Flakpanzereita ja dinosauruksia

Muutamia kirjastosta löytyneitä sarjakuvia talven ratoksi.

Charles Burnsin Musta aukko on monien kehuma teos. Se sijoittuu nuorison maailmaan Yhdysvalloissa 1970-luvulle – tarkkaa päiväystä ei mainita, mutta David Bowien Diamond Dogs on juuri ilmestynyt ja sitä kummastellaan. Rockin lisäksi nuorten maailmaan kuuluvat päihteet (lähinnä kalja ja pilvi), autoilu ja tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen.

Jonkinlaisen kauhuelementtinä ilmenee salaperäinen tauti, joka saa aikaan mitä kummallisimpia mutaatioita, yhdelle ilmestyy ylimääräinen suu, toiselta irtoaa nahka kokonaan. Terveenä pysynyt kansanosa tietysti halveksii saastuneita – ainakin siihen asti kunnes saa itsekin tartunnan ja joutuu pakenemaan metsiin muodonmuutoksen kokeneiden yhteisöön. Tauti vieläpä tarttuu lähinnä seksin välityksellä, joten assosiaatiota AIDSiin on vaikea välttää, vaikka Burns omien sanojensa mukaan tahtoikin kuvata sillä ylipäätään nuorison epävarmuutta.

En ole koskaan ollut tällaisten amerikkalaisten nuorison kasvukertomusten ystävä, enkä myöskään niiden kristillisestä moraalista kumpuavien teinislasherien, joissa esiaviollinen seksi johtaa kauhistuttavaan turmioon. Samaistuminen on vaikeaa, kyllähän nuoriso on tyhmää, mutta nämä nuoret ovat jo aivan liian vastuuttomia. Oikeastaan lukijalle on aivan sama mitä heille tapahtuu (Tappajahai 3 -ilmiö, jossa toivotaan kauhean pedon mahdollisimman pian popsivan tyhmät teinit niin heitä ei tarvitse enää katsella).

Burnsin piirros on kaunista, mutta vähän kliinistä. Henkilöitä ei erota toisistaan. Yleisilme on musta, mutta englanninkieliseen laitokseen tutustuneet valittelevat, ettei Liken käyttämä paperi-muste-yhdistelmä aikaansaa ollenkaan niin mustaa mustuutta kuin pitäisi. Hahmojen kuumeisten unien ja välikuvitusten symboliikka ei ainakaan allekirjoittaneelle aukea vaan ne tuntuvat itsetarkoitukselta mystiikan tunteen luomiselta – mikä ei toki ole väärin, se pitäisi vain tehdä niin, ettei se tunnu itsetarkoituksellisesta…

Pitää tietysti muistaa, että kyseessä on amerikkalainen sarjakuva. Sitä ei ole tehty järkälemäiseksi sarjakuvaromaaniksi vaan se on kaksitoistaosainen lehtisarja, jota julkaistiin vuosina 1995-2005. Sellainen ei useinkaan tee hyvää kokonaisuudelle, jos tämä olisi “vain” paksu sarjakuva, kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää sitä mukavasti välittämättä mistään niderajoista. Ylipäätään ihminen muuttuu kymmenessä vuodessa ja usein paljonkin, ja olisi kuitenkin mukavaa jos näinkin lyhyen teoksen syntyprosessin aikana näin ei pääsisi käymään. (George R.R. Martin, puhun sinulle!)

Jos nyt kuitenkin pidettäisiin “pieniä tapauksia keskikokoisen lukiolaisen elämästä” ja hirviömäinen kauhu erillään? Molemmat toimivat silloin paremmin. Tällaiset allegoriat kun vaan ovat niin pöhköjä. Yleissivistykseen tämä kirja toki kuuluu, jos haluaa seurata ei-kalsarisankarilähtöistä sarjakuvaa Atlantin toiselta puolen.

Hugo Prattin Fort Wheeling piti etsiä varastosta asti. Eeppinen tarina 1700-luvun Pohjois-Amerikasta vaikutti minuun syvästi herkässä iässä, lieninkö lukiossa. Koin tarpeelliseksi kurkistaa siihen uudelleen.

Vuoden 1774 paikkeilla Ohio-joella ei ole rauhallista. Valkoiset ja intiaanit ovat tehneet rauhansopimuksia, mutta molemmilla on vanhoja haavoja, kostettavia vainajia, sukulaisten päänahkoja toisen osapuolen voitonmerkkeinä. Ja kuten muistamme, “asiat eivät suju hyvin täkäläisten pitkäpuukkojen ja heidän suuren suolaisen veden takana olevien heimolaistensa kesken” ja pian Yhdysvaltain vapaussota onkin täydessä käynnissä ja entiset aseveljet ja ystävät huomaavat olevansa taistelukentällä vastatusten.

Aivan Corto Maltesen runollisiin tunnelmiin Wheelingissä ei vielä päästä. Pratthan aloitti varsin suoraviivaisen seikkailusarjakuvan parissa ja on tässä vasta matkalla niihin teoksiin, joista hänet parhaiten tunnetaan. Sitäpaitsi ruutujen asettelu on välillä ihan mitä sattuu ja vaikka se sinällään sarjakuvassa sallittu tehokeino onkin, puhuvia päitä on liikaa. Intiaanit tuntivat yksiluontoisen sotaisilta ja sitäpaitsi visuaalisesti suorastaan naurettavan primitiivisiltä, aivan kuin suurin osa otsalohkosta olisi valunut teatraalisen jykevään kotkannenään. Minkähänlaisia taustamateriaaleja Prattilla oli käytössään?

Jotain perin kiehtovaa tässä sympaattisen karussa erämaatarinassa kuitenkin on. Kiväärit sanovat lauetessaan “CRACK”, useita historiallisia henkilöitä vilahtaa mukana ja Lew Wetzelin surumielisen nihilistinen hahmo olisi, ehkäpä vanhempana miehenä, kotonaan Corton maailmassa, elleivät vuosisadat olisi välissä. Paljon mieluummin tämän lukee kuin sellaista tekotaiteellista sekoilua kuin Corto Maltese Sveitsissä.

Uusintapainos voisi olla perusteltu.

Tommi Musturin Samuelin matkassa onkin hämmentävämpi määriteltävä. Luin sen haltioituneena alusta loppuun (työvoimatoimiston odotustilassa) ilman sen kummempia ennakko-odotuksia kuin Toni Jerrmanin väite siitä, että se olisi vuoden merkittävin sarjakuvateos. Jälkeenpäin on tosin väitetty taiteilijan esitelleen teosta ravintolapöydässä, jossa itsekin olisin ehkä ollut paikalla, mutta tästä ei kyllä ole mitään muistikuvaa…

Samulien matka koostuu pienistä, absurdeista episodeista – tosin monesti on vaikea tietää, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu. Kaikki sivut muutamaa suurempaa välikuvitusta lukuunottamatta on taitettu saman tyyppisiksi neljän neliön muotoisen ruudun matriisiksi. Samuel tuntuu välillä olevan maailman ainoa olento, välillä yksi monien joukossa (välillä yksi itsensä joukossa), joskus mitä mahtavin olento, joskus täysin jättiläismäisen käden armoilla. Unenomaista logiikkaa seuraavassa universumissa paikka ja aika eivät noudata meille tuttuja sääntöjä.

