Muumipeikko neuvostojen maassa

Все дело в шляпе

Tove Janssonin muumit ovat nähneet monta inkarnaatiota. Alkuperäiset kirjat, alkuperäiset stripit, myöhemmin tulleet Egmontin lastensarjakuvamuumit, näytelmiä, elokuvia ja Taistelevat Muumit-tietokonepeli. Koko joukko tv-sarjoja on tehty, kaikille suomalaisille lienee tuttu ainakin japanilais-eurooppalaisena yhteistyönä valmistunut pastellivirtaheposarja Muumilaakson tarinoita. Muumien maailmankin lienee moni nähnyt. Japanilaisten vuoden 1969 animeversiota ainakaan Tove itse ei arvostanut pätkääkään ja länsisaksalainen Die Muminfamilie näyttää äkkinäisesti katsoen jopa painajaismaiselta. Onneksi lapsuuttani ei traumatisoitu moisilla hahmoilla.

Kun asiaa miettii yhtään pitempään, ei tietenkään pitäisi olla järin yllättävää, että myös neuvostoliittolaiset animaattorit tarttuivat tähänkin aiheeseen. Suuren ja mahtavan animaatiostudioistahan on jäänyt jälkipolville maine varsin omintakeisen animaation tuottajina, mm. Sojuzmultfilm tunnetaan mm. krokotiili Genasta ja “neuvosto-Tom & Jerrysta” “Nu, pogodi!”:sta, kuten myös varsin metkasta tulkinnastaan Nalle Puhista.

Neuvostoliitossa valmistettiin 1978 Mumi-troll -niminen nukkeanimaatio, josta valitettavasti en toistaiseksi tiedä mitään. Sen sijaan internetissä (IRC:ssä, missäpä muuallakaan) vastaan käveli paria vuotta uudempi pala-animaatio Shlyapa Volshebnika (Шляпа волшебника). En osaa venäjänkieltä, joten en saanut selvää, onko tällä sivustolla lupa levittää koko sarjaa, mutta vallan toimivan torrentin sieltä sai…

Joka tapauksessa tämä ensimmäinen osa näyttää varsin hyvin noudattavan hataria muistikuviani alkuteoksesta. Sen sijaan muumiperheen ulkoasussa on otettu “jonkin verran” taiteellisia vapauksia.

Sillalla

Ikoninen näky, kevät on saapunut, Nuuskamuikkunen sen myötä ja ystävykset tapaavat sillalla. En tiedä mitä kamaa Nuuskamuikkunen on vetänyt etelässä ollessaan, mutta se oli luultavasti melko huono idea. Kyllä, Muumipeikolla on siniset haalarit.

Muumitalo

Muumitalokaan ei näytä niin korkealta ja pyöreältä kuin mihin on totuttu.

Muumipappa

Muumipapalla on melko komeat pulisongit.

Muumimamma

En muistanut Muumimamman olevan näin uhkea. Tämän kuvan ja säännön 34 yhtäaikainen olemassaolo aiheuttaa hämmentäviä ajatusrakennelmia. Luultavasti neuvostoversiolla on oma alueensa kaikilla varteenotettavilla muumipornoon erikoistuneilla kuvalaudoilla.

Nipsu

Varteenotettavampien teorioiden puuttuessa päädyn epäilemään, että tämä on Nipsu.

vOv

Hemulin (vai Nemesiksen vaarin?) käsienheilutteluun on helppo yhtyä.

Olisi hauska tietää, mitä nämä ihmiset saisivat aikaan Barbapapoista.


Tulin jutelleeksi tästä sarjasta nuoruutensa Neuvostoliiton alueella viettäneen ystäväni kanssa. Hän huomautti jotakin, mitä en jostain syystä (sarjan yleisen outouden takia?) ollut tajunnut lainkaan: Pikku Myy puuttuu kokonaan. Merkillistä. Pidetteenköhän häntä sopimattomana sosialistiseen maailmankuvaan?

Lastenohjelmaa aikuisille

G.I. Joe ResoluteKaikkeen sitä törmääkin.

