Katu-uskottavaa kirjallisuutta

Science fiction -kirjallisuudella on huono maine, osin syystäkin. Sama pätee muihin spefin alalajeihin, kuten fantasiaan ja kauhuun. Henkilöhahmot ovat ohuita, ihmiskuvaus huonoa, dialogi tönkköä, teksti ei solju ja yhteiskuntaa kuvataan libertaarisen insinöörin logiikalla. Scifissä masturboidaan planeettoja tuhoavilla tähtialusarmadoilla ja fantasia on pelkästään siloteltuun pseudokeskiaikaan sijoittuvaa eskapismia.

Stereotyypit eivät synny tyhjästä, mutta kuten Theodore Sturgeonin muistetaan tokaisseen, 90% scifistä on paskaa, mutta niin on kaikista muistakin taiteenlajeista. Toisekseen scifikirjallisuudessa on sellaisia tekijöitä kuin “ihmeen tuntu” ja huikaisevat visiot, jotka saattavat pelastaa toisilta arvoiltaan heikomman teoksen kannattavaksi lukukokemukseksi ja joita on kohtalaisen turha etsiä Tuntemattomasta sotilaasta.

Päätin kuitenkin yleissivistyksen vuoksi perehtyä sellaiseenkin kirjallisuuteen, jossa ei ole ensinkään tähtiarkkeja tai taikamiekkoja. Jouduin näet toteamaan minulla olevan niiden suhteen kohtalaisen suuria reikiä. Tällaisessa tilanteessa en vaivautunut edes kirjastoon vaan aloin yksinkertaisesti penkoa mitä kaikkea minulle tai sille seurassani tiiviisti viihtyvälle naishenkilölle on mahtanut hyllyyn eksyä. Siispä arvioita.

NostromoJoseph Conradin Nostromo edustaa muinaissarjaa, onhan se julkaistu muutamaa karvaa yli sata vuotta sitten. Ajan patinaa on kielessä ja muutenkin yhdyn Keskisuomalaisen Hannu Waaralan arvioon (jota takakansi lainaa): “tällaisia romaaneja ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan”. Sen sijaan Nostromo ei ole “muistutus ihmiskunnan kadotetusta suuruuden ajasta” vaan pikemminkin häivähdys ajalta (ja seudulta), joilloin elämä oli ikävämpää ja jokainen pitkälti oman sosiaalisen asemansa, perhesiteidensä ja sukupuolensa odotusten vanki.

Fiktiivinen Costaguanan valtio sijaitsee Etelä-Amerikassa, ja kuten sen aikaisissa eteläamerikkalaisissa valtioissa oli tapana, kuuluvat sen poliittisen elämään mielipuoliset diktaattorit ja sisällissodat. Tässä ilmapiirissä englantilainen Charles Gould perii isänsä hopeakaivoksen, josta tulee hänelle elämän keskipiste ja pakkomielle. Kaivoksen taloudellinen mahti on niin suuri, että hän toivoo sen pitävän koko Sulacon kaupungin sisällissodan ulkopuolella, mutta niin vain taistelut vyöryvät kohti kaupunkia ja niinpä kaivoksen sen hetkiset valmiiksi louhitut hopeavarannot eivät enää olekaan vain lukema Gouldin varastokirjanpidossa, sen sijaan niistä muodostuu aarre, joka pitää salakuljettaa maasta ja jota useatkin tahot tavoittelevat.

Nostromon hahmot ovat enimmäkseen kaikki omalla tavallaan traagisia. Nimihahmo elää pelkästään omalle sankarin ja anteliaan herrasmiehen maineelleen (ja myöhemmin joutuu hopeaharkkojen orjaksi). Rouva Gould huomaa, että jää aina miehensä sydämessä kakkostilalle kaivoksen jälkeen. Hirmuvallan aikaan kidutettu tohtori Monygham ei pääse eroon menneisyydestään. Ranskalainen journalisti Martin Decoud saapuu paikalle varsin huvittuneella asenteella ja vasta liian myöhään tajuaa haukanneensa kovin suuren palan. Helpoimmalla pääsee lopulta kapteeni Mitchell, joka ei tahdo kuin elää yksinkertaista elämäänsä arvostetussa virassaan ja osoittautuu juonittelujen pelinappulana siinä määrin jästipäiseksi, ettei hänestä ole oikeaa vaaraa kenellekään.