Onneksi minun ei tarvitse kuvailla teille graafista ulkoasua, joskin skannaukseni nekään tehdä oikeutta tälle naivistiselle väriloistoille. Ligne clairen ja tasaisten väripintojen yhdistelmä tuo mieleen lastenkirjat ja tietokonepelit sekä tuo myös mieleen ajatuksen, että se voisi toimia animoitunakin. Homer Simpson tapaa Beatlesin Yellow Submarinen.

Yritän saada Samuelin jollekin kognitiiviselle kartalle päässäni. Masashi Tanaka tulee mieleen, Samuelin tapa kokea maailmaa tuo (huolimatta täysin erityyppisestä ulkoasusta) mieleen Gonin edesottamukset, katsokaa vaikkapa pajupilliepisodi. Tai toisaalta Douglas Adams tulee mieleen jo pelkästään erittäin monikäyttöisestä pyyheestä, joka loppumattomien savukkeiden ohella on Samuelin ainoa pysyvä omaisuus.

Tämä on kuitenkin käsien heiluttelua, Samuelin matkassa on koettava itse. Tämä on taidetta sellaisena kuin taiteen pitäisikin olla, se ei anna vastauksia eikä esitä kysymyksiä, mutta se antaa kaikenlaisia vihjeitä siitä, mistä kysymyksiä pitäisi etsiä. Huikea sarjakuvatapaus!

Petteri Tikkasen laulava karjuva ja painiva alter ego Black Peider on saanut oman kirjasensa. Luonnostellen piirretyt pikku sarjakuvat käsittelevät lähinnä Peiderin bändäriensä kanssa harjoittamia säädyttömyyksiä tai tämän epätoivoista pakoa liian himokkaiden naisten kynsistä.

Räävittömästä irstailusta ei undergroundsarjakuvassa ole koskaan ollut pulaa, ja kilpailu on kovaa. Tällä saralla Peiderin kirja tuntuu ohimennen väkerretyltä sutaisulta. Muutamana strippi on peräti melko hauska, toisaalta taas luonnokset silkkaa täytemateriaalia. Tällaista materiaalia on ihan hauska joskus selailla ihmisten blogeista, mutta en ymmärrä mikä idea moinen kötöstys on ollut painaa. Pikku kirjanen on vieläpä varsin miellyttävän näköinen esine jopa kirjaston suojamuovien läpi.

Sitäpaitsi kyllähän Tikkanen pystyy huomattavasti parempaankin.

Maamme kirjastoista löytyy verorahoilla hankittua pornografista materiaalia, ja on löytynyt jo vuosikymmeniä. Asiantila on tietyllä tavalla yllättävä ja hämmentävä, ja siitä voisi pitää enemmänkin meteliä, ellei se olisi myös kannatettavaa. Piirretty erotiikka (siinä määrin kun sitä on käännetty) on monin tavoin korkealaatuisempaa kuin esimerkiksi lasten metsästä löytämät jallut tai mainstreampornovideot. Tarinoissa on yleensä jonkin sortin juoni ja henkilöhahmot, miehet ja naiset esitetään yleensä molemmat aktiivisina toimijoina ja varmasti ketään ei ole riistetty teosta tehdessä, minkälaisia epäilyksiä nuhruisimmat kuvatallenteet saattavat aina joskus aiheuttaa.

Nimimerkki Sibyllinen (pariisilainen kolmekymppinen kahden lapsen äiti, muuta emme hänestä tiedä ainakaan kirjan perusteella, kustantajan sivuilla on toki lisätietoa ranskankieltä osaaville) kokoelma Ensi kertaa tosin ei ole pornoa, vaan pikemminkin pieniä tapauksia keskikokoisen ihmisen makuuhuoneesta (viittaus tietenkin Pauli Kallion ja useiden piirtäjien sarjakuvanovellikokoelmaan). Kaikki tarinat käsittelevät seksiä ja hyvin suorasukaisesti käsittelevätkin.

Jokaiseen tarinaansa Sibylline on hankkinut eri piirtäjän, alan lahjakkaita ammattilaisia toki, mutta nimet ovat minulle tuntemattomia. Lieneeköhän kenenkään teoksia edes suomennettu? Osa taitaa toimia salanimen turvin kuin milläkin Isojen poikien lauluja -kasetilla. Kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, jokaisessa tarinassa tehdään jotakin ensimmäistä kertaa, ensimmäisenä tietysti “neitsyyden menetys”, sen jälkeen kokeillaan alistamista, ryhmäseksiä, poikaystävän sodomointia lesborälläkällä. On mukana tarina jopa jonkinlaisesta seksinukesta, se kerrotaan nuken näkökulmasta, onhan kaikissa muissakin tarinoissa naiskertoja.

Tällä kirjalla on sanoma ja arvostelijan työn helpottamiseksi se on jopa kirjoitettu jälkisanoihin yhden lauseen muotoon: “tarinoita, jotka muistuttaisivat ihmisille, että tuhmat jutut ovat kauniita ja että se, mikä toisille on ylilyönti, voi toisille olla hellyyden arkipäivää”. Sibyllinen hahmot ovat tavallisia ihmisiä. Aistii, että naiskentelunsa ohella heillä on jossain myös perhe ja porvarillinen työpaikka (joka tietysti on melkoista idylliä tänä päivänä, mutta sen verran voimme fiktiolle tehdä myönnytyksiä). Huomattavasti maanläheisempää luettavaa kuin vaikkapa Manaran loputtoman eteeriset pyllyilyt fantasiamaailmoissa.

Olen jonkun verran lueskellut aivan sattumalta löytämääni 2000-luvun Decameronea, hivenen samantyyppistä antologiaa, tosin eri formaatissa, siihen ovat suomalaiset kirjailijat kirjoittaneet seksinovellejaan (voi millainen kaiku tälläkin sanalla on, yleensähän “seksinovelleja” on tavattu nähdä pornolehdissä). Nimenomaan naiskirjailijat, se pitää muistaa, ja myös Ensi kertaa -albumissa käsikirjoitus on naisen. Onkohan naisen katu-uskottavaa kirjoittaa räävitöntä lempimistä, ja se luokitellaan taiteeksi ja erotiikaksi, kun taas mies saisi samalla tuotoksella pornomaakarin leiman?

Joka tapauksessa on hyvä, että tällaisia teoksia tehdään. Lukija voi teoksen ahmittuaan katsoa ympärilleen, ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ja todeta, “he kaikki tekevät jotakin tällaista”. Joku saattaa jopa lisätä perään “minäkin voin”. Tietysti ottaen huomioon, minkälaiset ihmiset tämäntyyppisiä sarjakuvia ostavat/lainaavat tai toisaalta lukevat tällaista blogia, kyseessä on tietysti käännytetyille saarnaaminen, mutta eikö olisikin parempi, jos kaikki ihmiset enemmänkin lukisivat kaikenlaista aikuisille suunnattua eurooppalaista sarjakuvaa? Eikä toki mitään K-18 -leimaa päälle vaan pikemminkin, seikkailemme alueella lapsilta kielletyltä, mutta mikäpä olisi parempaa luettavaa omaa seksuaalisuuttaan kummastelevalle nuorelle?

