Kymmenen merkittävää tietokone- ja videopeliä

Internet kysyi, minä vastaan, jonkinlaisessa ajallisessa järjestyksessä.

Stunt Car Racer (C64, 1989)

Lyhyesti: autopeli, jossa ajetaan yhtä vastustajaa vastaan kilpaa maanpinnasta korotetulla radalla, jossa on kaikenlaisia hyppyreitä ja monttuja. Sinällään uskomaton suositus, miten kuusnepaan saatiin tungettua tämmöinen auton sisältä kuvattu 3D-peli näin hyvin. Alkeellinen vauriomallinnuskin oli, joten tämähän iski. Amiga-versio olisi tietysti vielä rullannut toiseen potenssiin, PC-versio ei niinkään, koska äänet… no, PC-piipperillä.

Tässähän ei ole musiikkia, joten tapasin soittaa kasetilta yleensä Bon Jovia. Älkää kysykö.

Sid Meier’s Pirates! (C64, 1987)

Ensimmäisiä vapaan maailman pelejä, joita muistan. Aloitteleva meriroisto lähtee yhdellä pienellä paatilla ryöstelemään laivoja ja rannikkokaupunkeja pitkin Karibiaa, samalla pitäisi löytää potentiaalinen vaimoehdokas, kadonneet perheenjäsenet ja kulta-aarre, joista jälkimmäinen löytyy tietysti aarrekartan avulla, ellei nyt sitten vaihtoehtoisesti ryövää espanjalaisten alueella liikkuvia aarrelaivastoja. Suoranaisen merirosvouksen ohella joltain kuninkaalta voi toki saada myös kaapparin valtakirjan.

Alipelit ovat siis purjehdus navigointeineen, meritaistelu laivaa tai linnaketta vastaan, maataistelu muskettijoukoin ja näiden huipentumana miekkataistelu, jos laivat nyt sattuvat ajamaan yhteen tai omalla laivalla syttyy kapina. Välillä voi käydä myös satamassa ostamassa ja myymässä tavaraa, hankkimassa miehiä, juttelemassa kuvernöörille (tai tämän tyttärelle) tai kuulostelemassa tuoreimpia uutisia, kaapparin kannattaa ainakin tietää kuka on julistanut kenelle sodan.

Ei ole kestänyt aikaa johtuen nyt lähinnä siitä, että mikään em. alipeleistä ei ole oikeasti hyvä, mutta aikanaan merirosvoseikkailu kyllä vei mennessään, siitäkin huolimatta, että tunnetusti jumalattoman hidasta 1541-levykeasemaa sai odotella joka välissä. Missasin kerran jääkiekko-ottelun, mihin piti porukalla lähteä, kun pelasin niin innoissani Piratesia. (juu, siihen aikaan seurasin jääkendoa)

En ole kokeillut uusioversiota.

Mega Man 2 (NES, 1990)

Pienenä kun oli kotitietokoneleiriä, matolaatikko-osastolle piti vähän leukaillakin. Jälkikäteen on tosin todettava, että kuusneloselle on vähän hintsusti pelejä, joihin tekee mieli palata, mutta kasibittiselle Nintendolle niitä kyllä on. Mariot ovat edelleen ihan kuranttia kamaa, ilmankos Nintendo julkaisee ne aina uudelleen, suosikikseni jäänee kuitenkin Capcomin Mega Man -sarja, jossa hyvisrobotti hyppii ja ampuu läpi kahdeksan maailman (vapaavalintaisessa järjestyksessä) ennen kuin päästään itse pahan Dr. Wilyn kimppuun. Tätä pelasin viimeksi tänä kesänä ihan tosissani enkä vaan fiilistellen, kun se ostamastani minikonsolista löytyy. Toimii. Vähän epäomaperäinen valinta, MM2 lienee ihan yleisestikin NESin pidetyimpiä pelejä.

Megiskakkosen kestovitsihän on, että pelin ideana olisi voittaa niiltä kahdeksalta alibossirobotilta erilaisia aseita, joita sitten voi käyttää luovasti eri tilanteissa – oikeasti haetaan ensin Metal Manin sirkkelikivääri, joka kelpaa jotakuinkin mihin tahansa.

Kaikkea pientä ärsyttäväähän tässä on toki NESin rautarajoitusten takia ja inhoan sitä, kun toiminta pysähtyy aina kun saa lisää energiaa itseen tai aseeseen kerättyä, minkä flown menetyksen seurauksena saattaa tippua aliseen tuoneen, mutta suosittelen joka tapauksessa. Soundtrack on simppeli, mutta niin vetävä, että The Megas -niminen pumppu rakensi siitä rockteemalevyn vuonna 2008.

Sid Meier’s Civilization I (DOS, 1991)

Sid Meier’s Civilization V: Brave New World (Linux, toimii tiettävästi Windowsissakin, 2013)

Menkööt samaan ja tavallaan koko sarja, mutta itselleni tärkeimmät osat ovat nämä (kakkosen missasin kokolailla kokonaan). Täytyykö jollekin herran vuonna 2019 kertoa, mistä on kyse? Civ oli näitä pelejä, joista tiesin pitäväni jo luettuani arvostelun, itse asiassa oli vähän silmät ymmyrkäisenään, ja voi jumpe kun sen sitten 286-Mikromikolleni sain. Jälkikäteen se on vielä sellainen esiosa, jossa kyllä esitellään idea, mutta esim. interaktio naapureiden kanssa on enimmäkseen sotaisaa ja kaikenlaisia elementtejä puuttuu, joita myöhemmissä osissa lisätään.

Ja kun Civ V ilmestyi alennusmyyntiin (maksaen silloin kokoversiona vain pari kymppiä!) ja linuxporttaus on, pakkohan se oli hankkia ja pakkohan sitä oli pelata, itseltäni jäi vaniljavaihe täysin väliin kun Brave New World lisäri oli jo olemassa ja toi mukaan erilaisia lisäominaisuuksia, joita ilman peli tuntuu torsolta. (Ärsyttää tosin yli kaiken uskontojen mikromanagerointi, mutta yllättävän hyvä taktiikka on jättää koko uskonto sikseen, kyllä sieltä jonkun sortin lähetyssaarnaajia jossain vaiheessa tulee ja säästyneillä faith-pisteillä voi ostaa jotain hauskaa)

Varmasti itselleni ristiriitaisin lisäys tällä listalla, peli, jota rakastan, vihaan, vihaan rakastaa ja rakastan vihata, lähinnä siksi miten epätäydellinen se on. Isoimmat ongelmat: se on hirvittävän raskas ja pyörittää maailmaa yhdessä ainoassa säikeessä, loppupelissä on hirveästi odottelua, toisaalta tekoäly on edelleen ihan idiootti ja vaikeusaste perustuu edelleen siitä, että noin kuusivuotiaan tasolla pelaavat vastustajat saavat vain lisää ja lisää tasoitusta. (Kielsin itseäni palaamasta pelin pariin ennen kuin saan uusittua viime vuosikymmeneltä peräisin olevan rautani uudempaan)

Civilizationillahan on kaksi täysin erilaista pelaajatyyppiä: niitä, jotka haluavat roolipelata uljasta kansakuntaansa johtavaa jumalakeisaria ja niitä, jotka kohtelevat sitä lähinnä logiikkapuzzlena, jossa lainalaisuudet tuntien pyritään saamaan mahdollisimman hyvä tulos (pistelaskuri on epämääräinen, mutta esim. avaruusvoitto mahdollisimman aikaisella vuosiluvulla on järkevä tavoite). Olen vanhemmalla iällä valahtanut jälkimmäiseen kategoriaan ja sitten aina terrorisoin tulostani, kun pitää käydä kuitenkin vapauttamassa joku mongolien säädyttömästi valtaama kääpiövaltio.

Hasta la victoria espacial!

Pinball Fantasies (DOS, coolit kakarat pelasivat Amiga-versiota, 1992)

Oikeasti olisin halunnut pelata oikeaa flipperiä, mutta sehän on kallista eikä niitä maaseudulla ollut. Osa tietokoneflippereistä on aidosti huonoja, esim. kaikki C64:lle tehdyt ja osassa on sorruttu ylettömään kikkailuunkin kun yritetään tehdä jotain mihin oikea flipperi ei kykene (katson sinua, PS2:n Flipnic). Pinball Fantasies pisti homman pakettiin, ei tehnyt kentästä mikroskooppisen pientä yrittämällä näyttää sitä “realistisesta kuvakulmasta” kun pelaajalla kuitenkin lieni joku matkatelkkari Amigassa kiinni, tarjosi riittävästi flipperihaasteita (“nyt sinun pitää osua 30 sekunnissa mahdollisimman monta kertaa tuonne”) ja pallon loi jonkun illuusion oikeasta metallikuulan liikkeestä. Ja kun vielä todetaan, että pöytä vaatii korkeussuunnassa tilaa noin kahden näytön verran, herää kysymys, että millä mustalla magialla sen ajan PC saatiin skrollaamaan noin sulavasti, 2D-pelikoneeksi lähtökohtaisesti suunnitellulle Amigalle tämmöinen oli tietysti peruskauraa.

Oliko PF sitten hyvä peli vai vain paras korvike? Jälkimmäisen suhteen on todettava, että kovin paljoa sitä ei enää jaksa pelata. Mutta varsinkin hautausmaateemaisessa Stones’n’Bones-pöydässä tuli vietettyä kovastikin aikaa.

NetHack (portattu pesukoneellekin, vanha kuin taivas ja kehityksessä edelleen)

NetHackhan on näitä pelejä, joissa oli turkasen paljon sisältöä ja mahdollisimman simppeli esitystapa, mikä tietysti mahdollisti niin laajaan pelin jo mikrokivikaudella, kuten myös sen pelaamisen unix-keskuskoneilla, joissa ei ollut oikeasti minkäänlaisia graafisia ominaisuuksia. Dungeons & Dragonsista lainatulla peli-idealla (ja mekaanikalla) yksinäinen sankarimme änkeää luolastoon etsimään maagista amulettia kohdaten erilaisia hirviöitä, ansoja, kuten myös rauhanomaisia olentoja, taikaesineitä ja mitä nyt vielä.

Puristit suosinevat edelleen merkkitilaa, jossa @ esittää pelaajahahmoa (tai toisenvärisenä mitä tahansa ihmistä), D lohikäärmettä ja niin edelleen, mutta onhan tuohon erilaisia graafisia käyttöliittymiäkin väännetty. Toimintakin on täysin vuoropohjaista ja voi käyttää vaikka koko päivän miettiäkseen, miten jostain pälkähästä pääsisi. Tästä huolimatta saattaa tosin erehtyä kuvittelemaan, että nopeammin näppistä hakkaamalla pääsee nopeammin karkuun…

Sisältöähän sitten tosiaan on, jopa niin paljon, että kasibittisillä kotimikroilla oli pakko tyytyä “konsolityhmennettyihin” kopioihin ihan muistikapasiteettisyistä. Vihollisia vastaan voi taistella miekoin ja hilparein, toisaalta taioin, toisaalta taikasauvoin, toisaalta myös koirasi voi purra örkkiä aika kovaa ja itseasiassa koiranhan voisi muuttaa kesyksi lohikäärmeeksi… eikun hetkinen, muutan itseni hetkiksi lohikäärmeeksi ja munin. Basiliskiin ei parane koskea, koska silloin kivettyy, mutta jospa hansikkaat kädessä mätkin vastaantulijoita basiliskin raadolla… puhumattakaan perinteisestä NetHack vs Angband vs ADOM vs Dungeon Crawl -kysymyksestä: millä eri tavoin voit päästä vesistön yli? (Adom-tyyppien pätemisargumentti oli tietysti se, että siinä voi oikeasti tehdä sillan). Pelissä on siis tuhoton määrä erilaisia otuksia ja esineitä, joiden vuorovaikutus mahdollistaa varsin luovatkin ratkaisut.