Jos olisin ollut Conradin kustannustoimittaja, olisin saattanut antaa palautetta aikajanan sotkuisuudesta. Juoni alkaa pisteestä X, joka on levottomuuksien alkaminen Sulacossa. Kaikki sitä ennen tapahtunut kerrotaan tavalla, joka ei noudata kronologista järjestystä ja on välillä kovin hankalaa seurattavaa. Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia saada jotakin kirjaa “käyntiin”, mutta Nostromo oli vielä normaalia hankalampi tapaus.

Tavallaan Nostromossa on samanlainen kasvukertomus kuin vaikkapa HBO:n mainiossa lännensarja Deadwoodissa – kaikkein ylimmäinen päähenkilö on kaupunki, kirjan lopussa Sulaco on jo aivan toinen kaupunki kuin alussa.

Varsin suositeltava teos kaikin puolin.

Syvä jokiJames Dickeyn Syvä Joki (Delivarance) on klassinen selviytymistarina. Neljä kaupunkilaismiestä lähtee kanoottiretkelle syrjäiselle joelle ottamaan mittaa itsestään ja luonnosta. Nämä haasteet olisivat voitettavissa, mutta paikalliset asukkaat ovat toinen juttu ja kohtaaminen metsässä johtaa sadistiseen väkivaltaan ja vastaiskuun. Tämän ohella saadaan kuulla filosofointia maalaiselämän idyllisyydestä ja kaupunkilaisuuden rappiosta, vaikka lopussa päähenkilöt palaavatkin Ison Omenan syliin enemmän kuin mielellään.

Kovin yhdysvaltalaisiin päähenkilöihin on näin Atlantin tällä puolen vaikea samaistua. Eihän meillä ole tuollaisia redneck-maalaisia ollut ainakaan 1900-luvun puolella eikä kaupunkilais- ja maalaisväestö ole onnistunut kehittämään toisistaan täysin eroavia kulttuureja (miten se olisikaan mahdollista jos muuttoliikettä maalta kaupunkiin on ollut koko viime vuosisadan?). Kaupunkilaismiekkosten eksistentialistinen kriisikin tuntuu kumpuavan paikallisesta elämäntavasta ja mikäli kuvittelee kirjan kuvaavankin helsinkiläisten seikkailuja Punkalaitumella, koko konsepti muuttuu naurettavaksi.

Dickey ei ole kirjoittajana varsinainen virtuoosi, joten elokuvaversion (jota itse en ole nähnyt) saamien runsaiden kehujen perusteella ehkä se onkin suositeltavampi tapa kokea tämä sinällään viehättävä tarina.

Jäniksen vuosiArto Paasilinnan Jäniksen vuosi on tavallaan edellämainitun kadonnut serkku, mitä tematiikkaan tulee. Vatanen, kaupunkilaiselämän tyhjäksi tunteva toimittaja pelastaa autolla vahingossa telomansa jäniksen ja lähtee sen kanssa kiertelemään ympäri Suomea, joutuen alituiseen kaikenlaisiin konflikteihin sivistyksen kanssa, kuten myös karhun kaltaisten luontokappaleiden kanssa. Maaseudun ihmisasukkaiden kanssa kohtaamiset ovat lämpimämpiä ja harmonisempia.

Paasilinna on viime aikoina kunnostautunut kaikenlaisissa selkkauksissa, mutta onpa häneltä tullut 70-luvulta lähtien kirjakin kutakuinkin kerran vuodessa. Jäniksen vuotta ainakin takakansi kutsui miehen parhaimpiin kuuluvaksi. Onhan se toki myös käännetty koko joukolle kieliä ja kaiken lisäksi siitä on tehty kaksikin elokuvaa: monet tuntevat Risto Jarvan version vuodelta 1977, mutta yllättävämpi on ranskalaisen Marc Rivièren vuoden 2006 Le lièvre de Vatanen, jonka pääosaa esittää kaikista maailman ihmisistä Christopher Lambert (lienee paikallaan mainita, että Lambert esittää Vatasta, ei jänistä).