Hyvä on, useimmilla näkemistänne ihmisistä ei ole Realdollia. Jos on, suosittelen etsimään uusia tuttavuuksia…

Science fiction -kirjallisuudella on huono maine, osin syystäkin. Sama pätee muihin spefin alalajeihin, kuten fantasiaan ja kauhuun. Henkilöhahmot ovat ohuita, ihmiskuvaus huonoa, dialogi tönkköä, teksti ei solju ja yhteiskuntaa kuvataan libertaarisen insinöörin logiikalla. Scifissä masturboidaan planeettoja tuhoavilla tähtialusarmadoilla ja fantasia on pelkästään siloteltuun pseudokeskiaikaan sijoittuvaa eskapismia.

Stereotyypit eivät synny tyhjästä, mutta kuten Theodore Sturgeonin muistetaan tokaisseen, 90% scifistä on paskaa, mutta niin on kaikista muistakin taiteenlajeista. Toisekseen scifikirjallisuudessa on sellaisia tekijöitä kuin “ihmeen tuntu” ja huikaisevat visiot, jotka saattavat pelastaa toisilta arvoiltaan heikomman teoksen kannattavaksi lukukokemukseksi ja joita on kohtalaisen turha etsiä Tuntemattomasta sotilaasta.

Päätin kuitenkin yleissivistyksen vuoksi perehtyä sellaiseenkin kirjallisuuteen, jossa ei ole ensinkään tähtiarkkeja tai taikamiekkoja. Jouduin näet toteamaan minulla olevan niiden suhteen kohtalaisen suuria reikiä. Tällaisessa tilanteessa en vaivautunut edes kirjastoon vaan aloin yksinkertaisesti penkoa mitä kaikkea minulle tai sille seurassani tiiviisti viihtyvälle naishenkilölle on mahtanut hyllyyn eksyä. Siispä arvioita.

Joseph Conradin Nostromo edustaa muinaissarjaa, onhan se julkaistu muutamaa karvaa yli sata vuotta sitten. Ajan patinaa on kielessä ja muutenkin yhdyn Keskisuomalaisen Hannu Waaralan arvioon (jota takakansi lainaa): “tällaisia romaaneja ei ole kirjoitettu enää pitkään aikaan”. Sen sijaan Nostromo ei ole “muistutus ihmiskunnan kadotetusta suuruuden ajasta” vaan pikemminkin häivähdys ajalta (ja seudulta), joilloin elämä oli ikävämpää ja jokainen pitkälti oman sosiaalisen asemansa, perhesiteidensä ja sukupuolensa odotusten vanki.

Fiktiivinen Costaguanan valtio sijaitsee Etelä-Amerikassa, ja kuten sen aikaisissa eteläamerikkalaisissa valtioissa oli tapana, kuuluvat sen poliittisen elämään mielipuoliset diktaattorit ja sisällissodat. Tässä ilmapiirissä englantilainen Charles Gould perii isänsä hopeakaivoksen, josta tulee hänelle elämän keskipiste ja pakkomielle. Kaivoksen taloudellinen mahti on niin suuri, että hän toivoo sen pitävän koko Sulacon kaupungin sisällissodan ulkopuolella, mutta niin vain taistelut vyöryvät kohti kaupunkia ja niinpä kaivoksen sen hetkiset valmiiksi louhitut hopeavarannot eivät enää olekaan vain lukema Gouldin varastokirjanpidossa, sen sijaan niistä muodostuu aarre, joka pitää salakuljettaa maasta ja jota useatkin tahot tavoittelevat.

Nostromon hahmot ovat enimmäkseen kaikki omalla tavallaan traagisia. Nimihahmo elää pelkästään omalle sankarin ja anteliaan herrasmiehen maineelleen (ja myöhemmin joutuu hopeaharkkojen orjaksi). Rouva Gould huomaa, että jää aina miehensä sydämessä kakkostilalle kaivoksen jälkeen. Hirmuvallan aikaan kidutettu tohtori Monygham ei pääse eroon menneisyydestään. Ranskalainen journalisti Martin Decoud saapuu paikalle varsin huvittuneella asenteella ja vasta liian myöhään tajuaa haukanneensa kovin suuren palan. Helpoimmalla pääsee lopulta kapteeni Mitchell, joka ei tahdo kuin elää yksinkertaista elämäänsä arvostetussa virassaan ja osoittautuu juonittelujen pelinappulana siinä määrin jästipäiseksi, ettei hänestä ole oikeaa vaaraa kenellekään.

Jos olisin ollut Conradin kustannustoimittaja, olisin saattanut antaa palautetta aikajanan sotkuisuudesta. Juoni alkaa pisteestä X, joka on levottomuuksien alkaminen Sulacossa. Kaikki sitä ennen tapahtunut kerrotaan tavalla, joka ei noudata kronologista järjestystä ja on välillä kovin hankalaa seurattavaa. Minulla on ennenkin ollut vaikeuksia saada jotakin kirjaa “käyntiin”, mutta Nostromo oli vielä normaalia hankalampi tapaus.

Tavallaan Nostromossa on samanlainen kasvukertomus kuin vaikkapa HBO:n mainiossa lännensarja Deadwoodissa – kaikkein ylimmäinen päähenkilö on kaupunki, kirjan lopussa Sulaco on jo aivan toinen kaupunki kuin alussa.

Varsin suositeltava teos kaikin puolin.

James Dickeyn Syvä Joki (Delivarance) on klassinen selviytymistarina. Neljä kaupunkilaismiestä lähtee kanoottiretkelle syrjäiselle joelle ottamaan mittaa itsestään ja luonnosta. Nämä haasteet olisivat voitettavissa, mutta paikalliset asukkaat ovat toinen juttu ja kohtaaminen metsässä johtaa sadistiseen väkivaltaan ja vastaiskuun. Tämän ohella saadaan kuulla filosofointia maalaiselämän idyllisyydestä ja kaupunkilaisuuden rappiosta, vaikka lopussa päähenkilöt palaavatkin Ison Omenan syliin enemmän kuin mielellään.

Kovin yhdysvaltalaisiin päähenkilöihin on näin Atlantin tällä puolen vaikea samaistua. Eihän meillä ole tuollaisia redneck-maalaisia ollut ainakaan 1900-luvun puolella eikä kaupunkilais- ja maalaisväestö ole onnistunut kehittämään toisistaan täysin eroavia kulttuureja (miten se olisikaan mahdollista jos muuttoliikettä maalta kaupunkiin on ollut koko viime vuosisadan?). Kaupunkilaismiekkosten eksistentialistinen kriisikin tuntuu kumpuavan paikallisesta elämäntavasta ja mikäli kuvittelee kirjan kuvaavankin helsinkiläisten seikkailuja Punkalaitumella, koko konsepti muuttuu naurettavaksi.

Dickey ei ole kirjoittajana varsinainen virtuoosi, joten elokuvaversion (jota itse en ole nähnyt) saamien runsaiden kehujen perusteella ehkä se onkin suositeltavampi tapa kokea tämä sinällään viehättävä tarina.

Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi on tavallaan edellämainitun kadonnut serkku, mitä tematiikkaan tulee. Vatanen, kaupunkilaiselämän tyhjäksi tunteva toimittaja pelastaa autolla vahingossa telomansa jäniksen ja lähtee sen kanssa kiertelemään ympäri Suomea, joutuen alituiseen kaikenlaisiin konflikteihin sivistyksen kanssa, kuten myös karhun kaltaisten luontokappaleiden kanssa. Maaseudun ihmisasukkaiden kanssa kohtaamiset ovat lämpimämpiä ja harmonisempia.

Paasilinna on viime aikoina kunnostautunut kaikenlaisissa selkkauksissa, mutta onpa häneltä tullut 70-luvulta lähtien kirjakin kutakuinkin kerran vuodessa. Jäniksen vuotta ainakin takakansi kutsui miehen parhaimpiin kuuluvaksi. Onhan se toki myös käännetty koko joukolle kieliä ja kaiken lisäksi siitä on tehty kaksikin elokuvaa: monet tuntevat Risto Jarvan version vuodelta 1977, mutta yllättävämpi on ranskalaisen Marc Rivièren vuoden 2006 Le lièvre de Vatanen, jonka pääosaa esittää kaikista maailman ihmisistä Christopher Lambert (lienee paikallaan mainita, että Lambert esittää Vatasta, ei jänistä).

Teemana on siis paluu luontoon – mutta sitä ei koskaan tehdä. Vatanen harhaileen ympäriinsä kulkurina, ottaa vastaan satunnaisia töitä, ostaa kaupasta ruokaa ja huijaa jopa sairastuneelle jänikselleen lääkärinapua. Mokoma veijari ja pseudovilli, loisia nyt sivistyksen rajamailla ollen siitä täysin riippuvainen, kuitenkin sen sääntöjä ja järjestyksenhalua halveksuen. Tulevat ihan eräätkin mediassa esiintyneet anarkistit mieleen…

Sitäpaitsi tarinan loppukin, se ainoa jonka voikaan kuvitella, on se joka aiheuttaa tarpeen kuvitella, kaikki sillat on poltettu takana “eikä heistä kuultu koskaan enää”. Valitettavasti siihen on myös varsin vaikea keksiä mitään tarinan elementeistä ekstrapoloitavaa jatkoa, jossa kenellekään kävisi järin hyvin. Luultavasti ahma jäyti Vatasen toisen jalan jo seuraavalla viikolla?

Kyseessä on tietysti huumoriteos, ja voitte pitää minua jonkinlaisena tosikkona, kun sitä näin äidyn moittimaan, mutta aistin mukana myös aimo annoksen pamflettiä, ja kun luddiitit alkavat hieroa “yksinkertaisen luonnonelämän iloja”, tapahtuu kuuluisa varmistimen poistaminen. Vatasen merkittävimmät ongelmat sitäpaitsi johtuvat siitä, että hänen vaimonsa on aivan kammottava ämmä.

Lukekaa vaikka Jared Diamondia järjellisenä analyysinä metsästäjä-keräilijästä maanviljelijän kautta post-industrialistiseen nykyihmiseen tapahtuneen kehityksen vaikutuksesta yleiseen onnellisuuteen.

Huumoriarvo onkin toinen juttu. Tämän pitäisi olla “tuhannen naurun kirja”, mutta muistelisin suuremmin huvittuneeni ainoastaan kerran Paasilinnan kuvaillessa itsepäistä katerpillarinkuljettajaa – uskoisin tuntevani kyseisen henkilön elävässä elämässä. Kyseessä on metakirja, Paasilinna kirjoittaa muutaman sivun synopsiksen siitä, mitä luvussa oikeastaan pitäisi tapahtua. Jos siis joku eläväisempi kirjoittaja vain kirjoittaisi sen auki. Syvä joki on jotakuinkin samaa kokoluokkaa ja käsittelee yhtä kolmen päivän retkeä, Jäniksen vuosi taas käy läpi Vanhasen uskomattomat seikkailut kokonaiselta vuodelta. Elokuvan raaka-aineeksi tällainen tietysti sopii.

Minua saa suostutella melko rankasti ennen kuin annan Paasilinnalle uuden mahdollisuuden.

Otetaan mukaan vielä Flann O’Brienin Kolmas konstaapelin, vaikka siinä lukeekin “scifi” ja se on saanut Tähtivaeltaja-palkinnon. Sillä ei kuitenkaan ole mitään erityistä sidosta tieteiskirjallisuuden perinteeseen ja vaikka sitä voisi kutsua fantasiaksikin, on se perin kaukana amerikkalaisista pulp-kirjailijoista tai Tolkienista, jotka kirjoitushetkellä toisen maailmansodan alkuhetkillä ja hieman sen jälkeen määrittelivät fantasian käsitettä. Kolmas konstaapeli on ensisijaisesti omituinen kirja, jonka maailma seuraa aivan omaa logiikkaansa.

Onneton mies, orvoksi jo lapsena jäänyt ja väärään seuraan joutunut, päätyy tekemään murhan vain saadakseen vanhan ukon omaisuuden. Ryöstösaalista noudettaessa vain asiat kääntyvät surrealistiseen suuntaan, päähenkilömme huomaa paitsi unohtaneensa nimensä, myös keskustelevansa henkeviä kuolleeksi uskomansa uhrin kanssa. Uhri neuvoo hänet poliisiasemalle, josta löytyy kaksi varsin merkillistä poliisimiestä, joista toinen rakentelee aina vain pienempiä kirstuja ja toinen on kiinnostunut lähinnä polkupyöristä.

Kummallisen kirjallisuuden klassikko, jota voi suositella kaikille, jotka eivät saa hepulia ja laske kirjaa kädestään, kun maailma ei enää noudata kaikkia euklidisen geometrian ja kausaliteetin lakeja. Ja tietysti kaikille teille, jotka pitävät polkupyöristä tai irlantilaisesta maaseudusta. Unohtaa ei sovi myöskään kautta kirjan kulkevaa kuvitteellisen tiedemiehen elämäkertaa, joka muodostaa hulvattoman parodian tuon ajan filosofiasta tieteenä.

---

Kaikesta huolimatta visioiltaan kovin viime aikoina lukemani kirja on kuitenkin Stephen Baxterin huikea Manifold: Space.

Heti ensi töikseni totean, että sinun, lukijani, tulisi investoida varojasi Vaskikirjojen juuri julkaisemaan Michael Moorcock -suomennokseen Katso ihmistä! (Behold the Man). Ensinnäkin tietysti siksi, että se on Michael Moorcock -suomennos, ja sellaisia sattuu noin yksi vuosikymmeneen. Toisekseen siksi, että on säädytöntä, että Vaskikirjojen kaltainen kustantamo joutuu rämpimään kannattavuusrajan alapuolella samaan aikaan kuin search-and-replace-menetelmin kirjoittavia tusinamaakareita myydään tolkuttomia määriä.

