarjakuvan käsikirjoittamisen jalossa ja vaikeassa lajissa suosikkeihin kuuluu, vähemmän yllättävästi, englantilainen mystikko Alan Moore. Mooressa mainiointa ei ole välttämättä ole edes se, että parhaimillaanhan hän on ihan saatanan hyvä – kuten nyt vaikkapa ihastuttava steampunk-rock’n’rollia pursuava League Of Extraordinary Gentlemen (ei sukua elokuvalle). Parasta on, että huonoimmillaankin – en ole erityisesti lämmennyt Promethean new age -haahuilulle – Moore on edelleen hyvä.

Toinen anglosaksisen, usein omituisiin trikoisiin pukeutuvan sarjakuvan supertähti Warren Ellis on hivenen toista maata. Kuten voimme havaita Authorityn alkuunpolkaisusta ja Planetarysta – puhumattakaan Transmetropolitanista, jota muuten en ole vieläkään itse tullut lukeneeksi, mutta jota tuntuu kehuvan jokainen ja heidän isoäitinsä päälle – mieshän on nero. Myös internetissä vapaasti luettavissa oleva Freakangels on vähintäänkin viihdyttävä tapaus. Mutta Ellis kirjoittaa paljon eikä missään nimessä pysty aina pitämään tasoaan yllä.

Hankin käsiini kaksikin Ellisin minisarjaa, joita yhdistää sama teema: avaruusalukset, ja jotka osoittauvat laadultaan kaikkein pahimmiksi. Hyvään sarjakuvaan on helppo suhtautua, se on hyvää. Keskinkertainen voi olla viihdyttävää. Roskan voi kuitata olankohautuksella. Campille voi nauraa. Mutta sitten on teokset, joista idean, lähtöasetelman ja Ellisin nimen luoman odotuksen takia tahtoisi pitää. Kovasti. Mutta kun ei jumaliste kykene.

Colleen Doranin piirtämä Orbiter on kuin sarjakuvamuotoinen scifinovelli. Siinä on kaikki ainekset, joita Portti-lehden kirjoituskilpailuun tai FAN-sarjan antologiaan kuuluvalta novellilta vaaditaan – ja sellaista harvemmin nähdään sarjakuvamuodossa. Harmillisesti vain Orbiter kirjallisessa muodossa ei välttämättä saisi ko. kilpailussa edes kunniamainintaa.

Lähtöasetelma on sinänsä mielenkiintoinen, NASAn avaruussukkula Venture palaa maapallolle oltuaan hukassa kymmenisen vuotta sitten. Maassa avaruuden valloittamisesta on jo luovutttu, mutta nyt kerjäläisten valtaamalle Kennedyn avaruustutkimuskeskuksella rysähtää sukkula, jossa on aivan vierasta teknologiaa, omituinen päällyste ja selvästi marsilaista maaperää laskutelineissä. Miehistö sen sijaan on kadonnut, lukuunottamatta kapteenia, joka on lievästi ilmaistuna sekaisin kaiken kokemansa jälkeen.

Iso kasa mysteeriota ja sense-of-wonderia – ja sitten sen koko potentiaali hukataan täydellisesti. Käsikirjoitus etenee kuin henkilöjuna Poriin – maisemat ovat yksitoikkoiset ja välillä pysähdytään ratkaisemaan seuraava arvoitus. Missä ovat ongelmat, konfliktit, jännitteet, henkilökemiat? Missä on viiltävä outouden tunne ihmeteltäessä aluksen erikoisia sisuskaluja? Minulle pitää uskotella, että luen esineistä, jotka todella ovat ulkoavaruudesta ja ihmisistä, jotka ovat nähneet asioita, jotka eivät ihmisten silmille ole tarkotetut!

Lisäksi henkilöhahmot ovat jo valmiiksi yksiulotteisia, Doranin piirroshahmot Steven Seagal -tason pökkelöitä tunteenilmaisunsa osalta ja loppu varsinainen lässähtänyt pannukakku, joten yhtä valju olohan tästä jää kuin olisi syönyt nälkäänsä pelkkää raparperikiisseliä ja makaronia, kun talosta ei yöllä löytynyt muutakaan.