Nykyäänhän mikä tahansa peli, jossa on permadeath (toisin sanoen tallentaa saa vain sen takia, että joutuu keskeyttämään pelaamisen, ei siksi että voisi kuoltuaan palata takaisin) ja joka kerta erilainen, mutta samoista elementeistä koostuva pelimaailma, on roguelike. Tämä on VÄÄRIN. Hack, josta myöhemmin tuli NetHack, koska sitä kehitetään nettiyhteisössä, on kuitenkin alkuperäisen Roguen selviä jälkeläisiä.

NetHackissahan on toki omat heikkoutensa ja siinä on liian helppo pilata koko pelikerta yhdellä virhepainalluksella (en ole vissiin pelannut koko peliä sen jälkeen kerran pistin vahingossa bag of holdingiin wand of cancellationin). Lisäksi sitä vaivaa perinteinen nörttikulttuurin cooliusfiksaatio, tälläinen projektihan ei ole koskaan juuri herättänyt kenenkään lisenssinhaltija mielenkiintoa, koska eksentrisyyden lisäksi kukaan ei tee sillä rahaa, joten samassa pelissä on sitten mahdollista kanniskella Orcristia, Stormbringeriä, Excaliburia ja Mjollniria.

Mutta kokeileminen ei maksa mitään ja teillä on laite, jossa se toimii, jos teillä on alle 30-vuotias laite, jossa on QWERTY-näppäimistö. Eikä ole häpeä lukea spoilereista miten perusmekaniikka toimii, en ole kuullut kenenkään opetellaan kaikkea yrityksen ja erehdyksen kautta vaikka tämä kai alkuperäinen idea olisi…

The Secret of Monkey Island (PC, 1990)

Point and clickit ovat hauskoja, edustakoon niitä ensimmäinen apinasaari (kakkosta en olekaan pelannut muuten). Ideahan näissä on vähän sama kuin nykyajan suosituissa pakohuoneissa, pitää keksiä mitä seuraavaksi tehdään, jotta päästään eteenpäin, niin kuin vaikka Maniac Mansionin perinteinen lihansyöjäkasvi, jolle pitää antaa radioaktiivista vettä, jotta se kasvaisi tosi isoksi ja sitä pitkin voi kiivetä, mutta jolle pitää myös antaa Pepsiä, jotta alkaisi ryöhtäilemään hallitsemattomasti eikä purisi kiipeilijää. Usein tietysti tarvitaan jotain kamaa, joka on toisessa huoneessa jonkun toisen aivopähkinän takana.

Toisin kuin Sierran tyypit, jotka olivat TÄYSIÄ KUSIPÄITÄ ja vihasivat pelaajaa, Lucasfilmillä haluttiin ihan oikeasti tehdä pelejä, joiden pelaaminen oli hauskaa – ja toisin kuin pahamainen Discworld, näissä ei myöskään tarvitse ajatella täsmälleen kuin Terry Pratchett päästäkseen eteenpäin, itseasiassa ratkaisin apinasaaren arvoituksen turvautuen läpipeluuohjeeseen yhden kerran.

Tyylilaji on kepeän humoristinen, nuorimies Guybrush Threepwood (jonka nimen kaikki muut hahmot osaavat lausua suunnilleen yhtä hyvin kuin Benedict Cumberbatchin) ilmestyy kaupunkiin halunaan ruveta merirosvoksi ja saa alan senioreilta listan urotöistä, joihin pitäisi kyetä. Nykypelaaja huomaa eräitä yhteneväisyyksiä Pirates of Caribbean leffoihin – mutta molemmat ammentavatkin innoistusta Disneylandin merirosvoteemalaitteesta.

Tästä on nykypelaajille graafisesti päivitetty versio saatavilla, jos siis sinällään nätti alkuperäispikseligrafiikka ei innosta (siinä Steamin versiossakin toki saa alkuperäismoodin päälle), ja alkuperäinen toimii ihan millä vaan vehkeellä SCUMMVM-moottorin avulla, jos saa itse pelin disketti-imaget jostain käsiinsä.

(Ihan sivuhuomautuksena SCUMMVM:llä toimivat sittemmin public domainiin päästetyt Flight of the Amazon Queen ja Beneath a Steel Sky, joista jälkimmäinen on dystooppinen skifiseikkailu, jonka grafiikasta vastaa (just se) Dave Gibbons. (jos teillä on Debian, Ubuntu tms, nuo ovat repoissa))

Grand Prix Legends (PC, 1998)

Vuonna 1998 GPL oli sadistisen vaikea (eli realistinen), susiruma ja epäpelattava ajosimulaattori vuoden 1967 Formula 1 -kaudesta, viimeisestä vuodesta ennen kuin autoihin tuli siipiä ja tupakkamainoksia, mutta juuri kun ne olivat taas saaneet kolmelitraiset moottorit ja julmetusti tehoa. Ongelmana oli lähinnä aivan onneton muiden kuskien tekoäly (ja typerä lennossa säätyvä vaikeusaste, lopulta jos pärjää liian hyvin CPU-autot menevät lujempaa kuin autoilla pääsee fysiikkamoottorin puitteissa) sekä “hivenen” haasteelliset auton oletussäädöt, olisi pitänyt tajuta jotain iskunvaimentimien ja tasauspyörästön lukon säädöistä ajaakseen.

Kun minä tuli “paikalle” joskus 2000-luvun alkupuolella innokas yhteisö oli jo pienin käsin väkertänyt mm. autojen ohjaamografiikat paljon silmää miellyttävämpään ja autenttisempaan asuun, helpommin lähestyttäviä, osin kilpa-autoilua IRL:kin harrastavien tekemiä säätötiedostoja alkoi löytyä ja kaiken lisäksi koko singleplayer-moodia ei tarvinnut käynnistää enää lainkaan – jäljelle jäivät “practice”, johon siihenkin tuli lisämauste kun kierrosennätyksiään saattoi nyt vertailla kaverin kanssa erityisellä tarkoitukseeen perustetulla nettisivulla, että tietysti kisa eläviä ihmisiä vastaan netissä, joita löytyikin sitten sen ajan www-foorumiltamme sopivan samantasoinen porukka (ja saimme lainata erään toiseen liigan serveriä). Hattua nostettava myös Papyruksen nettikoodille, joka toimi senkin ajan yhteyksillä tosi hyvin.

Varokaa, simracing on aikaviemäri, ensin vietetään koko viikon vapaa-aika harjoitellen rataa ja sitten sunnuntaina suuri hetki, eli grand prix, joka sitten tietysti jollain sankareilla päättyi hetimiten kolariin startissa (yksi vika yhden näytön hommissa on se, että autosta ei näy yhtään mitään ulos) – ja vaikkei ajettukaan täyspitkiä kisoja, mikäs sen hauskempaa kuin ajaa puoli tuntia autolla, joka puoltaa ihan jumalattomasti kun käytiin heti alkuunsa vähän aidassa. Youtubesta olen kurkistellut sen verran rata-autoilijoitten in-car-videoita, että selvästi muistan edelleen Nordschleifen aika hyvin ulkoa, vaikka sinne onkin vuoden 1967 jälkeen tullut reilusti aitoja lisää. (En ollut koskaan porukan nopein, mutta voitin kerran Monacossa, kun kaikki muut keskeyttivät. Kerran ajoin Monzassa kisan nopeimman ajan ja välittömästi seuraavalla kierroksella ulos, tärkeä muistutus ns. yliyrittämisestä elämässä noin ylipäätään)

Kallista puuhaa myös sikäli, että ainakin minulla oli semmoinen ajotapa, että pumppasin yleensä kaasupolkimen potikat yllättävän nopeasti paskaksi, ja perusluokan kertakäyttöohjaimiin niitä ei oikein saanut vaihdettuakaan helposti.

R-Type Delta (PS1, 1999)

Minulla on joku outo fiksaatio näihin sivusuuntaan skrollaaviin räiskintäpeleihin (shoot’emuppeihin eli SHMUPeihin) , joissa yksinäinen avaruusalus tuhoaa laumoittain vihollisia, jotka ilmestyvät aina samasta paikasta. Pystysuunnassa vierivistä (eli ylhäältä kuvatusta) ne eroavat yleensä siten, että ne ovat hitaampia ja mutkikkaampia, lisäksi maastoon voi törmätä. Fiksaatiota haittaa se, että olen ns. kusisen huono tässä pelityypissä, mutta ei tässä MM-kisoihin tähdätäkään.

Tämähän oli 8- ja 16-bittisten pelikoneiden perussarkaa ja mainstreamia ajalla, jolloin 3D:tä ei vielä oikeasti voinut toteuttaa, mutta varsinkin Japanissa homma on jatkunut näihin päiviin, ja listalle lisäänkin ainoan Playstation pelin, missä Iremin maineikas R-Type -sarja saavutti jonkinlaisen huipentumansa. (Minullahan ei ole sinällään muuten mitään erityisen lämpimiä muistoja ykköspleikkarista, minulla ei ollut sellaista kun se oli kovinta shittiä, inhoan Final Fantasya ja muistan myös liudan pelejä, jotka näyttivät ihan sysipaskoilta verrattuna 3D-kiihdytettyihin PC-peleihin)

R-Typen erikoisuushan on aina ollut tuhoutumaton “force”-pallukka, jonka voi kiinnittää alukseensa eteen tai taakse suojaksi tai vaihtoehtoisesti viskata toiselle puolen ruutua tuhoamaan vihollsia pelkällä läsnäolollaan, ja ammusten ja muun tavaran väistelyn ohella tämä taktinen elementti on pelin toinen opettava taito. Deltassa valittavan on vielä kolme erilaista alusta eri forceineen ja kaiken päällä sillä voi myös lurpsutella vihollisista elinvoimaa, millä voi ladata erikoisasetta.

Vaikka pelimekaniikka onkin täysin kaksiulotteista, pleikkarissa mikään grafiikka ei oikeasti edes ole, ja Deltankin pelimoottori on sarjan ensimmäinen kolmiuloitteinen, mikä ei kuitenkaan haittaa menoa ja on vanhentunut yllättävän hyvin – no, toki kulmikkaat avaruushävittäjät on helpompi esittää luontevasti vähäisellä määrällä polygoneja kuin haudanryöstäjän tissit tai Cloud Strifen tukka. Graafinen ilme ei ehkä ole omaperäisintä (H.R. Giger soitti ja haluaa takaisin ne avaruuspenikset ja muut öttiäiset, jotka eivät ole peräisin devonikaudelta ja siten public domainia), mutta Iremin graafikoiden toteutuspuoli, se on ollut rautaa aina, ja soundtrack ja äänisuunnittelu toimii erinomaisesti.