Puolueettomammin arvioiden Katso ihmistä! on edelleen lukemisen arvoinen teos, mutta on sanottava Moorcockin pystyneen parempaankin. Lisäksi, kuten muistamme, Moorcockin kirjoista suurin osa liittyy toisiinsa ja jatkumoon kuuluu tämäkin, jos vain hoksaa (tai kuten minä, myönnetään, lukee Wikipediasta) yhteyden, joten siinäkin mielessä mielenkiintoista luettavaa ja koska kyseessä on yhden idean ympärille kootusta novellista laajennettu romaani, on sen pituuskin kohtuullinen.

Karl Gloganer on mies, jonka elämässä ei ole suuntaa eikä tarkoitusta. Naissuhteetkin tuntuvat yksin toisensa jälkeen menevän penkin alle ja suhde seksuaalisuuteen ja uskontoon on ongelmallinen, eikä apua löydy Jungista eikä okkultimistakaan. Onneksi paikallisesta salaseurasta löytyy lievästi eksentrinen jäppinen, joka on kuin onkin keksinyt toimivan aikakoneen. Tästä seuraa kerrassaan oivallinen idea: laitteella voisi matkustaa menneisyyteen hieman vajaat pari tuhatta vuotta ja käydä omin silmin todistamassa Jeesuksen ihmetekoja ja ristiinnaulitsemista.

Arvasin tietysti likipitäen heti mihin kaikki päättyy. En spoilaa sitä teille, mutta arvannen ja pelkään, että genretietoiselle lukijalle riitti jo edellinen virkkeeni samaan lopputulokseen. Kausaliteetti on asia, joka pitää huomioida kaikissa Aku Ankkaa vakavammin otettavissa aikamatkailutarinoissa ja vaihtoehtoja tähän ei ole järin runsaasti, joten useimmat teokset voi viskoa muutaman selkeään lokeroon sen mukaan, mitä koulukuntaa ne edustavat. Oikeastaan aikamatkailu on teema, joka sotkee lähes minkä tahansa tarinan totaalisesti, mutta tässähän kyseessä 160 sivun lyhyt romaani, jonka koko teema rakentuu tämän ajatusleikin pohjalle.

Kristinuskoa Moorcock ei käsittele samanlaisella raivohullun moukarinheittäjän helläkätisyydellä kuin vaikkapa James Morrow, mutta saattaapa tämäkin tulkinta jotakuta loukata. Mikäli teemana olisi Jeesuksen sijaan Muhammed, käännöksestä olisi tässä maailmantilanteessa luultavasti noussut melkoinen kalabaliikki.

Joskus käy niin, että törmää niin loistavaan teokseen, että sitä ei kerrassaan malta laskea käsistään (tai toistolaitteestaan), ennen kuin on päässyt loppuun saakka. Joskus taas teos on niin loisteliaalla tavalla typerä, että sitä ahmii naurusta tirskuen, pohtien mihin käsittämättömiin sfääreihin tarina tai sen toteutus seuraavalla sivulla päätyy. Visuaalinen media, elokuvat ja sarjakuvat ovat erityisen hedelmällisiä kalkkunoiden kannalta.

Hack/Slash Annual: Suicide Girls ei valitettavasti ole kumpaakaan. Se on mahdollisesti pöljin (paperille painettu) sarjakuva, johon olen törmännyt koko vuonna, ja minun piti taistella sen kanssa muutamien sivujen erissä, jottei myötähäpeä nousisi sietämättömän suureksi. Jonkinlaista lohdutusta sain sentään siitä seikasta, etten itse ole maksanut tästä julkaisusta mitään.

Hack/Slash on minulle ennestään tuntematon sarja – ja melko tuntemattomana saa pysyä jatkossakin, kiitos kysymästä, sillä tästäkin näytteestä on vastuussa piirtäjä-käsikirjoittaja Tim Seeley. Sarja pohjaa slasher-filmigenreen, päähenkilönä on Cassie, tietysti se pakollinen slasher-elokuvan viimeinen uhrityttö, jota hirviömäinen tappaja ei saakaan hengiltä, vaan joka on lähtenyt vastaiskuun ja hoitelee enemmänkin pahiksia saapaskukkulalle. Pakollisena sidekickinä on järkälemäinen Vlad – nätti fiksu tyttö ja vähän yksinkertainen, fyysisesti voimakas mies, aivan kun tällainen dynaaminen duo olisi nähty jossakin muuallakin? Muitakin hahmoja ilmeisesti on, esimerkiksi tässä tarinassapuhelimitse esiintyvä Chris, joka ilmeisesti on tämäntyyppisen julkaisun lukijan alter ego. (älkää minulta kysykö, selvitin tämän Wikipediasta!)

Stereotyyppistä lukijaa ei tarvitse kaukaa etsiä. Tämä spesiaali tekee crossoverin todellisen maailman kanssa. Tarinan merkittävin elementti on punkkareita, gootteja ja emotyttöjä pursuava pin-up-saitti SuicideGirls, joka jos nyt kohta sisältääkin aika sööttejä tyttöjä (hei, osalla on jopa lihaa luiden ympärillä!), on jo nimestä lähtien kohtalaisen korni. Integraatio on niin pitkällä, että Cassie löytyy edelleen saitin muiden tyttöjen seasta.

Tietysti pääkopassa elää edelleen pieni toivo siitä, ettei Hack/Slash ole kerrassaan puolimielistä kuraa alusta loppuun. Tämän päätelmän teen siitä, että tämänkertaisen tarinan aiheena on nimittäin internet, ja mehän tiedämme, että jos tarinan aihe on internet, sen pitää olla Neal Stephensonin tai jonkun vastaavan käsialaa, jottei se aiheuttaisi spedepasasmaista otsaanlyöntikilpailua. Joka tapauksessa olin jo ehtinyt toivoa, ettei 2000-luvulla kukaan enää kehtaisi tehdä tarinaa Tietoverkossa Asuvasta Hirveästä Demonista, mutta näemmä olin väärässä.

Kyllä vain, lievästi ilmaistuna hivenen mielisairas taiteilija onnistuu tappamalla itsensä sähköiskulla siirtämään tietoisuutensa internettiin, minkä jälkeen tämä onnistuu lähettämällä muutamalle itsemurhatytölle kummallisena näköisen giffin saamaan nämä seuraamaan perässä. Ilmenee niin ikään, että pahalainen onnistuu mm. pomppaamaan Ipodista kantajansa päähän kaappaamaan näiden ruumiit omiin tarkoituksiinsa.

Nyt täytyy tietysti todeta, että kautta aikojen pahantahtoiset henget ovat tarinoissa asuttaneet mitä erilaisimpia esineitä ja kojeita. Kauhukirjallisuudessa voimme ottaa maailman sisäisenä piirteenä esimerkiksi itsenäisiin toimiin kykenevän, silmällä katsoen aivan tavanomaisen Plymouth Fury -henkilöauton. Tietokoneesta toiseen pomppivan demoninkaan ei siis välttämättä tarvinne noudattaa kaikkia TCP/IP-protokollaperheen rajoituksia. Varmasti tämäkin tarina olisi jonkun toisen käsissä voinut olla aivan järjellinen!