Teemana on siis paluu luontoon – mutta sitä ei koskaan tehdä. Vatanen harhaileen ympäriinsä kulkurina, ottaa vastaan satunnaisia töitä, ostaa kaupasta ruokaa ja huijaa jopa sairastuneelle jänikselleen lääkärinapua. Mokoma veijari ja pseudovilli, loisia nyt sivistyksen rajamailla ollen siitä täysin riippuvainen, kuitenkin sen sääntöjä ja järjestyksenhalua halveksuen. Tulevat ihan eräätkin mediassa esiintyneet anarkistit mieleen…

Sitäpaitsi tarinan loppukin, se ainoa jonka voikaan kuvitella, on se joka aiheuttaa tarpeen kuvitella, kaikki sillat on poltettu takana “eikä heistä kuultu koskaan enää”. Valitettavasti siihen on myös varsin vaikea keksiä mitään tarinan elementeistä ekstrapoloitavaa jatkoa, jossa kenellekään kävisi järin hyvin. Luultavasti ahma jäyti Vatasen toisen jalan jo seuraavalla viikolla?

Kyseessä on tietysti huumoriteos, ja voitte pitää minua jonkinlaisena tosikkona, kun sitä näin äidyn moittimaan, mutta aistin mukana myös aimo annoksen pamflettiä, ja kun luddiitit alkavat hieroa “yksinkertaisen luonnonelämän iloja”, tapahtuu kuuluisa varmistimen poistaminen. Vatasen merkittävimmät ongelmat sitäpaitsi johtuvat siitä, että hänen vaimonsa on aivan kammottava ämmä.

Lukekaa vaikka Jared Diamondia järjellisenä analyysinä metsästäjä-keräilijästä maanviljelijän kautta post-industrialistiseen nykyihmiseen tapahtuneen kehityksen vaikutuksesta yleiseen onnellisuuteen.

Huumoriarvo onkin toinen juttu. Tämän pitäisi olla “tuhannen naurun kirja”, mutta muistelisin suuremmin huvittuneeni ainoastaan kerran Paasilinnan kuvaillessa itsepäistä katerpillarinkuljettajaa – uskoisin tuntevani kyseisen henkilön elävässä elämässä. Kyseessä on metakirja, Paasilinna kirjoittaa muutaman sivun synopsiksen siitä, mitä luvussa oikeastaan pitäisi tapahtua. Jos siis joku eläväisempi kirjoittaja vain kirjoittaisi sen auki. Syvä joki on jotakuinkin samaa kokoluokkaa ja käsittelee yhtä kolmen päivän retkeä, Jäniksen vuosi taas käy läpi Vanhasen uskomattomat seikkailut kokonaiselta vuodelta. Elokuvan raaka-aineeksi tällainen tietysti sopii.

Minua saa suostutella melko rankasti ennen kuin annan Paasilinnalle uuden mahdollisuuden.

Kolmas konstaapeliOtetaan mukaan vielä Flann O’Brienin Kolmas konstaapelin, vaikka siinä lukeekin “scifi” ja se on saanut Tähtivaeltaja-palkinnon. Sillä ei kuitenkaan ole mitään erityistä sidosta tieteiskirjallisuuden perinteeseen ja vaikka sitä voisi kutsua fantasiaksikin, on se perin kaukana amerikkalaisista pulp-kirjailijoista tai Tolkienista, jotka kirjoitushetkellä toisen maailmansodan alkuhetkillä ja hieman sen jälkeen määrittelivät fantasian käsitettä. Kolmas konstaapeli on ensisijaisesti omituinen kirja, jonka maailma seuraa aivan omaa logiikkaansa.

Onneton mies, orvoksi jo lapsena jäänyt ja väärään seuraan joutunut, päätyy tekemään murhan vain saadakseen vanhan ukon omaisuuden. Ryöstösaalista noudettaessa vain asiat kääntyvät surrealistiseen suuntaan, päähenkilömme huomaa paitsi unohtaneensa nimensä, myös keskustelevansa henkeviä kuolleeksi uskomansa uhrin kanssa. Uhri neuvoo hänet poliisiasemalle, josta löytyy kaksi varsin merkillistä poliisimiestä, joista toinen rakentelee aina vain pienempiä kirstuja ja toinen on kiinnostunut lähinnä polkupyöristä.