Deltassa on muuten myös vaikeusasteet “easy”, “normal” ja “hard”, mitkä luetaan “normaali”, “vaikea” ja “japani”, mikä tarkoittaa, että loputtomilla jatkoyrityksillä, jotka saa aikansa tahkottuaan, tällainen torspo voi päästää johonkin. Ei läpi, koska gigeriaaninen jättiläispenis, mutta johonkin.

FTL: Faster Than Light (Linux, toimii tiettävästi Windowsissakin)

Joku nykypelikin eli tietysti tyylitellyllä pikseligrafiikalla toteutettu avaruusalustaktiikkapeli. Monet pitävät vaikeana pelinä, minä turhan paljon tuuripelinä. Esikuvatkin ovat selvät, roguelikeistä joka kerta muuttuva maailma ja perma death, Hunt for the Red November -lautapelistä alus, jossa pitää juoksennella ympäriinsä sammuttelemassa tulipaloja ja korjaamassa asioita sekä uudesta Battlestar Galactica -sarjasta perusidea, jossa kokoajan pitää pomppia eteenpäin hyperavaruusportilta toiselle takaa-ajavaa vihollislaivastoa paeten.

No, oikeastaan Yahtzee kertoo parhaiten mistä on kyse: https://www.youtube.com/watch?v=d7DT1Z5523s https://www.youtube.com/watch?v=hi-VNkT57oE

Oudoin näkemäni Family Guy -jakso

On kunnallisvaalien aika, varsinainen äänestyspäivä on huomenna, mutta kampanjointi käy edelleen kuumana, vaikka suurehko osa kansalaisista onkin jo äänestänyt ennakkoon. Perussuomalaiset päätti lähestyä kansaa mainosvideolla, ja hetken aikaa mietin, kuuluuko tällainen politiikka-asia tähän blogiin, mutta kyseessä on animaatio siinä missä neuvostoliittolaiset Muumit, eli tietenkin. En kuitenkaan aio harjoittaa mautonta huumoria tagaamalla tätä “natsien” alle, vaikka perussuomalaisissa huolestuttavia elementtejä onkin. Itseasiassa kaipaan kovastikin sitä viattomuuden aikaa, jolloin natseja oli lähinnä Korkeajännityksessä.

Perinteisesti perussuomalaisten teemana on ollut, maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta on paitsi suoranaista haittaa, myös kulunkeja. Tällä videolla asia on kuitenkin pienempi teema, eikä siitä oikein selviä, onko kyseessä epämääräinen punavuorelaisten (niiden, jotka eivät ole töissä Perussuomalaisten puoluetoimistolla) harraste vaiko ihan kirjaimellisesti kunnallinen monikulttuurityö.

Joka tapauksessa perusajatus on kuin huonommin kirjoitetusta Aku Ankka -tarinasta, tilipäivänä tilille pamahtaisi melkoinen rahasumma (jonka voi sitten käyttää maailman stereotyyppisimpiin kulutushyödykkeisiin), mutta voi surkeus, siitä pitää maksaa veroja ja laskuja. Oven takana könöttää kirjaimellinen lauma verenimijöitä(sic). (Tai sitten vain viimeinen tulija on verenimijä? Ovela veto, tästä myöhemmin)

Sähkölaitos ja vesilaitos ovat mukana joukossa! Symboloivatko ne asumiskuluja, jotka noususta maassamme on ollut paljon puhetta? Aikovatko persut kansallistaa energiantuotannon ja tarjota sähköä kaikille maksuttomana peruspalveluna? Tämä ei ainakaan sähköä säästämään houkuttelisi, mutta toisaalta ilmastonmuustosdenialistien mielestä ei tarvitsekaan ja ovathan vakavasti otettavat tahotkin väläytelleet, että fuusiovoima tekisi sähköstä niin halpaa, ettei sillä enää olisi merkitystä kenellekään. Iso osa puolueen vanhan polven kannattajia saattaa haikailla isojen valtionyrityksen aikaa ja mikäli yksi jos toinen valtionlaitos tekisi asioita itse eikä ostaisi, kotimaisuutta olisi helpompi vaatia.

Mutta ei! Myös verottaja on loisten joukossa! No, ainakin kunnallisverottaja, mutta tokkopa valtionverotkaan sen enempää ymmärrystä saavat, saati sitten kirkollisvero – mitä kunnon kansalainen myös maksaa, sillä eihän mikään ole niin epäilyttävää kuin suomalainen, joka ei kuulu kirkkoon, paitsi tietysti sellainen suomalainen, joka kuuluu kirkkoon ja vielä kehtaa uskoa Jumalaankin. Kirkon rahat menevät joka tapauksessa nykyään homojen hyysäämiseen ja sitäpaitsi joku punatukkainen pastori oli taas ottanut liian tosissaan jonkun galilealaisen partaradikaalin puheet (tässä näette jälleen hippien turmiollisen vaikutuksen).

“Is a man not entitled to the sweat of his brow? “No,” says the man in Washington, “it belongs to the poor.” Suomalaisen keskiluokan verotus on maailman korkein, itse asiassa niin karmean korkea, että verojen ja muiden maksujen jälkeen perheelle jäävät vain aivan välttämättömät menot, ja nekin joku katala hippi käy anastamassa omiin tarkoituksiinsa.

Varsinkin amerikkalaiset libertaarit ovat usein rinnastaneet verotuksen (jota valtion väkivaltamonopoli tietysti turvaa niinkuin viime kädessä kaikkea valtion toimintaa) siihen, että satunnaiset aseistautuneet rosvot (“thugs with gun”) saapuvat kotiisi ja vaativat rahaa. (En tiedä miksi toinen tunnettu slogan on “verotus on varkautta” eikä esim. “ryöstöä”. Eihän verotus tapahdu salaa yössä). Symboliikka on läsnä tässäkin. Onko Suomeen saatu eduskuntatasolla toimiva anarkokapitalistinen puolue, tai vähintään minarkistinen?

Väkivaltapelejä harrastava mieskansalainen suorittamassa asepalvelustaan.

Perheen jäsenet on onnistuttu piirtämään ja kuvaamaan perinteisen 50-lukulaisen ydinperhemallin mukaisesti siinä määrin stereotyyppisesti, ettei perussuomalaiseen vakiogarderoobiin kuuluvia TYTTÖ- ja POIKA-lippiksiä kaivata. Tähän nähden on hämmentävää, ettei Li Anderssonia ole onnistuttu kuvaamaan siinä määrin tunnistettavasti, ettei nimilappua kaivata. (No itseasiassa on, mutta lappu on kaikki tyynni. Ehkä persujen äänestäjät eivät seuraa politiikkaa eivätkä siksi tunnista vastavoimaksi asettuneen puolueen puheenjohtajaa?) (Huomasitteko, että lopussa Li varasti KAIKEN)

Hahmoissa on otettu vapauksia karisuomalaishenkisestä luokkakuvauksesta, päähenkilömme on selvästi valkokaulustyöläinen (tai sitten on vain otettu mallia Family Guyn Peter Griffinistä), verenimijähippi sen sijaan hipsterityyppiä – tai toisaalta korvarenkaat, parta ja erikoinen päähine kyllä tuovat mieleen myös sellaisen vanhan polven rokkiukot, joita persujenkin loistalla on näkynyt. Onneksi tyyppi kutsuu rahaa “fyffeksi” ja ilmoittaa ostavansa sillä viiniä, luultavasti halpaa algerialaista punkkua, turhan moni omakin äänestäjä nimittäin lienee hankkinut tulonsiirroilla keskiolutta.

Mainos onkin nokkelampi kuin äkkiseltään luullaan ja edustaa ns. soinimaista dadaa – kun symbolikkaa sotkee niin pitkälle. ettei kukaan tarkalleen tajua mitä ajoit takaa, voi kukin tulkita sen haluamallaan tavalla – tämä on erityisen tärkeää persuille, jotka lienevät saavuttaneet maksimaalisen kannatuslukemansa ja tällä hetkellä suurin huolenaihe on olemassa olevien rivien rakoileminen.

Hulttioelämäänsä rahaa vaativa epämääräinen hippi vetoo niihin työssäkäyviin, jotka ovat jo pitempään olettaneet maassa olevan pienen armeijan verran vannoutuneita sossutatuja, työtä vältteleviä loisia, jotka nostavat suunnattomia tukia ja juovat päivät pääksytysten alkoholijuomia terasseila (todellisuudessa monelle maistuu markkalager, koska elämää ei kestä selvinpäin, tämän lisäksi kellä perusturvaa työttömällä olisi maksaa ravintolan ja tarjoilijan osuus puolesta litrasta olutta kun sitä saa marketistakin?). Tämmöiset työttömät pitäisi tietysti panna TÖIHIN työttömyysturvansa vastineeksi, tämä nyt saattaa tuoda kahdet työmarkkinat, mutta tietenkään tämä ei koske häntä itseään, hänhän käy TÖISSÄ. Hallitus ja sen radio ovat avuliaasti mukana kertomassa, miten maassa on kymmeniä tuhansia työpaikkoja, jotka eivät täyty, tai ainakin ne kerkesivät olemaan auki ennen kuin täyttyivät.

Mutta entä kannattajat muuttotappiokunnissa, joista ulkomaalainen omistaja on juuri ajanut ainoan työnantajan alas ja asiaa puidaan vuokrakerrostalon edessä penkillä istuen, Nobelaneria siemaillen? Eikö ole vaarana, ettei tämä osasto tunnista itseään amerikkalaiseen talopeltoon rakennetun pientalon kauluspaitaisesta omistajasta – tai vähintäänkin talo kyllä on, mutta tilipäivästä ei ole enää tietoakaan ja talon arvo romahti em. syistä. Ei hätää, tehdään hahmosta tarpeeksi elitistinen helsinkiläinen punavihreä hipsteri, että työttömän sijaan se voikin edustaa epämääräistä “eliittiä”, joka lapioi mamuille ja omiin edustusjuhliinsa rahat, jotka kuuluisivat oman kansan hädänalaisille.

Johtopäätös: tekijöitä on turha moittia, kyllähän tämä on ihan suomalaisen mainosanimaation tuotantoarvojen mukaisissa linjoissa ja käsikirjoitus taas on linjassa Timo Soinin “plokissa” vuosikausia jatkuneen symboliikkasekoilun, non sequiturien ja satunnaisten tahojen syyttelyn kanssa. Raati odottaakin jännittyneenä, jatkuuko Paukkerien perheen tarina vielä kesäkuussa järjestettävän Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, Soinihan on julkisesti jo ilmoittanut, ettei aio jatkaa puheenjohtajana.

Jonain päivänä opettelen kuvankäsittelyä ja vitseistäni tulee vielä kaksi keraa hauskempia.

On viidennen sivilisaation aika

Pelasin joulunaikaan hivenen Civilization V:tä, aika arvion.