Seeleyn kunniaksi on sanottava, että hän on ilmeisesti sentään nähnyt internetin joskus, joten vastaan ei sentään tule GUI interface using visual basic to track the killers IP address -tason jargonia, jossa hassun kuuloisia sanoja laitetaan peräkkäin teknologisen vaikutelman saavuttamiseksi. Seeley ymmärtää pikaviestinten, sähköpostin ja veppisivujen konseptin. Missä vika?

Ei, en ole editoinut mitään näiden kuvien teksteistä.

Eiköhän tällä tietty ostajakunta kuitenkin ole. Paljasta pintaa ja verta riittää, ja itse tarinan jälkeen löytyy vieläpä Cassien oma Suicidegirls-kuvasarja.

Surkeaa. Eksyin matkoille Hervannan ilmeisesti ainoaan divariin (löytyy sieltä kauppakeskuksen yläkerrasta) ja sieltä ostin numeron parasta sarjakuvalehteä, jota maassamme on kuunaan julkaistu. Surkeaa tässä on tietysti se, että kyseessä oli numero 2/85, ei esimerkiksi 8/09. Kyse on  tietenkin Tapiirista, jota julkaistiin vuosina 1984-1991 – tosin loppupäässä kustannusyhtiö Kersan huomassa mukaan valikoituneiden sarjojen taso oli siinä määrin vaihtelevaa, ettei lehden loppumisen syy liene varsinainen mysteeri (jos kohta laadukkaita sarjoja löytyy myös jälkipään numeroista).

Joka tapauksessa tässä on sellainen lehti, jonka pitäisi edelleen ilmestyä. Mukana lyhyitä pätkiä useammaltakin merkittävältä piirtäjältä, etunenässä Enki Bilalilta ja Benoît Sokalilta. Eihän sitä muutamassa sivussa saa mitään uutta kansalliseeposta aikaan, mutta Ankardo ehtii taas käväistä paikalla ihmettelemässä yhtä likaista juttua, johon joutuu tahtomattaan mukaan. Mukana ei edes ole ihmisiä, kuten joissakin alkupään Ankardoissa oli tapana, mikä on tietysti positiivista, koska ihmiset Ankardossa eivät ideana ole koskaan toimineet. Eikö näitä À Suivre’iin tehtyjä lyhäreitä sitäpaitsi voisi koota albumiin…

Bilalin tuotoskin on hiukan höpsö scifilyhäri, jonka tarinassa on samaa huoletonta hölmöilyä kuin joissakin suomalaisen huumorikirjallisuuden edustajissa – mutta siinä on useita sivuja Bilalin taidetta, joten se saa paljon anteeksi. Tämä lienee ns. Väärä Mielipide, mutta eihän miehen scifisarjoissa yleensäkään tunnu mitään tolkkua olemaan, mutta aivan omanlaisensa tunnelma.

Kuten kansi antaa olettaa, mukana on myös Spirit (ja hieman asiaa Spiritistä ja Eisneristä) ja useita muita tarinoita. Peräti kolmessa on kuvattu alastonta naisvartaloa, joka on varmasti ilahduttanut joitakin kohderyhmän edustajia runsaasti. Joka tapauksessa jokainen laadukkaan eurosarjakuvan edustaja on tuntenut lämmön pilkkeen pienessä mustassa sydämessään, kun tämä julkaisu on postilaatikosta tipahtanut, siitä olevan varma.

Tämän jälkeen ei vastaavia lehtiä ole juuri tavattu. Kvaakin mukaan sellainen lehti kuin Alpha yritti samaa parin vuoden ajan, mutta ei oikein mennyt kaupaksi. Tämän takia en varmaan myöskään muista missään siihen törmänneeni. Jysäyksen sen sijaan tilasin ensi tilassa kuultuani siitä, ja siinäkin muutamia mainioita sarjoja julkaistiin, mutta projektissa ei tuntunut olevan mitään kantavaa visiota, joten onko ihme, ettei mikään kohderyhmä sitä tuntenut oikein omakseen. Jos minä tilaan lehden lukeakseni hassuja ihmissuhdesarjoja, omituisia scifipätkiä ja Blacksadia, minkä ihmeen takia siihen samaan lehteen pitäisi tunkea vielä esimerkiksi (eurooppalainen) shoujo-viritys?

Toisaalta, ehkä Internet on osaltaan tehnyt antologialehdet tarpeettomiksi. Johan Kvaakissa, Sarjainfossa ja Tähtivaeltajassa kerrotaan, mikä on kovinta shittiä ikinä, ja sitä voi sitten hankkia käsiinsä kokonaisen albumillisen. Sekalaismakasiinissa saa tietysti kaikkea muutakin, sarjakuvan kenttä laajenee ja voi tehdä yllättäviä löytöjä, mutta kaikenlaisia sarjoja pullahtelee sieltä täältä internetissäkin, joten ehkäpä tämän puutteen kanssa voi elää, kun ei sille kukaan näy mitään tekevänkään ja tottahan se on, kielialueemme on kovin pieni.

---

Kun keksin tälle blogille nimeä, ajattelin sitä enemmänkin symbolisena, merkiten sillä teemoja, joita käsittelisin. Dinosaurukset tulivat kuitenkin jo vastaan, ja toden totta, tässä lehdessähän on flakpanzer, juuri sellainen Wirbelwind, jonka perusteella hahmottelin tuon mahdollisesti näkemänne faviconin – piti tosin pikselikuvien rajoitusten vuoksi ottaa taiteellisia vapauksia mm. vaunun aseistuksessa.

Tove Janssonin muumit ovat nähneet monta inkarnaatiota. Alkuperäiset kirjat, alkuperäiset stripit, myöhemmin tulleet Egmontin lastensarjakuvamuumit, näytelmiä, elokuvia ja Taistelevat Muumit-tietokonepeli. Koko joukko tv-sarjoja on tehty, kaikille suomalaisille lienee tuttu ainakin japanilais-eurooppalaisena yhteistyönä valmistunut pastellivirtaheposarja Muumilaakson tarinoita. Muumien maailmankin lienee moni nähnyt. Japanilaisten vuoden 1969 animeversiota ainakaan Tove itse ei arvostanut pätkääkään ja länsisaksalainen Die Muminfamilie näyttää äkkinäisesti katsoen jopa painajaismaiselta. Onneksi lapsuuttani ei traumatisoitu moisilla hahmoilla.

Kun asiaa miettii yhtään pitempään, ei tietenkään pitäisi olla järin yllättävää, että myös neuvostoliittolaiset animaattorit tarttuivat tähänkin aiheeseen. Suuren ja mahtavan animaatiostudioistahan on jäänyt jälkipolville maine varsin omintakeisen animaation tuottajina, mm. Sojuzmultfilm tunnetaan mm. krokotiili Genasta ja “neuvosto-Tom & Jerrysta” “Nu, pogodi!”:sta, kuten myös varsin metkasta tulkinnastaan Nalle Puhista.