Kummallisen kirjallisuuden klassikko, jota voi suositella kaikille, jotka eivät saa hepulia ja laske kirjaa kädestään, kun maailma ei enää noudata kaikkia euklidisen geometrian ja kausaliteetin lakeja. Ja tietysti kaikille teille, jotka pitävät polkupyöristä tai irlantilaisesta maaseudusta. Unohtaa ei sovi myöskään kautta kirjan kulkevaa kuvitteellisen tiedemiehen elämäkertaa, joka muodostaa hulvattoman parodian tuon ajan filosofiasta tieteenä.


Kaikesta huolimatta visioiltaan kovin viime aikoina lukemani kirja on kuitenkin Stephen Baxterin huikea Manifold: Space.

Ihmisen poikaa etsimässä

katsoihmistaHeti ensi töikseni totean, että sinun, lukijani, tulisi investoida varojasi Vaskikirjojen juuri julkaisemaan Michael Moorcock -suomennokseen Katso ihmistä! (Behold the Man). Ensinnäkin tietysti siksi, että se on Michael Moorcock -suomennos, ja sellaisia sattuu noin yksi vuosikymmeneen. Toisekseen siksi, että on säädytöntä, että Vaskikirjojen kaltainen kustantamo joutuu rämpimään kannattavuusrajan alapuolella samaan aikaan kuin search-and-replace-menetelmin kirjoittavia tusinamaakareita myydään tolkuttomia määriä.

Puolueettomammin arvioiden Katso ihmistä! on edelleen lukemisen arvoinen teos, mutta on sanottava Moorcockin pystyneen parempaankin. Lisäksi, kuten muistamme, Moorcockin kirjoista suurin osa liittyy toisiinsa ja jatkumoon kuuluu tämäkin, jos vain hoksaa (tai kuten minä, myönnetään, lukee Wikipediasta) yhteyden, joten siinäkin mielessä mielenkiintoista luettavaa ja koska kyseessä on yhden idean ympärille kootusta novellista laajennettu romaani, on sen pituuskin kohtuullinen.

Karl Gloganer on mies, jonka elämässä ei ole suuntaa eikä tarkoitusta. Naissuhteetkin tuntuvat yksin toisensa jälkeen menevän penkin alle ja suhde seksuaalisuuteen ja uskontoon on ongelmallinen, eikä apua löydy Jungista eikä okkultimistakaan. Onneksi paikallisesta salaseurasta löytyy lievästi eksentrinen jäppinen, joka on kuin onkin keksinyt toimivan aikakoneen. Tästä seuraa kerrassaan oivallinen idea: laitteella voisi matkustaa menneisyyteen hieman vajaat pari tuhatta vuotta ja käydä omin silmin todistamassa Jeesuksen ihmetekoja ja ristiinnaulitsemista.

Arvasin tietysti likipitäen heti mihin kaikki päättyy. En spoilaa sitä teille, mutta arvannen ja pelkään, että genretietoiselle lukijalle riitti jo edellinen virkkeeni samaan lopputulokseen. Kausaliteetti on asia, joka pitää huomioida kaikissa Aku Ankkaa vakavammin otettavissa aikamatkailutarinoissa ja vaihtoehtoja tähän ei ole järin runsaasti, joten useimmat teokset voi viskoa muutaman selkeään lokeroon sen mukaan, mitä koulukuntaa ne edustavat. Oikeastaan aikamatkailu on teema, joka sotkee lähes minkä tahansa tarinan totaalisesti, mutta tässähän kyseessä 160 sivun lyhyt romaani, jonka koko teema rakentuu tämän ajatusleikin pohjalle.

Kristinuskoa Moorcock ei käsittele samanlaisella raivohullun moukarinheittäjän helläkätisyydellä kuin vaikkapa James Morrow, mutta saattaapa tämäkin tulkinta jotakuta loukata. Mikäli teemana olisi Jeesuksen sijaan Muhammed, käännöksestä olisi tässä maailmantilanteessa luultavasti noussut melkoinen kalabaliikki.

Kynäniskanörttien korkeajännitys

Sodassa on aina monta tarinaa ja monta tekijää, joiden voidaan väittää olevan juuri se ratkaiseva tekijä. Joku saattaa painottaa armotonta taistelua juoksuhaudoissa, joku toinen logistiikkaa (armeijahan marssii vatsallaan), joku kolmas saattaa olla sitä mieltä, että vihollisen tuotantolaitosten pommittaminen kivikaudelle oli kaiken lähtökohta. Kannattajia voi olla yksittäisillä uusilla aseilla (Avro Lancaster ❤) tai kenraaleillakin.