Tuntuu tietysti omituiselta kirjoittaa Civilizationista kuin mistä tahansa pelistä. Civilization on eräs harvoista todella pitkää jatkuneista pelisarjoista, Sid Meier yksi harvoista pelintekijöistä, jonka kaikki osaavat nimetä ja tuntevat ulkonäöltä(*) ja jonka nimi lukee jokaisen osan kokonimessä “laadun takeena” kuin Walt Disney Aku Ankan kannessa riippumatta siitä, onko hän ollut jonkin osan kehityksessä mukana lainkaan. Kun ensimmäinen osa julkaistiin 1991 ja kun pääsin kokeilemaan sitä tuoreeltaan, olin sitä mieltä, että kyseessä oli maailmanhistorian (heh heh) paras tietokonepeli, vaikka ensikosketus tapahtui kovalevyttömällä Amigalla ja jouduimme vaihtamaan neljän korpun välillä yhtenään. Kuunnellessani nyt neljän osan tunnusmusiikkia, Christopher Tinin swahilinkielistä Baba Yetua, iski outo kotiinpaluun tunne. Civilization on kulkenut mukanamme kauan, ollen jo viidennessä inkarnaatiossaan ja tämäkin vain, jos ei lasketa Colonizationin tai Alpha Centaurin kaltaisia syrjähyppyjä.

Civilizationin idean selittäminen yhtään pelaaville on toki myös kuin yrittäisi selittää Aku Ankan konseptia suomalaiselle – ensin pitää onnistua löytämään joku, joka ei jossain muodossa ole onnistunut törmäämään siihen itse. “Kaikki” tietävät perustilanteen, pelaajan kontrollissa on yksi pieni metsästäjäkeräilyn taakseenjättämistä mielivä heimo, Settler-niminen pelinappula, joka osaa muuttua kaupungiksi sopivan paikan löydettyään ja kaupunki puolestaan rakentaa lisää uudisasukkaita, sotilasyksiköitä tai rakennuksia, kunnes koossa on maailmanluokan imperiumi.

Englanniksihan näistä peleistä puhutaan 4X-peleinä, “eXplore, eXpand, eXploit, and eXterminate” eli maailma pitäisi tutkia, siinä laajentua, käyttää löydetyt resurssit ja mahdollisesti tuhota muut kanssasivilisaatiot, tosin jo alkuperäisessä Civilizationissa esiteltiin toinenkin tapa voittaa eli avaruuskilpailu, kuka ensimmäisenä saa siirtokunta aluksensa Alfa Centauriin. Myöhemmissä osissa pystyy jopa voittamaan sotimatta lainkaan – jos ei lasketa alkupelin riesaa, ryösteleviä barbaarilaumoja, joiden kanssa ei voi neuvotella. Vuoropohjaisuus on aina kuulunut asiaan, seuraavaa siirtoaan voi miettiä ihan niin pitkään kuin mielii.

Civilizationin vakiokuvastoon on kuulunut aina myös tiedekilpailu kansakuntien välillä ja mahdollisuus valita, mitä tiedemiehet tutkivat seuraavaksi. Uusien keksintöjen myötä avautuvat uudet mahdollisuudet: keksittyään ruudin voi kouluttaa musketöörejä, keksittyään uskonnon kirkkoja ja keksittyään yhtä jos toista modernia sen avaruusaluksen. Kaupungeissa voi rakentaa myös ihmeitä, siis merkityksessä “antiikin seitsemän ihmettä” ja vastaavat uudemmat (tai kauempana Kreikasta olevat) rakennelmat, jotka ovat käytännössä erittäin kalliita erikoisrakennuksia, joita ei voi ostaa rahalla ja joita on vain yksi kappale koko pelissä. Naapurivaltojen voi käydä kauppaa tai sotaa tai muuten harrastaa alkeellista diplomatiaa (tai yrittää vakoilla tieteen uusimpia saavutuksia). Omat kansalaiset taas pitäisi tavalla toisella saada pysymään tyytyväisinä tai nämä alkavat rettelöimään – pelaajaa nyt ei kirjaimellisesti voida syöstää vallasta, mutta jatkuvassa sisäisessä myllerryksessä oleva imperiumi toimii niin huonosti, ettei tilannetta voi pitkään katsella ja menestyä.

Tyypillinen tilanne vuoron alussa, peli esittää välitöntä huomiota vaativia asioita: suuri muusikko Sultan Muhammed odottaa ohjeita, jonkin yhteiskunnallisen uudistuksen saa esitellä ja kaiken lisäksi Vijayanagara (älkää kysykö miten tuo lausutaan) on saanut jonkin projektin valmiiksi ja tiedustelee, mitä seuraavaksi. Napoleoniin (sininen) ei ole luottaminen naapurina, joten etelärajalla on parikin panssaridivisioonaa ja muita osastoja. Kiinalaiset puolestaan ovat sulkeutuneet kuuluisan muurinsa sisään (ihmeen täsmääminen sen todellisuudessa rakentaneeseen valtakuntaan on kuitenkin pelkkä sattuma).

On esitetty, että Civilizationille olisi kaksi täysin erillistä pelaajatyyppiä: hallitsijaa roolipelaavat tyypit – joita kiinnostaa virtuaalikansalaisten hyvinvointi ja jotka voivat kantaa kaunaa muiden sivilisaatioiden A.I.-johtajille (“tämän se saa maksaa”), toisaalta sitten aihetta tiukasti strategiapelinä eli loogisena pähkinänä lähestyvät, mutta maailmassa on aika vähän täysin mustavalkoisia asioita ja putoan itsekin jonnekin välimaastoon.

Tämä noin yleisesti, jokainen osa on käytännössä oma pelinsä. Perusidea on toki sama, mutta mekaniikkoja on lisätty (kuten kulttuuriin ja uskonnon vaikutukset), taistelujärjestelmää muutettu kuten myös keskintöjen ja rakennusten vaikutuksia – ja tämähän on peli, jossa jonkin +2:n vaihtaminen +1:een tai +3:n saattaisi tehdä vaikkapa jonkin aikaisemman perussotilasyksikön täysin kannattamattomaksi rakentaa – tai toisaalta aivan ylivoimaiseksi. Yhtenä käytännön esimerkkinä teiden merkitys Civilization V:ssa on täysin eri kuin IV:ssä. Myös kartan esittämistapa on vaihtanut, pitkään käytössä ollut ruudukko vaihtui viitosessa heksoihin – eräiden fanien kauhuksi. Omasta puolestani heksat ovat kyllä erinomaisen hyvä tapa maaston esittämiseen, koska välimatkat joka suuntaan ovat yhtä pitkiä.

Alkupäänpelien ongelmana pidettiin sitä, että “enemmän on enemmän”, lähes mihin tahansa kannatti perustaa kaupunki ja ennen kaikkea vastustajien hyvillä paikoilla olevat kaupungit vallata, ja tästä seurasi raskassoutuinen mikromanageroinnin täyttämä loppupeli – tunnetaan ilmiö, jossa ihminen aloittaa uudelleen ja uudelleen Civilization-pelin kyllästyäkseen keskiajalla tai viimeistään 1900-luvulla – ja pelintekijätkin tämän tunnustivat. Niinpä Civ V:ssa kaupunkien määrästä seuraa rasitteita liittyen sekä asioiden hintaan että kansalaisten onnellisuuteen, ja tämä punnitsemaan laajentumisaikeitaan tarkkaan. Avainasemassa ovat luksushyödykkeet, joita pitää hankkia itse tai ostaa, suhtet pieniin kaupunkivaltioihin sekä yhteiskunnalliset konseptit (social policy), joita saa kansalaisten tuottamilla kulttuuripisteillä ja joilla erilaisia etuja.

Pieniä huomioita:

– KAUPUNGIT OSAAVAT AMPUA eli varsinkaan alkupelissä ei tarvitse pelätä, että ihan jokainen barbaariheimo kävelee kaupunkiin sisään vaikka ainoan yksikkönsä laittaisi kartoittamaan lähiseutua. Tämä toki tekee kaupunkien valtaamisesta haastavampaa sivilisaatioillekin.
– Jos valtaa jonkun toisen kaupungin, sinne voi laittaa myös nukkehallituksen, jolloin siitä on vähemmän rasitteita, muttei voi myöskään päättä mitä siellä tehdään (mutta kaupungin tuottama kulttuuri, tiede, raha ja uskonto solisee tietysti omiin taskuihin)
– Yksiköt osaavat “uida” eli jos joku muistelee muinaisosien tuskastuttaa leikkiä erillisillä kuljetusaluksilla, pelaajaa ei enää sellaisella vaivata, tosin ei-laiva-yksiköt vedessä ovat erittäin haavoittuvaisia vihollisen laivoille. (Olemassa olevien yksiköiden täytyy muuten käydä valtakunnan alueella Opticsin keksimisen jälkeen, ennen kuin saavat ko. kyvyn, ihmettelin mokomaa tovin)
– Yksiköitä ei voi panna useita samaan heksaan eikä kaupunkiin (ei koske lentokoneita), mutta osa yksiköistä osaa ampua useamman heksan päähän. Kartalta katsoen tämä näyttää noin muutaman sadan kilometrin kantamalta esimerkiksi pitkäjouselle…
– Myös merimatkat kestävät edelleen vielä pitempään kuin historiassa koskaan.
– Osaahan tämä jopa kertoa etukäteen, että taistelussa tulee pahemman kerran pataan.

Varsin pieni saariryhmä, mutta sieltä löytyi peräti kaksi heksaa suitsukkeita ja yksi puuvillaa, joten päätin rakentaa kaupungin. Ainakaan asutetulle saarelle ei ilmesty merirosvojen tukikohtaa aiheuttamaan hankaluuksia meritse käytävälle kaupalle.

Kokonaisuutena Civ V on eri peli kuin IV, joka puolestaan on samantyyppinen ja parempi kuin III. Originaali ja Windows 3.11 -ympäristöön julkaistu kakkonen ovat tätä nykyä enemmän historiallisia kuriositeetteja ja uusimmasta Civ VI:sta minulla ei ole vielä mitään sanottavaa, sen hinta on yli Monkey Islandissa annetun yli 20 taalan rajan eikä siitä ole edes Linux-versiota (vielä, Aspyr on kuitenkin luvannut sellainen). Kaupan päälle se näyttää joltain, mitä kavereiden keski-ikäiset sukulaiset “pelaavat” Facebookissa. Onneksi vanhojen Civ-versioiden pelaamista ei estä kukaan eli osia IV ja V voi suositella varsin tasaväkisesti.

Vitosesta on sanottava, että olen käyttänyt siihen “vasta” toistasataa tuntia ja kirjaimellisesti vaniljaversio jäi kokeilematta kokonaan – ostin nimittäin kokopaketin ja DLC:t Gods and King ja Brave New World olivat mukana ja oletuksena päällä. Niiden muutokset ja lisäykset eivät ole ihan pieniä, sieltä tulee uskontojärjestelmä, maailmankauppa ja Brave New Worldista ideologia, ajan myötä kukin valtio saa valita vapauden, järjestyksen ja autokratian välillä – kaiketi näiden pitäisi markkeerata länsimaista liberaalikapitalismia, kommunismia ja sotilasdiktatuuria. Samalla mukana on koko joukko pienempiä paketteja, joissa tulee uusia sivilisaatioita ja maailman ihmeitä. En ole täysin varma tästä Carcassonne-menosta, jos kenellä tahansa voi käytännössä olla eri peli riippuen hankituista lisäpaketeista. Toisaalta jos odottaa kärsivällisesti, ilmestynevät Civit jatkossakin Steam-alennuksiin murto-osalla listahinnastaan, joka tietysti tarkoittaa, että kaiken saa taskurahalla.