Neuvostoliitossa valmistettiin 1978 Mumi-troll -niminen nukkeanimaatio, josta valitettavasti en toistaiseksi tiedä mitään. Sen sijaan internetissä (IRC:ssä, missäpä muuallakaan) vastaan käveli paria vuotta uudempi pala-animaatio Shlyapa Volshebnika (Шляпа волшебника). En osaa venäjänkieltä, joten en saanut selvää, onko tällä sivustolla lupa levittää koko sarjaa, mutta vallan toimivan torrentin sieltä sai…

Joka tapauksessa tämä ensimmäinen osa näyttää varsin hyvin noudattavan hataria muistikuviani alkuteoksesta. Sen sijaan muumiperheen ulkoasussa on otettu “jonkin verran” taiteellisia vapauksia.

Ikoninen näky, kevät on saapunut, Nuuskamuikkunen sen myötä ja ystävykset tapaavat sillalla. En tiedä mitä kamaa Nuuskamuikkunen on vetänyt etelässä ollessaan, mutta se oli luultavasti melko huono idea. Kyllä, Muumipeikolla on siniset haalarit.

Muumitalokaan ei näytä niin korkealta ja pyöreältä kuin mihin on totuttu.

Muumipapalla on melko komeat pulisongit.

En muistanut Muumimamman olevan näin uhkea. Tämän kuvan ja säännön 34 yhtäaikainen olemassaolo aiheuttaa hämmentäviä ajatusrakennelmia. Luultavasti neuvostoversiolla on oma alueensa kaikilla varteenotettavilla muumipornoon erikoistuneilla kuvalaudoilla.

Varteenotettavampien teorioiden puuttuessa päädyn epäilemään, että tämä on Nipsu.

Hemulin (vai Nemesiksen vaarin?) käsienheilutteluun on helppo yhtyä.

Olisi hauska tietää, mitä nämä ihmiset saisivat aikaan Barbapapoista.

---

Tulin jutelleeksi tästä sarjasta nuoruutensa Neuvostoliiton alueella viettäneen ystäväni kanssa. Hän huomautti jotakin, mitä en jostain syystä (sarjan yleisen outouden takia?) ollut tajunnut lainkaan: Pikku Myy puuttuu kokonaan. Merkillistä. Pidetteenköhän häntä sopimattomana sosialistiseen maailmankuvaan?

Prologi

Osallistuin jälleen kerran Finncon-tapahtumaan, scifin, fantasian ja ties minkä harrastajien (tätä nykyä) vuosittaiseen kokoontumiseen, kuten olen tehnyt vuodesta 2001 asti joka vuosi, lukuunottamatta vuosia 2002 ja 2005, jolloin Finncon unohdettiin järjestää. Viime aikoina minulla on ollut paha tapa ilmoittautua vapaaehtoistyövoimaksi, joten tällä kertaa tehtäviini kuului Conzinen toimittaminen ja yleisenä nakkikoneena toimiminen (mikä käytännössä tarkoitti lähinnä roudaushommia ennen ja jälkeen – saleihin oli tuotu mm. tuhansia tuoleja ja kymmeniä pöytiä – ja hetken aikaa tapahtunutta oheistuotteiden myyntiä).

Samassa yhteydessä järjestettiin jälleen kerran (Suomen) Animecon (pöljä ja geneerinen nimi, vai mitä?). “Yhteydessä” tarkoittaa sitä, että mangustit muodostivat ainakin 2/3 kävijöistä ja olivat cosplay-pukuloistossaan hyvin näkyviä.

Ohessa reaaliaikaista kommentointiani tapahtuman ajalta:

Stardate 2009-07-09 2100

Urhea toimittajamme matkalla Finnconiin kauas pääkaupunkiin, tosin vielä tänään ei päästä kuin Toijalaan asti. Huomenna tarkoitus suorittaa rendez-vouz Vaskikirjojen kirjavankkurin kanssa. Laukussa vaatteita, Stephen Baxterin Space ja lainattu Thinkpad, X-sarjaa tietenkin, sulava ja elegantti vanhus. Nämä koneet tehtiin käyttöä varten.

Pitäisi olla 2000-luku! Langaton internet! Voiko todellakin olla, että Saunalahden mokkula ei toimi keskellä Tamperetta! Sinällään oli tosin hauska huomata, että mokkula sinällään toimi Ubuntussa vallan heittämällä. Muutamia kysymyksiä tosin ilmenee, kuten m iten kummassa usb-portista tököttävää laitetta oikein olisi tarkoitus käyttää, jottei se katkeaisi laukussa. Ei sitä aina viitsisi poiskaan repiä. Ensimmäisenä mieleen tulleena ratkaisuna olen laittanut siihen pienen jatkojohdon ja vetänyt itse modeemin jeesusteipillä koneen kanteen.

Coniin on tulossa suuri suosikkini Alastair Reynolds. Parasta yrittää välttää fanipoikamaista käytöstä! Onnistuin peräti lukemaan miehen kaikki suomennetut Ilmestysten Avaruus-romaanit, lukuunottamatta tätä juuri julkaistua novellikokoelmaa Prefekti. Ilkeämmät kielet voisivat sanoa, että tässä olisi Reynoldsia riittävästi pitemmäksikin aikaa. Myönnetään, kyseessä on kirjailija, jonka teokset eivät menetä käytännössä mitään suomennettaessa.

Huvitin itseäni huomattavasti havainnolla: hypersikojen täytyy tietysti näyttää jotakuinkin Wagnerilta!

2009-07-10  1100

Kirjavankkuri kiitää moottoritiellä lakisääteistä 120 tuntikilometrin nopeutta. On hieman ahdasta, mikä johtuu lähinnä siitä, että auto on täynnä kirjoja, joissa on Hitler kannessa (seassa saattaa olla muitakin, toim. huom.). Ostakaa nyt ihmeessä ne kotiinne, ettei Erkan tarvitse viedä niitä vielä takaisinkin!

Lueskelen vanhoja conzineja. Eiköhän tällä pohjalla saada jotain koherenttia aikaan.

1330

Olen saapunut paikalle, saanut vänkärilätkän ja hyvin hankkijahenkisen t-paidan. Olen löytänyt jopa conzinen toimituksen. On kova nälkä. Kollega paljastaa astuneensa Alastair Reynoldsin varpaille. Kirjaimellisesti.

1530

Olen tutustunut alueeseen ja joutunut fyysiseen työhön. Yleisö on valunut sisään ja conhyörinä alkanut. Yleisössä ei merkittäviä muutoksia viime vuoteen, animehahmoista tosin ei osaa pitää kirjaa. Useita jokereita, tietenkin, kuulemma kaksi rorschachia. Todella sotaa nähneen näköinen Perdido Street Station löytyi kirpparilta likimain ilmaiseksi.

1900

Päivittämisessä tuli tauko. Oli aivan oikeita kiireitä, Conzineen piti tehdä juttukin. Siinä ei sinällään mennyt kovasti aikaa, mutta sitä varten piti seurata kahtakin esitystä, joista sitten tein muistiinpanoja. Toisesta sain peräti aikaiseksi lyhyen tekstinpätkän, jonka sanomana olisi opettaa animeteineille, että eurosarjakuvassakin on tapahtunut hyvin hyvin outoja asioita.

Olettaen siis, että animeteinit lukevat conzinea.