Joka tapauksessa, merkittävä painoarvo on kautta aikojen ollut silläkin, että tiedätään missä vihollinen on, minkälaisia joukkoja ja resursseja tällä on käytettävissään ja mitä tämä mahdollisesti aikoo tehdä – tätä kutsutaan tiedusteluksi. Jo sodankäynnin alkuhämäristä, jopa ennen kirjoitetun historian alkua, tämä on onnistunut hiipimällä salaa paikalle ottamaan asiasta selvää, mutta jahka kirjoitus keksittiin, alkoivat sotapäälliköt myös lähettää viestejä alaisilleen ja hankkia vihollisen vastaavia viestejä käsiinsä. Tämän estämiseksi osapuolet puolet alkoivat salaamaan viestejään ja esimerkiksi Julius Caesar on saanut lainata nimeään monen muun asian ohella kohtalaisen yksinkertaiselle salaukselle, joka tosin aikanaan oli hyvinkin tehokas.

Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa tähän kilpajuoksuun viestinlähettäjien ja vakoojien välillä saatiin uusia ulottuvuuksia. Radio tuli käyttöön pitkien välimatkojen kommunikointivälineenä – mikä oli saksalaisten kannalta varsin kätevää, britit nimittäin katkaisivat sodan sytyttyä ensi töikseen teutoonien lennätinlinjat maailmalle – mutta tämä takasi myös sen, että kaikki lähetykset päätyivät kaikkien halukkaiden korviin ja niistä piti täten tehdä mahdollisimman vaikeita, ellei mahdottomia tulkita ilman avainta. Matematiikka oli kehittynyt ja “moderni” ohjelmoitava tietokone oli aivan nurkan takana – sen sähkömekaanisia edeltäjiä käytettiin yleisesti sekä liikemaailmassa että sotilastarkoituksissa. Alan Turingkin oli juuri keksinyt sen kuuluisan teoreettisen koneensa, jonka avulla digitaalinen tietokone kyettiin mallintamaan.

Koko salakirjoituksen kenttä meni siis sanalla sanoen uusiksi ja kynäniskanörteistä (sana oli jo siihen aikaan olemassa) tuli armeijoiden tärkeimpiä sotilaita, olletikin, että nämä tekivät työtään salaisissa komentokeskuksissa kaukana taisteluista ja vihollissotilaista. Tästä pisteestä alkaa kehitys kohti nykypäivää, jossa huomattavasti monimutkaisemmat menetelmät ovat arkipäivää meille kaikille harjoittaessamme luottamuksellista viestintää ja talousasioiden hoitoa tietoverkkojen välityksellä.

Science fiction -kirjailijana kunnostaunut Neal Stephenson on sijoittanut puolet Cryptonomicon-tiiliskivestään tähän taitekohtaan (tarina alkaa Pearl Harbourista), toisen puolen sijoittuessa johonkin hivenen epämääräiseen ajankohtaan, joka kirjan ilmestyessä 1999 oli jotakuinkin nykyhetkeä. Kyseessä ei ole (ei voi olla?) varsinainen scifikirja, koska siinä ei käytetä mitään teknologiaa, joka ei olisi jo olemassa ja yleisessä käytössä, eikä se myöskään sisällä kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista, mutta yleinen tunnelma ja haju on sellainen, että kirja on kohdistettu sf-yleisölle. Niin, merkittävä osa scifin lukijoista on tietenkin nörttejä, tietojenkäsittelytieteilijöitä ja muita tietokoneiden kivikaudesta kiinnostuneita. Aiheestahan ei ainakaan kertomakirjallisuutta ole liiaksi kirjoitettu.

Kantavaksi teemaksi Stephenson on toki valinnut natsien kulta-aarteen ja sen etsinnän ja sodan ajan henkilöhahmoissa on niitäkin, jotka joutuvat asettamaan henkensä ja terveytensä alttiiksi rintamilla ja mielikuvituksellisilla ja -puolisilla komennuksilla pitkällä vihollisen linjojen takana. Tämä tekee siitä sotaseikkailun ja nykypäivään sijoittuneen trillerin, jota uskaltaa tarjota hivenen laajemmallekin yleisölle, kunhan tätä ei vain haittaa alituinen juonesta irtaantuminen kryptologian, matematiikan, seksuaalisten perversioiden ja ties minkä muun maailmaan.