(Samoin varsinaisesti kokeilematta ovat skenaariot, “yhden kaupungin haaste” ja moninpeli, joten pelattavaa riittäisi.)

Tunneissa on myös Civilizationin heikkous, aina ollut. Itselleni sattui työttömyysjakso, joten sinällään se, että istuin kahdeksan tuntia tuijottamassa samaa tietokoneohjelmaa, miettimässä mitä oikein tekisin seuraavaksi (ja mitä oikein teen elämälläni) oli tietysti sellaista työelämän vastinetta. Mutta onko työssäkäyvä tai lasten kanssa kotona oleva valmis käyttämään koko vapaapäivän siihen, että Montezuma lopussa voittaa avaruuskilpailun? Yllättävän moni tietysti on. Ja teoriassahan yhtä pitkään jatkuvaa peliä voi pelata tunnin päivässä tai kahdessa hyvin pitkään. Käytännössä tämä vaatii melkoista itsekuria, kaikkihan tietävät “vielä yksi vuoro ja miten tuo kello on viisi aamulla”-tilanteen. (toisaalta mahdollisuus pikapeliin tuntui alitajuisesti väärältä)

Pelin pituutta lisää se seikka, että kyseessä on yllättävän raskas peli – äkkiseltään luulisi tällaisen vuoropohjaisen pelin pyörivän hyvinkin sutjakkaasti? Todellisuussa sivilisaatiot ja eritoten kaupunkivaltiot miettivät vuorojaan tovin. Rautavaatimukset lienevät markkinointiosastolta, rautavaatimukset kun ovat minimissään “Core 2 Duo 1.8 GHz” (tai vastaava AMD), suositeltuna taas “1.8 GHz neliydinprosessori”. Ensinnäkään gigahertsi ei tietenkään ole tehon yksikkö, prosessorivalmistajat ovat pitkään kunnostautuneet enemmänkin sinä, että yhdellä kellojaksolla saataisiin enemmän aikaan – ja ennen kaikkea, Civilizationin maailmassa asiat tapahtuvat järjestyksessä peräkkäin, sellaisen säikeistäminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Internetistä löytämäni keskustelut vahvistavat saman kuin perstuntumani – Civ V hyötyy nopeista ytimistä eikä niinkään siitä, kuinka monta niitä on. (Luultavasti peli toki hyötyy kahdesta ytimestä kun toinen voi laskea käyttöliittymää teköälyn pyöriessä, mutta tämä on sikäli merkityksetön tieto, ettei normaaleissa kuluttujatietokoneissa ole juuri yksiytimisiä prosessoreja nähty vuosikymmeneen)

(miksi Linux-versiolla vielä erikseen suuremmat nimelliset vaatimukset, sitä ei varmaan tiedä itse Jeesuskaan)

Sentään voi kartan koon ja samalla sivilisaatioiden ja kaupunkivaltioiden määrää voi säätää, vaikutus on jokseenkin suoraviivainen “vähemmän laskettavaa on vähemmän laskettavaa”.

Pelissä tähän kyllä kannattaa vastata myöntävästi.

Aina joskus puhutaan siitä, voiko Civilizationilla oppia historiasta jotakin. Suhtautukaa tähän varauksella. Peli saattaa johtaa Wikipediaan tai kirjastoon katsomaan, kuka oikeasti oli Harun al-Rashid, millaisia sotavaunuja antiikissa käytettiin tai miten teollistuminen vaikutti yhteiskuntaan, mutta kyseessä ei ole simulaatio vaan monimutkainen lautapeli historiateemalla. Koko lähtöajatus muutamasta kansallisvaltiosta (itsessään 1800-luvun “keksintö”) kilpailemassa koko historian halki kuolemattoman jumalakeisari(nna)n johdolla (kisaan osallistumattomien ollessa “barbaareja”) on aivan jo lähtökohtaisesti älytön, ja kaikessa muussakin näkee, että pyrkimys on historian mallintamisen sijaan tehdä koko aikakaaren ajan tasapainoinen, hauska peli.

Pisteytyksessä ei tunnu olevan järkeä, kokeilin taudin tylsistyttämänä helpointa vaikeusastetta, se ei tarjonnut vastusta, mutta tietenkin dominoin peliä täydellisesti ja lopputuloksena sain niin isot pisteet, etten ole niitä oikeilla vaikeusasteilla voittanut. Samoin Steam-saavutuksia on käsittämätön lista, mutta täysjärkiset ovat vähissä – voisi olettaa, että esim. muutaman kymmenen kappaleen tyypin-X-voitto-vaikeusasteella-X joukko olisi, mutta eipä ole. Sen sijaan nokkelasti nimetty saavutuksia saa kyllä joistakin aivan keinotekoisista puujalkavitseistä (“löydä amerikkalaisella arkeologilla egyptiläinen raunio saksalaisen arkeologin ollessa ihan lähellä” -> “Raiders of the Lost Ark”, hee hee, oli taas hauskaa). En ole myöskään koskaan ymmärtänyt “saavutuksia” pelin perusmekaniikkojen ensimmäisistä käyttökerroista.

Kaiketi palaan tähän saatuani lisää vääntöä pellin alle.

P.S. Michael Curran ei ole Christopher Tin. Tämä on menuteeman paikan vallannut Terra Nova -jollotus on kammottava. Ei ihme, että Tin sai pestin taas kuutososaan.

(*) Niin kai kun hän esiintyi eräissä osissa animoituna tiedeasiain neuvonantajana…

Polkupyöräilyä Kuussa

Mieleeni juolahti kysymys, jota en muista juurikaan käsitellyn scifissäkään: millaista olisi ajaa polkupyörällä Kuun pinnalla? Kysehän ei ole edes kovin far-out-skenaariosta, Kuuhun on lähetetty jopa autoksi laskettavia vempleita ja jos vain keksimme halvempia tapoja paeta oman planeettamme painovoimakaivosta, matkat satelliittimme saattavat viimein tulla jopa rikkaimpien turistien ulottuville.

Kuussa on tietysti pienempi painovoima, sen tietävät kaikki astronauttien pomppimista televisiosta tai videotallenteelta seuranneet. Kuussa ei ole myöskään ilmaa, kun kerran näillä miehillä oli sellaiset kultakalamaljat päässään, mutta suunnattomasti vaikutusta tällä ei ole ihmisen liikkumiseen jalan, koskapa jalkojen nopeus tulee varsin pian vastaan.

Polkupyörä onkin aivan toinen juttu, sen nopeutta rajoittaa ennen kaikkea ilmanvastus, vaikka tietysti kaikissa liikkuvissa osissa on kitkaa, toisissa enemmän kuin toisissa. Minä pystyn tasamaalla saavuttamaan 40 km/h nopeuden (tosin en ole hyvällä maantie- tai ratapyörällä koskaan kokeillut). Ammattilaiset pääsevät yli kuuttakymmentä ns. pystypyörällä (siis sellaisella vehkeellä, joka tavan lukijalle tulee mieleen kun polkupyörästä puhutaan). Täysin katetulla nojapyörällä puolestaan on ylläpidetty yli 130 km/h nopeutta 200 metrin ajan.

Mutta entäpä Kuussa? Jonkinlaista osviittaa antanee Fred Rompelbergin ennätysajo Bonnevillen aavikolla kiihdytysauton perässä. Auton luomassa ilmataskussa lähes olemattomalla ilmanvastuksella hän saavutti lähes 270 km/h nopeuden. Hieman ironisena yksityiskohtana Rompelbergin pyörä ajoasentoa myöten näyttää melko tavanomaiselta, jos kohta siinä nyt oli mm. moottoripyörän renkaat. Kuussa tietysti pitäisi käyttää avaruuspukua, joka sinällään varmaan haittaa jalkojen liikettä, mutta olettaisiin niidenkin kehittyvän kunhan avaruusmatkailua pääsee vauhtiin.

Nyt siis voimme kuvitella uljaan velosipedistin syöksymässä kolmattasataa kilometriä tunnissa kohti ramppia, josta pomppaa sitten kuudesosa-G:n painovoimaa vastaan. Joku insinöörihenkisempi voinee kenties laskea optimaalisella rampin koolla saavutetun loikan pituuden?

NASAn käyttämillä kuuautoilla pystyi ajamaan vaatimattomasti 8 km/h.

Sarjakuvakatsaus

Muutamia kirjastosta löytyneitä sarjakuvia talven ratoksi.

Musta aukkoCharles Burnsin Musta aukko on monien kehuma teos. Se sijoittuu nuorison maailmaan Yhdysvalloissa 1970-luvulle – tarkkaa päiväystä ei mainita, mutta David Bowien Diamond Dogs on juuri ilmestynyt ja sitä kummastellaan. Rockin lisäksi nuorten maailmaan kuuluvat päihteet (lähinnä kalja ja pilvi), autoilu ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

PääJonkinlaisen kauhuelementtinä ilmenee salaperäinen tauti, joka saa aikaan mitä kummallisimpia mutaatioita, yhdelle ilmestyy ylimääräinen suu, toiselta irtoaa nahka kokonaan. Terveenä pysynyt kansanosa tietysti halveksii saastuneita – ainakin siihen asti kunnes saa itsekin tartunnan ja joutuu pakenemaan metsiin muodonmuutoksen kokeneiden yhteisöön. Tauti vieläpä tarttuu lähinnä seksin välityksellä, joten assosiaatiota AIDSiin on vaikea välttää, vaikka Burns omien sanojensa mukaan tahtoikin kuvata sillä ylipäätään nuorison epävarmuutta.

En ole koskaan ollut tällaisten amerikkalaisten nuorison kasvukertomusten ystävä, enkä myöskään niiden kristillisestä moraalista kumpuavien teinislasherien, joissa esiaviollinen seksi johtaa kauhistuttavaan turmioon. Samaistuminen on vaikeaa, kyllähän nuoriso on tyhmää, mutta nämä nuoret ovat jo aivan liian vastuuttomia. Oikeastaan lukijalle on aivan sama mitä heille tapahtuu (Tappajahai 3 -ilmiö, jossa toivotaan kauhean pedon mahdollisimman pian popsivan tyhmät teinit niin heitä ei tarvitse enää katsella).

OikeinBurnsin piirros on kaunista, mutta vähän kliinistä. Henkilöitä ei erota toisistaan. Yleisilme on musta, mutta englanninkieliseen laitokseen tutustuneet valittelevat, ettei Liken käyttämä paperi-muste-yhdistelmä aikaansaa ollenkaan niin mustaa mustuutta kuin pitäisi. Hahmojen kuumeisten unien ja välikuvitusten symboliikka ei ainakaan allekirjoittaneelle aukea vaan ne tuntuvat itsetarkoitukselta mystiikan tunteen luomiselta – mikä ei toki ole väärin, se pitäisi vain tehdä niin, ettei se tunnu itsetarkoituksellisesta…

Pitää tietysti muistaa, että kyseessä on amerikkalainen sarjakuva. Sitä ei ole tehty järkälemäiseksi sarjakuvaromaaniksi vaan se on kaksitoistaosainen lehtisarja, jota julkaistiin vuosina 1995-2005. Sellainen ei useinkaan tee hyvää kokonaisuudelle, jos tämä olisi “vain” paksu sarjakuva, kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää sitä mukavasti välittämättä mistään niderajoista. Ylipäätään ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa ja usein paljonkin, ja olisi kuitenkin mukavaa jos näinkin lyhyen teoksen syntyprosessin aikana näin ei pääsisi käymään. (George R.R. Martin, puhun sinulle!)