Chris Weston puolestaan vastaa piirrostyöstä Ministy of Spacessa, ja tätä kirjasta haluaisi rakastaa vielä enemmän! Siinä näet toisen maailmansodan loppumetreillä britit onnistuvat saamaan haltuunsa kaiken olennaisen Peenemündestä – ts. saksalaiset rakettitiedemiehet ja näiden varusteet. Historiassahan, kuten me sen tunnemme, päätyi Werner von Braun johtamaan amerikkalaista kuulento-ohjelmaa ja neuvostoliittolaisetkin onnistuivat saamaan käsiinsä aimo annoksen germaanista aivoa ja V-2 -raketteja, mikä tietenkin yhdessä ydinaseohjelmien kanssa mahdollisti paitsi avaruuslennot, myös kauhun tasapainon täyteen kuolemaa lastattujen ballististen ohjusten muodossa. Ministy of Spacessa luonnollisesti – saman nimisen ministeriön ohjaamana – jää avaruuden valloitus brittien harteille.

Brittiläinen avaruussarjakuva on aina ollut lähellä sydäntäni, ovathan sekä kovan ja vähän kuivakan scifin ykkösnimi Jeff Hawke kuin myös äärettömän pösilö Jet-Ace Logan molemmat saarivaltakunnan sankareita. Ellisin innoittajan on ollut Suomessa ehkä hieman vähemmän suosittu Dan Dare, joka itseltänikin on jäänyt pahasti paitsioon, mutta joka kuitenkin kuuluu koppalakki uljaasti päässä pitkin aurinkokuntaa suhaaviin RAF:n tai vastaavan avaruusentiteetin pilotteihin. (Ellisin kanssa usein sekaisin menevä Garth Ennis – jompi kumpi pitäisi poikkeuslailla pakottaa vaihtamaan nimeä – muuten puuhailee Darelle jatkoa, kuten jo aiemmin teki Battler Brittonille)

Ministy of Spacessa oli siis aineksi megalomaanisempaankin eepokseen, kantaahan se vuosikymmenten ajan ensimmäisistä V-2 -kokeista Marsin valloitukseen. Siksi onkin sääli, että tarina tiivistetään kolmeen lehdykkään, joka yhteen trade paperbackiin nidottuna saa sivumääräksi vaivaisen 96. Tällä on erinäisiä sivuvaikutuksia, kuten se, ettei koe seuraavan sarjakuvaromaania ensinkään, kyseessä on jonkinlainen sarjakuvan muotoon kirjoitettu pseudo-dokumentti.

Henkilöhahmoista esimerkiksi voisi valittaa. Niitä on noin puolikas. Ainoa hahmo, josta saadaan minkäänlaista otetta, on Sir John Dashwood itse, ja sekin jää pintapuoliseksi. Päähuomion vie brittien avaruusohjelma, ja sekin tuntuu sujuvan turhankin mallikkaasti draamaan kaaren luomiseksi. Välillä toki raketti ottaa ja räjähtää lähtöalustalle ja vie muutamia onnettomia mukanaan – mutta kukas tämä upseeri nyt taas edes olikaan? Varmasti hänellä oli perhettä? Pitikös minun lukijana välittää hänen kohtalostaan?

Westonin piirrostyyli edustaa tällaista hyvin tyypillistä amerikkalaista uudemman polven mainstream-sarjaa ja siihen on niin ikään lisätty kohtalaisen tyypillinen tietokonevärjäys. Kalsarisankarisarjoissa tällainen toimii kyllä mitä mainioimmin, mutta tällä kertaa olisi kaivannut jotenkin… englantilaisempaa lähestymistapaa, joku joka jotenkin muistuttaisi niistä vanhoista rakettilentäjien kultakauden sarjoista.

Onhan tässä jotain hyvääkin: avaruusaluspornoa on runsaasti – briteillä tuntuu olevan pakkomielle pultata avaruusaluksiinsa siipiä(!) ja nämä avaruuslentokoneet näyttävätkin olevan hyvin läheistä sukua Supermarine Spitfirelle, Gloster Meteorille ja de Havilland Venomille. Myös englantilaisesta kansanluonteesta saadaan viihdyttävä kuva. And I want the bloody cabin reinforced and pressurised! I am not going to space wrapped in tinfoil! I’m an English airman and I want to wear my bloody jacket and sit in a decent leather chair!

Ministry of Space onnistuu Orbiteria paremmin, mutta pettymyksenä sitäkin on loppujen lopuksi pidettävä. Sääli, sääli, aineksia olisi ollut vaikka mihin.