Stephensonin kieli loistaa. Se ei ole korkeakirjallisuutta – se on nupit yhdessätoista, poljin lattiassa ja valitsin sarjatulella kirjoitettua rock’n’rollia. Luultavasti sen kääntäminen suomeksi sama lennokkuus säilyttäen olisi joko hankalaa tai mahdotonta – toisaalta olen ennenkin aliarvioinut hyvien suomentajien mahdollisuuksia. Parhaimmillaan Stephenson on kuvaillessaan hivenen karskin, mutta haikuja kirjoittavan merijalkaväen sotilaan Bobby Shaftoen edesottamuksia ja käyttäessään tämänkaltaiselle jermulle tyypillistä värikästä kieltä. “Shaftoe consults the instructions. It does matter that these are printed in Russian, because they are made for illiterates anyway. A series of parabolas is plotted out, the mortar supporting one leg and exploding Germans supporting the opposite. Ask a Soviet engineer to design a pair of shoes and he’ll come up with something that looks like the boxes that the shoes came in; ask him to make something that will massacre Germans, and he turns into Thomas Fucking Edison.”

Oikeassa kirjallisuudessa ilmeisesti pitäisi olla jotakin yhteiskunnallista tai filosofista sanomaa, jota teepöydässä pikkusormi ojossa sopii analysoida. Onhan tässäkin. Eräs kantavista teemoista on vapaasti ilmaistuna Japanilaiset Ovat Täysiä Kusipäitä – tämä ilmenee tietenkin siinä toiseen maailmansotaan sijoittuvassa osiossa. Toisaalta eräs kirjan sympaattisimmista hahmoista on Goto Dengo, japanilaissotilas ja selviytyjä, joka oikeastaan haluaisi vain harjoittaa kaivostoimintaa eikä sotia. Ehkä tämä on vain Stephensonin tapa paeta rasismisyytöksiä, mutta toisaalta se on myös tervehenkinen muistutus siitä, että yhteiskunnissa, joissa jokin on niin pahasti vialla kuin toisen maailmansodan aikaisessa Japanissa, kyse on kuitenkin kulttuurista eikä esimerkiksi perintötekijöistä (mitä näkökantaa taas eräät ääriainekset ovat viime aikoina tuoneet esille liittyen eräisiin toisiin yhteiskuntiin, joissa on Hyvin Paljon Vialla).

Saman käsittelyn kokevat saksalaisetkin, joskaan heidän tekojaan 40-luvulla ei samalla tavalla ole tarpeen esitellä lukijalle,  joka luultavasti on historiantuntien lisäksi saanut aiheesta suoranaisen yliannostuksen niin viihteessä kuin uutismedioissakin. Mukaan on kuitenkin saatu kaksi Korkeajännitysten pakollista Hyvää Sakua: lopulta varsin mukavaksi hepuksi osoittautuva U-Bootin kapteeni ja pasifistinen, natseja inhoava tiedemies, joka tietenkin pakotetaan osallistumaan salakirjoitusmenetelmien suunnitteluun.

Kirjassa on kaksi fiktiivistä maantieteellistä aluetta. Jos tarina vaatii sekaantumista kokonaisen valtion politiikkaan ja kuvitteellisen valtionpäämiehen luomista, Kinakutan pienen saarivaltion keksiminen on varsin sopiva juonilaite. Sen sijaan Qwghlm on lähinnä koominen parodia kelteistä ja kymrin kielestä ja sieltä tuleva melko keskeinen henkilöhahmo on hivenen sama asia kuin väittäisi jonkun olevan kotoisin Ankkalinnasta.

Cryptonomicon lienee omillaan aihepiireistä (sota, kryptologia, 2000-luvun taitteen tietoverkkobuumi) kiinnostuneen matkalukemistona tai kuten itse sitä käytin, parvekkeella (tai riippumatossa, jos pitää sellaisesta enemmän) makoiluun. Kuvaavinta lienee se, että kun etsin tässä kirjoituksessa lainaamaani kohtaa, olin vähällä vahingossa alkaa lukemaan kirjaa siitä eteenpäin.