Jos nyt kuitenkin pidettäisiin “pieniä tapauksia keskikokoisen lukiolaisen elämästä” ja hirviömäinen kauhu erillään? Molemmat toimivat silloin paremmin. Tällaiset allegoriat kun vaan ovat niin pöhköjä. Yleissivistykseen tämä kirja toki kuuluu, jos haluaa seurata ei-kalsarisankarilähtöistä sarjakuvaa Atlantin toiselta puolen.

Fort WheelingHugo Prattin Fort Wheeling piti etsiä varastosta asti. Eeppinen tarina 1700-luvun Pohjois-Amerikasta vaikutti minuun syvästi herkässä iässä, lieninkö lukiossa. Koin tarpeelliseksi kurkistaa siihen uudelleen.

Vuoden 1774 paikkeilla Ohio-joella ei ole rauhallista. Valkoiset ja intiaanit ovat tehneet rauhansopimuksia, mutta molemmilla on vanhoja haavoja, kostettavia vainajia, sukulaisten päänahkoja toisen osapuolen voitonmerkkeinä. Ja kuten muistamme, “asiat eivät suju hyvin täkäläisten pitkäpuukkojen ja heidän suuren suolaisen veden takana olevien heimolaistensa kesken” ja pian Yhdysvaltain vapaussota onkin täydessä käynnissä ja entiset aseveljet ja ystävät huomaavat olevansa taistelukentällä vastatusten.

Kirves kalloonAivan Corto Maltesen runollisiin tunnelmiin Wheelingissä ei vielä päästä. Pratthan aloitti varsin suoraviivaisen seikkailusarjakuvan parissa ja on tässä vasta matkalla niihin teoksiin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Sitäpaitsi ruutujen asettelu on välillä ihan mitä sattuu ja vaikka se sinällään sarjakuvassa sallittu tehokeino onkin, puhuvia päitä on liikaa. Intiaanit tuntivat yksiluontoisen sotaisilta ja sitäpaitsi visuaalisesti suorastaan naurettavan primitiivisiltä, aivan kuin suurin osa otsalohkosta olisi valunut teatraalisen jykevään kotkannenään. Minkähänlaisia taustamateriaaleja Prattilla oli käytössään?

Pitkäpuukko kuolee!Jotain perin kiehtovaa tässä sympaattisen karussa erämaatarinassa kuitenkin on. Kiväärit sanovat lauetessaan “CRACK”, useita historiallisia henkilöitä vilahtaa mukana ja Lew Wetzelin surumielisen nihilistinen hahmo olisi, ehkäpä vanhempana miehenä, kotonaan Corton maailmassa, elleivät vuosisadat olisi välissä. Paljon mieluummin tämän lukee kuin sellaista tekotaiteellista sekoilua kuin Corto Maltese Sveitsissä.

Uusintapainos voisi olla perusteltu.

Samuelin matkassaTommi Musturin Samuelin matkassa onkin hämmentävämpi määriteltävä. Luin sen haltioituneena alusta loppuun (työvoimatoimiston odotustilassa) ilman sen kummempia ennakko-odotuksia kuin Toni Jerrmanin väite siitä, että se olisi vuoden merkittävin sarjakuvateos. Jälkeenpäin on tosin väitetty taiteilijan esitelleen teosta ravintolapöydässä, jossa itsekin olisin ehkä ollut paikalla, mutta tästä ei kyllä ole mitään muistikuvaa…

Samuel sinisissä maisemissaSamulien matka koostuu pienistä, absurdeista episodeista – tosin monesti on vaikea tietää, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu. Kaikki sivut muutamaa suurempaa välikuvitusta lukuunottamatta on taitettu saman tyyppisiksi neljän neliön muotoisen ruudun matriisiksi. Samuel tuntuu välillä olevan maailman ainoa olento, välillä yksi monien joukossa (välillä yksi itsensä joukossa), joskus mitä mahtavin olento, joskus täysin jättiläismäisen käden armoilla. Unenomaista logiikkaa seuraavassa universumissa paikka ja aika eivät noudata meille tuttuja sääntöjä.

Onneksi minun ei tarvitse kuvailla teille graafista ulkoasua, joskin skannaukseni nekään tehdä oikeutta tälle naivistiselle väriloistoille. Ligne clairen ja tasaisten väripintojen yhdistelmä tuo mieleen lastenkirjat ja tietokonepelit sekä tuo myös mieleen ajatuksen, että se voisi toimia animoitunakin. Homer Simpson tapaa Beatlesin Yellow Submarinen.

Samuel punaisissa maisemissaYritän saada Samuelin jollekin kognitiiviselle kartalle päässäni. Masashi Tanaka tulee mieleen, Samuelin tapa kokea maailmaa tuo (huolimatta täysin erityyppisestä ulkoasusta) mieleen Gonin edesottamukset, katsokaa vaikkapa pajupilliepisodi. Tai toisaalta Douglas Adams tulee mieleen jo pelkästään erittäin monikäyttöisestä pyyheestä, joka loppumattomien savukkeiden ohella on Samuelin ainoa pysyvä omaisuus.

Tämä on kuitenkin käsien heiluttelua, Samuelin matkassa on koettava itse. Tämä on taidetta sellaisena kuin taiteen pitäisikin olla, se ei anna vastauksia eikä esitä kysymyksiä, mutta se antaa kaikenlaisia vihjeitä siitä, mistä kysymyksiä pitäisi etsiä. Huikea sarjakuvatapaus!

Black PeiderPetteri Tikkasen laulava karjuva ja painiva alter ego Black Peider on saanut oman kirjasensa. Luonnostellen piirretyt pikku sarjakuvat käsittelevät lähinnä Peiderin bändäriensä kanssa harjoittamia säädyttömyyksiä tai tämän epätoivoista pakoa liian himokkaiden naisten kynsistä.

Teit sitten kakanRäävittömästä irstailusta ei undergroundsarjakuvassa ole koskaan ollut pulaa, ja kilpailu on kovaa. Tällä saralla Peiderin kirja tuntuu ohimennen väkerretyltä sutaisulta. Muutamana strippi on peräti melko hauska, toisaalta taas luonnokset silkkaa täytemateriaalia. Tällaista materiaalia on ihan hauska joskus selailla ihmisten blogeista, mutta en ymmärrä mikä idea moinen kötöstys on ollut painaa. Pikku kirjanen on vieläpä varsin miellyttävän näköinen esine jopa kirjaston suojamuovien läpi.

Sitäpaitsi kyllähän Tikkanen pystyy huomattavasti parempaankin.

The library is for porn

ensikertaaMaamme kirjastoista löytyy verorahoilla hankittua pornografista materiaalia, ja on löytynyt jo vuosikymmeniä. Asiantila on tietyllä tavalla yllättävä ja hämmentävä, ja siitä voisi pitää enemmänkin meteliä, ellei se olisi myös kannatettavaa. Piirretty erotiikka (siinä määrin kun sitä on käännetty) on monin tavoin korkealaatuisempaa kuin esimerkiksi lasten metsästä löytämät jallut tai mainstreampornovideot. Tarinoissa on yleensä jonkin sortin juoni ja henkilöhahmot, miehet ja naiset esitetään yleensä molemmat aktiivisina toimijoina ja varmasti ketään ei ole riistetty teosta tehdessä, minkälaisia epäilyksiä nuhruisimmat kuvatallenteet saattavat aina joskus aiheuttaa.

Nimimerkki Sibyllinen (pariisilainen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, muuta emme hänestä tiedä ainakaan kirjan perusteella, kustantajan sivuilla on toki lisätietoa ranskankieltä osaaville) kokoelma Ensi kertaa tosin ei ole pornoa, vaan pikemminkin pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen makuuhuoneesta (viittaus tietenkin Pauli Kallion ja useiden piirtäjien sarjakuvanovellikokoelmaan). Kaikki tarinat käsittelevät seksiä ja hyvin suorasukaisesti käsittelevätkin.

MuovikulliosastoJokaiseen tarinaansa Sibylline on hankkinut eri piirtäjän, alan lahjakkaita ammattilaisia toki, mutta nimet ovat minulle tuntemattomia. Lieneeköhän kenenkään teoksia edes suomennettu? Osa taitaa toimia salanimen turvin kuin milläkin Isojen poikien lauluja -kasetilla. Kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, jokaisessa tarinassa tehdään jotakin ensimmäistä kertaa, ensimmäisenä tietysti “neitsyyden menetys”, sen jälkeen kokeillaan alistamista, ryhmäseksiä, poikaystävän sodomointia lesborälläkällä. On mukana tarina jopa jonkinlaisesta seksinukesta, se kerrotaan nuken näkökulmasta, onhan kaikissa muissakin tarinoissa naiskertoja.

Tällä kirjalla on sanoma ja arvostelijan työn helpottamiseksi se on jopa kirjoitettu jälkisanoihin yhden lauseen muotoon: “tarinoita, jotka muistuttaisivat ihmisille, että tuhmat jutut ovat kauniita ja että se, mikä toisille on ylilyönti, voi toisille olla hellyyden arkipäivää”. Sibyllinen hahmot ovat tavallisia ihmisiä. Aistii, että naiskentelunsa ohella heillä on jossain myös perhe ja porvarillinen työpaikka (joka tietysti on melkoista idylliä tänä päivänä, mutta sen verran voimme fiktiolle tehdä myönnytyksiä). Huomattavasti maanläheisempää luettavaa kuin vaikkapa Manaran loputtoman eteeriset pyllyilyt fantasiamaailmoissa.

PompinoOlen jonkun verran lueskellut aivan sattumalta löytämääni 2000-luvun Decameronea, hivenen samantyyppistä antologiaa, tosin eri formaatissa, siihen ovat suomalaiset kirjailijat kirjoittaneet seksinovellejaan (voi millainen kaiku tälläkin sanalla on, yleensähän “seksinovelleja” on tavattu nähdä pornolehdissä). Nimenomaan naiskirjailijat, se pitää muistaa, ja myös Ensi kertaa -albumissa käsikirjoitus on naisen. Onkohan naisen katu-uskottavaa kirjoittaa räävitöntä lempimistä, ja se luokitellaan taiteeksi ja erotiikaksi, kun taas mies saisi samalla tuotoksella pornomaakarin leiman?

Joka tapauksessa on hyvä, että tällaisia teoksia tehdään. Lukija voi teoksen ahmittuaan katsoa ympärilleen, ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja todeta, “he kaikki tekevät jotakin tällaista”. Joku saattaa jopa lisätä perään “minäkin voin”. Tietysti ottaen huomioon, minkälaiset ihmiset tämäntyyppisiä sarjakuvia ostavat/lainaavat tai toisaalta lukevat tällaista blogia, kyseessä on tietysti käännytetyille saarnaaminen, mutta eikö olisikin parempi, jos kaikki ihmiset enemmänkin lukisivat kaikenlaista aikuisille suunnattua eurooppalaista sarjakuvaa? Eikä toki mitään K-18 -leimaa päälle vaan pikemminkin, seikkailemme alueella lapsilta kielletyltä, mutta mikäpä olisi parempaa luettavaa omaa seksuaalisuuttaan kummastelevalle nuorelle?