Mehän tunnemme kaikki lapsille suunnatut lauantaiaamun amerikkalaiset piirrossarjat – lapsille tai nimenomaan poikalapsille, vähän ajankohdasta ja kulttuurista riippuen. Niissä on jokunen sankari (mutanttikilpikonnia, prätkähiiriä, samuraimaasikoja, you name it, we got it), muutama tukipuolen hahmo hoitamassa esimerkiksi varusteiden huoltoa ja aina sama pahaksi luokiteltu organisaatio vastassa (silti monissa tapauksissa sankarit ovat yllättyneitä, “taas nuo”). Sankarit taistelevat roistonketaleita vastaan varsin suoraviivaisin menetelmin, aseista lähtee aina säteitä ja niillä ei koskaan kuitenkaan osuta kenenkään, ja ennen kaikki nuket toimintafiguurit tekevät kauppaansa.

Alan klassikoihin kuuluu tietysti G.I. Joe, joka on epämääräisessä määrin sukua Euroopan markkinoille lanseeratulle Action Manille. Varsinainen G.I. Joenkin edesottamuksia pahaa Cobra-järjestöä vastaan saimme Suomessakin seurata jonkin verran Semicin vuosikausia julkaiseman Action Force-lehden muodossa. Itse luin vain satunnaisia vastaantulleita numeroita, mutta mitenkään erityisen vakuuttunut en kyseisestä sarjasta ollut.

Sen vuoksi hieraisin silmiäni kerran jos toisenkin, kun kuulin, että G.I. Joesta tehtäisiin “aikuiseen makuun” suunnattu animaatiosarja, jonka käsikirjoittajaksi olisi hankittu – kukapa muukaan kuin Warren Ellis – eikä kyseessä edes olisi mikään Garth Ennisin ja Battler Brittonin kaltainen omien lapsuusmuistojen uudelleenversiointi, Ellis aivan suoraan toteaa, ettei tiennyt koko G.I. Joesta etukäteen oikein mitään, vaikka olikin lapsuudessaan törmännyt tämän euroinkarnaatioon Action Maniin.

Tuloksena on G.I. Joe: Resolute, tunnin animaatio, jonka voi katsoa joko putkeen tai kymmenen 5 minuutin episodin ja 10 minuutin sarjana, riippuen tietysti missä muodossa kenenkin (amerikkalainen) tv-yhtiö lähettää, mutta näppärästi onnistuin katsomaan kaikki webisoodit (sic) Youtubesta. Onko Resolute sitten parasta mitä ihmiskunta on saanut aikaan sen jälkeen kun joku oli keksinyt kääriä herkkusienen pekoniin ja grillata sen?

Ei. Päädyin katsomaan kokonaisen tunnin lauantai-aamun piirrettyjä ja sellaisen mustavalkoista vastakkainasettelua. Resolutessa ei ole syvyyttä, twistiä, tylyyttä, erotiikkaa, politiikkaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmiskuvausta, populaarikulttuuriviittauksia eikä juuri muutakaan “aikuista ulottuvuutta”. Siinä tosin tapetaan ihmisiä, heti alkuunsa tapetaan jokin vakiohahmo, joka ilmeisesti G.I. Joen parissa kasvaneille mieslapsille on hyvinkin rakas, mutta josta minä en tähän hätään muista mitään. Niin ikään pakollista tuomiopäivän laitetta päästään tällä kertaa ihan oikeasti demonstroimaankin, sillä nimittäin ensi töikseen muutetaan Moskova parkkipaikaksi.

Taisteluihin on saatu päivitys. Niissä ammutaan enimmäkseen ruutiaseilla, milloin ei käytetä pakollisia ninjavarusteita. Ammunnan kohteena olevat viholliset lakoavat maahan, mikä tietysti on huomattavasti aikuisempaa kuin jo muinaisessa Teenage Mutant Ninja Turtlesissa, jossa hyvin yksinkertaisesti todettiin vastapuolen rivijäsenten olevan robotteja ja siten aivan vapaasti telottavissa (Keeko ei lainkaan arvosta moista rasismia). Kaikeksi onneksi perinteinen, suomalaisessa varusmieskoulutuksessa ehkä turhaankin väheksytty “tulituksen kohteeksi jouduttaessa seistään keskellä avointa tilaa ja ammutaan takaisin”-taktiikka kyllä nähdään.

Ilmeisesti tälle löytyy kuitenkin yleisöä amerikkalaisten nostalgian voimin, jotkut olivat internetissä jopa kehuneet. Kaipa minäkin katsoisin Olipa Kerran Sin Cityn.