Tässä yhteyssä mainitsen pari muutakin tekstiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät aiheeseen, eli saattavat kiinnostaa niitä, jotka ovat päässeet tänne asti. Ensimmäinen on niin ikään Stephensonin niin ikään vuonna 1999 niin ikään tietokoneiden historiaa käsittelevä In the Beginning Was The Command Line. Tietenkin pitää muistaa, kaikenlaisia kulkuneuvometaforia tulkitessaan, että on kyseessä on kymmenen vuotta teksti ja esimerkiksi Linux ja sen ajan laitteisto olivat huomattavasti karvaisempia vastustajia kuin nykyisin.

Mitä taas tulee toiseen maailmansotaan, voin suositella Lee Sandlinin esseetä Losing the War, joka käsittelee sotaa rintamalla, kotirintamaa ja journalismia, miten sota etenee ja miksi se vain jatkuu – sekä tietysti eräitä mielenkiintoisia puolia Adolf Hitleristä.

Rägnarok koittaa Hitlerille

Vaskikirjat julkaisi Norman Spinradin klassisen scifi/fantasiahassuttelun Rautainen Unelma (The Iron Dream, 1972). Halikaa ja pusutelkaa Erkkaa, sillä onhan tämä sentään kulttuuriteko.

Rautaisen unelman peruslähtökohtahan on juuri sellainen, josta saa lystikkään sivumaininnan mihin tahansa scifiä käsittelevään lehtiartikkeliin. Adolf Hitlerin kirjoittama fantasiakirja! Sehän on melkein yhtä lystikästä kuin Idi Aminin aivot hemaisevan blondin kallossa! Skeptisempi henkilö alkaa epäilemään samaa ilmiötä kuin usein lukiessaan Tähtivaeltajan Kalkkunalla on asiaa -palstaa; onko teokseen itseensä tutustuminen laisinkaan niin hauskaa kuin siitä lukeminen…

Spinradin vaihtoehtohistoriassa Adolf Hitler päättikin – hetkeksi poliittiseen ääriliikkeeseen sekaannuttuaan – siirtyä Yhdysvaltoihin, missä ryhtyi 30-henkeen sopivasti pulp-henkiseksi kuvataiteilijaksi ja scifi- ja fantasiakirjailijaksi. Tästä seurasi joitakin pieniä muutoksia maailmanhistorian kulkuun, eli aivan kuten Westwoodillakin epäiltiin, vahvan Saksan puuttuessa Neuvostoliitto lähti sotimaan Eurooppaan (ja tietenkin mammuttitankeilla murskasi kaiken alleen). Tätä kaikkea valotetaan kuitenkin vain muutaman sivun verran lyhyessä “kirjailijan biografiassa” sekä kuvitteellisen newyorkilaisen kirjallisuusprofessorin kirjoittamassa analyysissä.

Rautainen unelma ei kuitenkaan ole edes “kirja kirjassa”, se on käytännössä kokonaisuudessa “Hitlerin” kirjoittama post-apokalyptinen fantasia Hakaristin herra. Olen antanut itselleni ymmärtää, ettei reaalimaailmaan Aatun kirjallisissa kyvyissä varsinaisesti ole kehumista ja niin ikään Hakaristin herra on kertakaikkisen huono kirja. Lukijan olotila tuo ehkäpä mieleen Philip Jose Farmerin Lordi Tygerin, jossa niin ikään osaava genrekirjailija on ihan piruuttaan päättänyt kirjoittaa tahallisesti jotain aivan hölmöä.

Ydinsodan runtelemaa Maapalloa kansoittavat iljettävät ja epämuodostuneet mutantit, onneksi sentään arjalaisen puhtoisilla ihmisilläkin oma valtakunta viimeisenä sivistyksen linnakkeena. Feric Jaggar, uljas ja rodullisesti puhdas, mutta ulkomailla – alempien rotujen keskellä – syntynyt herrasmies saapuu ensimmäistä kertaa geneettiseen kotimaahansa ja havaitsee kauhukseen, että juutalai– pirulliset dominaattorit ovat soluttauneet sinnekin ja ali-ihmisiäkin pyörii jaloissa riesaksi asti. Feric päättää tehdä asialle jotain ja liittyy kansallismieliseen, mutta turhan akateemiseen pienpuolueeseen – ja tämän jälkeen valistuneelle lukijalle ei yllättäviä juonenkäänteitä juuri ilmenekään, tosin Hitlerin fantasia ei tietenkään pääty untergangiin bunkkerissa vaan lopulliseen ratkaisuun.