Hyvä on, useimmilla näkemistänne ihmisistä ei ole Realdollia. Jos on, suosittelen etsimään uusia tuttavuuksia…

Varjojen yö.

Katu-uskottavaa kirjallisuutta

Science fiction -kirjallisuudella on huono maine, osin syystäkin. Sama pätee muihin spefin alalajeihin, kuten fantasiaan ja kauhuun. Henkilöhahmot ovat ohuita, ihmiskuvaus huonoa, dialogi tönkköä, teksti ei solju ja yhteiskuntaa kuvataan libertaarisen insinöörin logiikalla. Scifissä masturboidaan planeettoja tuhoavilla tähtialusarmadoilla ja fantasia on pelkästään siloteltuun pseudokeskiaikaan sijoittuvaa eskapismia.

Stereotyypit eivät synny tyhjästä, mutta kuten Theodore Sturgeonin muistetaan tokaisseen, 90% scifistä on paskaa, mutta niin on kaikista muistakin taiteenlajeista. Toisekseen scifikirjallisuudessa on sellaisia tekijöitä kuin “ihmeen tuntu” ja huikaisevat visiot, jotka saattavat pelastaa toisilta arvoiltaan heikomman teoksen kannattavaksi lukukokemukseksi ja joita on kohtalaisen turha etsiä Tuntemattomasta sotilaasta.

Päätin kuitenkin yleissivistyksen vuoksi perehtyä sellaiseenkin kirjallisuuteen, jossa ei ole ensinkään tähtiarkkeja tai taikamiekkoja. Jouduin näet toteamaan minulla olevan niiden suhteen kohtalaisen suuria reikiä. Tällaisessa tilanteessa en vaivautunut edes kirjastoon vaan aloin yksinkertaisesti penkoa mitä kaikkea minulle tai sille seurassani tiiviisti viihtyvälle naishenkilölle on mahtanut hyllyyn eksyä. Siispä arvioita.

NostromoJoseph Conradin Nostromo edustaa muinaissarjaa, onhan se julkaistu muutamaa karvaa yli sata vuotta sitten. Ajan patinaa on kielessä ja muutenkin yhdyn Keskisuomalaisen Hannu Waaralan arvioon (jota takakansi lainaa): “tällaisia romaaneja ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan”. Sen sijaan Nostromo ei ole “muistutus ihmiskunnan kadotetusta suuruuden ajasta” vaan pikemminkin häivähdys ajalta (ja seudulta), joilloin elämä oli ikävämpää ja jokainen pitkälti oman sosiaalisen asemansa, perhesiteidensä ja sukupuolensa odotusten vanki.

Fiktiivinen Costaguanan valtio sijaitsee Etelä-Amerikassa, ja kuten sen aikaisissa eteläamerikkalaisissa valtioissa oli tapana, kuuluvat sen poliittisen elämään mielipuoliset diktaattorit ja sisällissodat. Tässä ilmapiirissä englantilainen Charles Gould perii isänsä hopeakaivoksen, josta tulee hänelle elämän keskipiste ja pakkomielle. Kaivoksen taloudellinen mahti on niin suuri, että hän toivoo sen pitävän koko Sulacon kaupungin sisällissodan ulkopuolella, mutta niin vain taistelut vyöryvät kohti kaupunkia ja niinpä kaivoksen sen hetkiset valmiiksi louhitut hopeavarannot eivät enää olekaan vain lukema Gouldin varastokirjanpidossa, sen sijaan niistä muodostuu aarre, joka pitää salakuljettaa maasta ja jota useatkin tahot tavoittelevat.

Nostromon hahmot ovat enimmäkseen kaikki omalla tavallaan traagisia. Nimihahmo elää pelkästään omalle sankarin ja anteliaan herrasmiehen maineelleen (ja myöhemmin joutuu hopeaharkkojen orjaksi). Rouva Gould huomaa, että jää aina miehensä sydämessä kakkostilalle kaivoksen jälkeen. Hirmuvallan aikaan kidutettu tohtori Monygham ei pääse eroon menneisyydestään. Ranskalainen journalisti Martin Decoud saapuu paikalle varsin huvittuneella asenteella ja vasta liian myöhään tajuaa haukanneensa kovin suuren palan. Helpoimmalla pääsee lopulta kapteeni Mitchell, joka ei tahdo kuin elää yksinkertaista elämäänsä arvostetussa virassaan ja osoittautuu juonittelujen pelinappulana siinä määrin jästipäiseksi, ettei hänestä ole oikeaa vaaraa kenellekään.

Jos olisin ollut Conradin kustannustoimittaja, olisin saattanut antaa palautetta aikajanan sotkuisuudesta. Juoni alkaa pisteestä X, joka on levottomuuksien alkaminen Sulacossa. Kaikki sitä ennen tapahtunut kerrotaan tavalla, joka ei noudata kronologista järjestystä ja on välillä kovin hankalaa seurattavaa. Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia saada jotakin kirjaa “käyntiin”, mutta Nostromo oli vielä normaalia hankalampi tapaus.

Tavallaan Nostromossa on samanlainen kasvukertomus kuin vaikkapa HBO:n mainiossa lännensarja Deadwoodissa – kaikkein ylimmäinen päähenkilö on kaupunki, kirjan lopussa Sulaco on jo aivan toinen kaupunki kuin alussa.

Varsin suositeltava teos kaikin puolin.

Syvä jokiJames Dickeyn Syvä Joki (Delivarance) on klassinen selviytymistarina. Neljä kaupunkilaismiestä lähtee kanoottiretkelle syrjäiselle joelle ottamaan mittaa itsestään ja luonnosta. Nämä haasteet olisivat voitettavissa, mutta paikalliset asukkaat ovat toinen juttu ja kohtaaminen metsässä johtaa sadistiseen väkivaltaan ja vastaiskuun. Tämän ohella saadaan kuulla filosofointia maalaiselämän idyllisyydestä ja kaupunkilaisuuden rappiosta, vaikka lopussa päähenkilöt palaavatkin Ison Omenan syliin enemmän kuin mielellään.

Kovin yhdysvaltalaisiin päähenkilöihin on näin Atlantin tällä puolen vaikea samaistua. Eihän meillä ole tuollaisia redneck-maalaisia ollut ainakaan 1900-luvun puolella eikä kaupunkilais- ja maalaisväestö ole onnistunut kehittämään toisistaan täysin eroavia kulttuureja (miten se olisikaan mahdollista jos muuttoliikettä maalta kaupunkiin on ollut koko viime vuosisadan?). Kaupunkilaismiekkosten eksistentialistinen kriisikin tuntuu kumpuavan paikallisesta elämäntavasta ja mikäli kuvittelee kirjan kuvaavankin helsinkiläisten seikkailuja Punkalaitumella, koko konsepti muuttuu naurettavaksi.

Dickey ei ole kirjoittajana varsinainen virtuoosi, joten elokuvaversion (jota itse en ole nähnyt) saamien runsaiden kehujen perusteella ehkä se onkin suositeltavampi tapa kokea tämä sinällään viehättävä tarina.

Jäniksen vuosiArto Paasilinnan Jäniksen vuosi on tavallaan edellämainitun kadonnut serkku, mitä tematiikkaan tulee. Vatanen, kaupunkilaiselämän tyhjäksi tunteva toimittaja pelastaa autolla vahingossa telomansa jäniksen ja lähtee sen kanssa kiertelemään ympäri Suomea, joutuen alituiseen kaikenlaisiin konflikteihin sivistyksen kanssa, kuten myös karhun kaltaisten luontokappaleiden kanssa. Maaseudun ihmisasukkaiden kanssa kohtaamiset ovat lämpimämpiä ja harmonisempia.

Paasilinna on viime aikoina kunnostautunut kaikenlaisissa selkkauksissa, mutta onpa häneltä tullut 70-luvulta lähtien kirjakin kutakuinkin kerran vuodessa. Jäniksen vuotta ainakin takakansi kutsui miehen parhaimpiin kuuluvaksi. Onhan se toki myös käännetty koko joukolle kieliä ja kaiken lisäksi siitä on tehty kaksikin elokuvaa: monet tuntevat Risto Jarvan version vuodelta 1977, mutta yllättävämpi on ranskalaisen Marc Rivièren vuoden 2006 Le lièvre de Vatanen, jonka pääosaa esittää kaikista maailman ihmisistä Christopher Lambert (lienee paikallaan mainita, että Lambert esittää Vatasta, ei jänistä).

Teemana on siis paluu luontoon – mutta sitä ei koskaan tehdä. Vatanen harhaileen ympäriinsä kulkurina, ottaa vastaan satunnaisia töitä, ostaa kaupasta ruokaa ja huijaa jopa sairastuneelle jänikselleen lääkärinapua. Mokoma veijari ja pseudovilli, loisia nyt sivistyksen rajamailla ollen siitä täysin riippuvainen, kuitenkin sen sääntöjä ja järjestyksenhalua halveksuen. Tulevat ihan eräätkin mediassa esiintyneet anarkistit mieleen…

Sitäpaitsi tarinan loppukin, se ainoa jonka voikaan kuvitella, on se joka aiheuttaa tarpeen kuvitella, kaikki sillat on poltettu takana “eikä heistä kuultu koskaan enää”. Valitettavasti siihen on myös varsin vaikea keksiä mitään tarinan elementeistä ekstrapoloitavaa jatkoa, jossa kenellekään kävisi järin hyvin. Luultavasti ahma jäyti Vatasen toisen jalan jo seuraavalla viikolla?

Kyseessä on tietysti huumoriteos, ja voitte pitää minua jonkinlaisena tosikkona, kun sitä näin äidyn moittimaan, mutta aistin mukana myös aimo annoksen pamflettiä, ja kun luddiitit alkavat hieroa “yksinkertaisen luonnonelämän iloja”, tapahtuu kuuluisa varmistimen poistaminen. Vatasen merkittävimmät ongelmat sitäpaitsi johtuvat siitä, että hänen vaimonsa on aivan kammottava ämmä.

Lukekaa vaikka Jared Diamondia järjellisenä analyysinä metsästäjä-keräilijästä maanviljelijän kautta post-industrialistiseen nykyihmiseen tapahtuneen kehityksen vaikutuksesta yleiseen onnellisuuteen.

Huumoriarvo onkin toinen juttu. Tämän pitäisi olla “tuhannen naurun kirja”, mutta muistelisin suuremmin huvittuneeni ainoastaan kerran Paasilinnan kuvaillessa itsepäistä katerpillarinkuljettajaa – uskoisin tuntevani kyseisen henkilön elävässä elämässä. Kyseessä on metakirja, Paasilinna kirjoittaa muutaman sivun synopsiksen siitä, mitä luvussa oikeastaan pitäisi tapahtua. Jos siis joku eläväisempi kirjoittaja vain kirjoittaisi sen auki. Syvä joki on jotakuinkin samaa kokoluokkaa ja käsittelee yhtä kolmen päivän retkeä, Jäniksen vuosi taas käy läpi Vanhasen uskomattomat seikkailut kokonaiselta vuodelta. Elokuvan raaka-aineeksi tällainen tietysti sopii.

Minua saa suostutella melko rankasti ennen kuin annan Paasilinnalle uuden mahdollisuuden.

Kolmas konstaapeliOtetaan mukaan vielä Flann O’Brienin Kolmas konstaapelin, vaikka siinä lukeekin “scifi” ja se on saanut Tähtivaeltaja-palkinnon. Sillä ei kuitenkaan ole mitään erityistä sidosta tieteiskirjallisuuden perinteeseen ja vaikka sitä voisi kutsua fantasiaksikin, on se perin kaukana amerikkalaisista pulp-kirjailijoista tai Tolkienista, jotka kirjoitushetkellä toisen maailmansodan alkuhetkillä ja hieman sen jälkeen määrittelivät fantasian käsitettä. Kolmas konstaapeli on ensisijaisesti omituinen kirja, jonka maailma seuraa aivan omaa logiikkaansa.

Onneton mies, orvoksi jo lapsena jäänyt ja väärään seuraan joutunut, päätyy tekemään murhan vain saadakseen vanhan ukon omaisuuden. Ryöstösaalista noudettaessa vain asiat kääntyvät surrealistiseen suuntaan, päähenkilömme huomaa paitsi unohtaneensa nimensä, myös keskustelevansa henkeviä kuolleeksi uskomansa uhrin kanssa. Uhri neuvoo hänet poliisiasemalle, josta löytyy kaksi varsin merkillistä poliisimiestä, joista toinen rakentelee aina vain pienempiä kirstuja ja toinen on kiinnostunut lähinnä polkupyöristä.

Kummallisen kirjallisuuden klassikko, jota voi suositella kaikille, jotka eivät saa hepulia ja laske kirjaa kädestään, kun maailma ei enää noudata kaikkia euklidisen geometrian ja kausaliteetin lakeja. Ja tietysti kaikille teille, jotka pitävät polkupyöristä tai irlantilaisesta maaseudusta. Unohtaa ei sovi myöskään kautta kirjan kulkevaa kuvitteellisen tiedemiehen elämäkertaa, joka muodostaa hulvattoman parodian tuon ajan filosofiasta tieteenä.


Kaikesta huolimatta visioiltaan kovin viime aikoina lukemani kirja on kuitenkin Stephen Baxterin huikea Manifold: Space.

Ihmisen poikaa etsimässä

katsoihmistaHeti ensi töikseni totean, että sinun, lukijani, tulisi investoida varojasi Vaskikirjojen juuri julkaisemaan Michael Moorcock -suomennokseen Katso ihmistä! (Behold the Man). Ensinnäkin tietysti siksi, että se on Michael Moorcock -suomennos, ja sellaisia sattuu noin yksi vuosikymmeneen. Toisekseen siksi, että on säädytöntä, että Vaskikirjojen kaltainen kustantamo joutuu rämpimään kannattavuusrajan alapuolella samaan aikaan kuin search-and-replace-menetelmin kirjoittavia tusinamaakareita myydään tolkuttomia määriä.

Puolueettomammin arvioiden Katso ihmistä! on edelleen lukemisen arvoinen teos, mutta on sanottava Moorcockin pystyneen parempaankin. Lisäksi, kuten muistamme, Moorcockin kirjoista suurin osa liittyy toisiinsa ja jatkumoon kuuluu tämäkin, jos vain hoksaa (tai kuten minä, myönnetään, lukee Wikipediasta) yhteyden, joten siinäkin mielessä mielenkiintoista luettavaa ja koska kyseessä on yhden idean ympärille kootusta novellista laajennettu romaani, on sen pituuskin kohtuullinen.

Karl Gloganer on mies, jonka elämässä ei ole suuntaa eikä tarkoitusta. Naissuhteetkin tuntuvat yksin toisensa jälkeen menevän penkin alle ja suhde seksuaalisuuteen ja uskontoon on ongelmallinen, eikä apua löydy Jungista eikä okkultimistakaan. Onneksi paikallisesta salaseurasta löytyy lievästi eksentrinen jäppinen, joka on kuin onkin keksinyt toimivan aikakoneen. Tästä seuraa kerrassaan oivallinen idea: laitteella voisi matkustaa menneisyyteen hieman vajaat pari tuhatta vuotta ja käydä omin silmin todistamassa Jeesuksen ihmetekoja ja ristiinnaulitsemista.

Arvasin tietysti likipitäen heti mihin kaikki päättyy. En spoilaa sitä teille, mutta arvannen ja pelkään, että genretietoiselle lukijalle riitti jo edellinen virkkeeni samaan lopputulokseen. Kausaliteetti on asia, joka pitää huomioida kaikissa Aku Ankkaa vakavammin otettavissa aikamatkailutarinoissa ja vaihtoehtoja tähän ei ole järin runsaasti, joten useimmat teokset voi viskoa muutaman selkeään lokeroon sen mukaan, mitä koulukuntaa ne edustavat. Oikeastaan aikamatkailu on teema, joka sotkee lähes minkä tahansa tarinan totaalisesti, mutta tässähän kyseessä 160 sivun lyhyt romaani, jonka koko teema rakentuu tämän ajatusleikin pohjalle.

Kristinuskoa Moorcock ei käsittele samanlaisella raivohullun moukarinheittäjän helläkätisyydellä kuin vaikkapa James Morrow, mutta saattaapa tämäkin tulkinta jotakuta loukata. Mikäli teemana olisi Jeesuksen sijaan Muhammed, käännöksestä olisi tässä maailmantilanteessa luultavasti noussut melkoinen kalabaliikki.

Voiko myötähäpeään kuolla?

KansiJoskus käy niin, että törmää niin loistavaan teokseen, että sitä ei kerrassaan malta laskea käsistään (tai toistolaitteestaan), ennen kuin on päässyt loppuun saakka. Joskus taas teos on niin loisteliaalla tavalla typerä, että sitä ahmii naurusta tirskuen, pohtien mihin käsittämättömiin sfääreihin tarina tai sen toteutus seuraavalla sivulla päätyy. Visuaalinen media, elokuvat ja sarjakuvat ovat erityisen hedelmällisiä kalkkunoiden kannalta.

Hack/Slash Annual: Suicide Girls ei valitettavasti ole kumpaakaan. Se on mahdollisesti pöljin (paperille painettu) sarjakuva, johon olen törmännyt koko vuonna, ja minun piti taistella sen kanssa muutamien sivujen erissä, jottei myötähäpeä nousisi sietämättömän suureksi. Jonkinlaista lohdutusta sain sentään siitä seikasta, etten itse ole maksanut tästä julkaisusta mitään.

Hack/Slash on minulle ennestään tuntematon sarja – ja melko tuntemattomana saa pysyä jatkossakin, kiitos kysymästä, sillä tästäkin näytteestä on vastuussa piirtäjä-käsikirjoittaja Tim Seeley. Sarja pohjaa slasher-filmigenreen, päähenkilönä on Cassie, tietysti se pakollinen slasher-elokuvan viimeinen uhrityttö, jota hirviömäinen tappaja ei saakaan hengiltä, vaan joka on lähtenyt vastaiskuun ja hoitelee enemmänkin pahiksia saapaskukkulalle. Pakollisena sidekickinä on järkälemäinen Vlad – nätti fiksu tyttö ja vähän yksinkertainen, fyysisesti voimakas mies, aivan kun tällainen dynaaminen duo olisi nähty jossakin muuallakin? Muitakin hahmoja ilmeisesti on, esimerkiksi tässä tarinassapuhelimitse esiintyvä Chris, joka ilmeisesti on tämäntyyppisen julkaisun lukijan alter ego. (älkää minulta kysykö, selvitin tämän Wikipediasta!)

Stereotyyppistä lukijaa ei tarvitse kaukaa etsiä. Tämä spesiaali tekee crossoverin todellisen maailman kanssa. Tarinan merkittävin elementti on punkkareita, gootteja ja emotyttöjä pursuava pin-up-saitti SuicideGirls, joka jos nyt kohta sisältääkin aika sööttejä tyttöjä (hei, osalla on jopa lihaa luiden ympärillä!), on jo nimestä lähtien kohtalaisen korni. Integraatio on niin pitkällä, että Cassie löytyy edelleen saitin muiden tyttöjen seasta.

Tietysti pääkopassa elää edelleen pieni toivo siitä, ettei Hack/Slash ole kerrassaan puolimielistä kuraa alusta loppuun. Tämän päätelmän teen siitä, että tämänkertaisen tarinan aiheena on nimittäin internet, ja mehän tiedämme, että jos tarinan aihe on internet, sen pitää olla Neal Stephensonin tai jonkun vastaavan käsialaa, jottei se aiheuttaisi spedepasasmaista otsaanlyöntikilpailua. Joka tapauksessa olin jo ehtinyt toivoa, ettei 2000-luvulla kukaan enää kehtaisi tehdä tarinaa Tietoverkossa Asuvasta Hirveästä Demonista, mutta näemmä olin väärässä.

Kyllä vain, lievästi ilmaistuna hivenen mielisairas taiteilija onnistuu tappamalla itsensä sähköiskulla siirtämään tietoisuutensa internettiin, minkä jälkeen tämä onnistuu lähettämällä muutamalle itsemurhatytölle kummallisena näköisen giffin saamaan nämä seuraamaan perässä. Ilmenee niin ikään, että pahalainen onnistuu mm. pomppaamaan Ipodista kantajansa päähän kaappaamaan näiden ruumiit omiin tarkoituksiinsa.

Nyt täytyy tietysti todeta, että kautta aikojen pahantahtoiset henget ovat tarinoissa asuttaneet mitä erilaisimpia esineitä ja kojeita. Kauhukirjallisuudessa voimme ottaa maailman sisäisenä piirteenä esimerkiksi itsenäisiin toimiin kykenevän, silmällä katsoen aivan tavanomaisen Plymouth Fury -henkilöauton. Tietokoneesta toiseen pomppivan demoninkaan ei siis välttämättä tarvinne noudattaa kaikkia TCP/IP-protokollaperheen rajoituksia. Varmasti tämäkin tarina olisi jonkun toisen käsissä voinut olla aivan järjellinen!

Seeleyn kunniaksi on sanottava, että hän on ilmeisesti sentään nähnyt internetin joskus, joten vastaan ei sentään tule GUI interface using visual basic to track the killers IP address -tason jargonia, jossa hassun kuuloisia sanoja laitetaan peräkkäin teknologisen vaikutelman saavuttamiseksi. Seeley ymmärtää pikaviestinten, sähköpostin ja veppisivujen konseptin. Missä vika?

Ei, en ole editoinut mitään näiden kuvien teksteistä.

1010 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

0101 niin kuin me internetissä tapaamme sanoa

OMG PLZ LOL WTF

OMG PLZ LOL WTF

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Kenellekään ei voi kertoa mitä KYBERVALLANKUMOUS on, se pitää nähdä itse.

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

Luulin, että mielenpyyhkivä basiliski näyttäisi edes jotenkin dramaattiselta. (Hyvä on, sitä ei olisi turvallista painaa edes lehteen)

I rest my case.

I rest my case.

Eiköhän tällä tietty ostajakunta kuitenkin ole. Paljasta pintaa ja verta riittää, ja itse tarinan jälkeen löytyy vieläpä Cassien oma Suicidegirls-kuvasarja.