Bulkkifantasian parhaiden perinteiden mukaan säännöllisesti täytyy päästä taistelemaan, pienemmällä tai isommalla porukalla, eikä tämän kuvauksesta puutu verta, hikeä eikä suolenkappaleitakaan. Kuvaavaa on, että vaikka uljailla sankareilla onkin käytössään konepistooleja ja mitä tehokkaimpia sotakoneita, täytyy näiden säännöllisesti ryhtyä tervehenkiseen kallonmurskaamiseen erilaisia meleeaseita käyttäen, eihän vain koneiston käynnistävää liipasinta painaen pääse kunnolliseen hurmenirvanaan.

Natsien hakaristien, voimakkaiden värien, pääkallojen ja soihtukulkueiden käyttö fantasiaympäristössä paljastaa vanhan totuuden: koko kuvasto niin naurettavaa, että ilman Hitlerin esimerkkiä kukaan kirjailija, elokuvaaja tai sarjakuvantekijä ei voisi käyttää niitä tai mitään vastaavaa näyttämättä suorastaan naurettavan pompöösiltä. Samoin, kuten professori analyysissään toteaa, onhan se nyt aivan älytön ajatus, että ihmiset kyseenalaistamatta mitään suuriin joukoin lähtisivät fanaattisesti kannattamaan mitään noin typerää.

En ole hirvittävästi lukenut juuri sitä fantasiaa tai scifiä, jolle tässä irvaillaan, suoranaisesta natsimielisestä viihteestä puhumattakaan (en nyt laske fasismin kanssa kaikilta suunnilta veljeilevää musiikkimakuani mukaan), Robert E. Howardin Conania syytetään joskus jonkinlaiseksi arjalaiseksi yli-ihmispropagandaksi, kuitenkin Conan (ja muutkin Howardin sankarit) ovat aina olleet liian itsenäisiä (suorastaan libertaareja) kumartaakseen mitään Yhtä Johtajaa tai kuuluakseen Yhteen Kansaan – Conanistakin taisi tulla kuningas puoliksi vahingossa. Se maailman tunnetuin fantasiakirja tosin on turhan helppo nähdä allegoriana sodasta – ei niinkään toisesta maailmansodasta, kuten aikalaiset epäilivät – vaan sellaisesta, jossa lännen kansat yhteismielin murskaavat rasistisesti kuvatut slaavit ja turkkilaiset.

Mieleen nousee muutamia kysymyksiä. Ensinnäkin, jos tarkoitus on saada lukija huomaamaan “hemmetti, minähän hurraan Hitlerille, ei näin”, olisiko kannattanut kirjoittaa Hitleristä, ei Hitlerinä, eli karismaattisen johtajan noususta, mutta kaikki omat kirjoittajanlahjat peliin laittaen? Toisekseen, onko latentin homoseksuaalinen univormu- ja väkivaltaporno niin viihdyttävää, että novelliin sopivaa vitsiä kannattaa venyttää kokonaiseksi kirjaksi? Kolmannekseen, onko elegantein ratkaisu, jos lähes jokaiselle romaanin henkilölle voi löytää vastineensa jostakin saksalaisesta heppulista?

Huvittavinta lienee, että lopun kirja-analyysiosio on kerrassaan ylimääräinen ja Spinradkin tietää tämän, mutta lukijoiden nyt ei vain voi olettaa hoksaavansa vitsiä, ellei sitä kirjoiteta auki. Puhkiselittämisestä huolimatta amerikan natsit keksivät lisätä Rautaisen unelman suositeltavan kirjallisuuden listalle, sen mainostaminen Saksassa kiellettiin ja muuan fani tuli valittamaan Spinradille siitä, miten loppukaneetti pilaa muuten aivan loistavan fantasiakirjan. Huoli lienee täten aiheellinen.

Tarinan hienoimpiin kuuluvassa kohtauksessa natsimotoristijengin johtajuudesta käytävän mittelön hävinnyt sotapäällikkö suutelee Fenricin massiivisen taistelusauvan nuppia. Jopa tunnettu internetkirjailija naula olisi ylpeä tästä kuvauksesta, vaikka Rautaisen unelman julmassa maailmassa muutoin näyttääkin siltä, että miekka on täytekynää vahvempi.