Joka tapauksessa Sarjakuvan hullu vuosi 1974 oli varsin lupsakka tapioranta-ahomainen, osin myös vesasisättömäinen katsaus Bob Moranen ja Teräsnyrkin maailmaan. Jättiläisrapuja, hypnoottisia robottihyönteisiä, kaapuäijiä! Aivan hulluja tiedemiehiä ja suoseuden valtiaaksi pyrkiviä kuoleman sammakoita! Aikakoneena toimiva karuselli, aivopesukone (kolmen hengen perhemalli) ja räjähdysainetta sisältäviä tiiliskiviä ampuva tykki!

Minun pitää selvästi hankkia käsiini näitä teoksia. Teräsnyrkkikirjasten (samaa kokoa kuin King Kong) saatavuus on melko hyvä.

Spekulatiivinen seksuaalisuus oli aiheeltaan mielenkiintoinen paneeli, olihan osallistujina seksologi, transsukupuolinen henkilö ja Jenny Kangasvuo. Puhetta johtaneen Vesa Lehtisen artikulaatio tosin jätti toivomisen varaa ja useita kiusallisia tilanteita. Kiusallinen oli myös vähintäänkin henkiseltä iältään 15-vuotias nuorukainen, joka halusi kysyä kaikilta esiintyjiltä, ovatko nämä mahdollisesti biseksuaaleja ja pitävätkö he, jos heitä piiskataan.

Keskustelu käsitteli kyllä mielenkiintoisesti seksuaalisuutta, ehkei kuitenkaan tarpeeksi spekulatiiviseksi. Ehkäpä siksi, että keskustelijat muistelivat kovasti hieman vanhempaa scifikirjallisuutta (ja Star Trekiä), joiden visiot seksuaalisuuden kehityksestä ovat joko lievästi hömelöitä – tai sitten on haluttu kuvata nykyaikaista seksuaalisuutta jonkinlaisen allegorian kautta miettimättä mitä nurkan takana luultavasti lymyävä transhumanismi (kehityksenä, ei aatteena) saisi sille aikaan.

2300

Scifieläjät ovat yllättäen päätyneet baariin. Konekin on jäänyt Kaapelitehtaalle.

2009-07-10 1100

Nukuttu melkein riittävät yöunet. Majapaikkaan pääsemisessä ongelmia. Alkoholilla epäillään olevan vaikutusta asiaan. Isännällä lienee huono olo. Vänkärihuoneesta cola loppunut. Harkitsen kokeilevani kahvinjuontia.

1830

Saderintama on kuulemma kiertänyt conin. Loistavaa, joskin vähän vaarallista tällainen elämä. Mitä tehdään sinä vuonna kun oikeasti sataa? Animenuoriso pakkautuu sisään kuin norsulauma.

Cosplaykisan on ilmeisesti voittanut Yotsubasta tuttu pahvirobotti. Arvostan kun minäkin tunnen hahmon! Ilmeisesti myös sympaattinen esitys. Kuulemani tiedon mukaan myös Laura Vanamo on esiintynyt. Animejumputusta kuulee muutenkin niin paljon, että melkein voi kuvitella olevansa Assemblyillä.

Strike Witches-paneelin osanotto oli suurta, ainakin jonoista päätellen. Olisi hienoa, jos paikalle olisi raahattu Ilmari Juutilaisen lapsenlapsi kertomaan, mitä mieltä on vaarinsa uudesta inkarnaatiosta housuttomana animetyttösenä.

Kummisetä tuhosi jälleen turhia tuotteita hyväntekeväisyyshuutokaupassa. Melko korkeita huutoja, sekä esineitä omistaa että tuhota tahtovilta. VHS-kasetteja, huonoja kirjoja, kuvavinyylejä, lasiesineitä. Lava oli täynnä pirstaleita ja tuhovälineitä kirveestä poraan. Varsinainen hittituote oli tietysti kirjailija George R.R. Martinin lahjoittama hattu, juuri sama, jonka voi nähdä herran nettisivulla ja useiden kirjojen kansiliepeissä Martinin päässä. Kotsa vaihtoi omistajaa satasella, huomattava vetona tosin joku tarjosi 80€ sen pirstomisesta.

Hulluuspaneeli oli definitiinen, muttei tarpeeksi hullu.

2009-07-12 1305

Iltabileet olivat sopivasti samassa rakennuksessa. Näin runsaasti hauskoja ihmisiä, joista osaa en ole nähnyt pitkään aikaan. Olutta en juonut käytännössä lainkaan – olen köyhä ja tänäänkin olisi tarkoitus olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Baarissa oli mukavasti tilaa, kun myös scifilounge sen ulkopuolella oli anniskelualuetta. Varsin hyvät puitteet Kaapelitehtaalla kaikin puolin.

Robottitanssikilpailun näin. Se oli yleisilmeeltään rivo eikä robottimainen.

On aamu, turnauskestävyyttä koetellaan. Juon säännöllisesti kahvia. Conzinen kolmosnumero on tulossa ulos. Jotain ohjelmaa pitäisi ehkä katsastaa.

1630

En ole nähnyt lainkaan ohjelmaa tänään. En ole syönyt käytännössä mitään. Sen sijaan olen myynyt naisten alushousut. Miehelle.

Hyvä on, myin myös jonkunmoisen joukon t-paitoja, sekä miehille, että naisille.

1800

Con on ohi! Yleisö on ulkona! Nyt roudataan, sitten dead dog, sitten nukkumaan, sitten Tampereelle, sitten loppuanalyysi. Pasila vaikenee.

Epilogi

Nyt ollaan jo nukuttu yö ihan omassa sängyssäkin. On aika ihmetellä, mitä tuli koettua:

Animeihmiset eivät enää ole vastustamaton luonnonvoima, niin luulen. En ole ihan varma, mistä tämä tunne tulee (tai onko tää oikeasti se tunne), mutta tekijöitä on monia: Kaapelitehdas oli näin isolle populaatiolle toimiva paikka, mm. siksi, että siinä on runsaasti ovia, joista voi mennä ulos ja sisään kiertäen suunnattomat yleisömassat. Animepuolella nähtiin ilmeisesti täysjärkistä ohjelmaa ja niihin jopa jonottiin, siis paneeleihin, ei pelkästään cosplay-kilpailuun. Järjettömimmät pusupiirit, simuloidun raiskauksen ringit ja rape me -kyltit olivat vähentyneet.

Itsestäni en edes tiedä, osaanko enää lähteä tapahtumaan, jossa en saa minkäänlaista lätkää rintaani, joudun poistumaan kun paikat suljetaan enkä pääse edes takahuoneeseen. Sarjakuvafestivaaleillekin (ja jopa Ropeconiin) houkuttelivat työvoimaksi. Pelottavaa.

Koska Finnconia mahdotonta kuvailla, se on nähtävä, ohjaan teidän Mikko Lammin pieneen kuvagalleriaan, jonka läpikäymällä saa hyvän yleiskuvan tapahtuman eri puolista. Animeunionilta löytyy runsaasti kuvia lähinnä erilaisista cosplay-asuista ja foorumilla on kokonainen kävijöiden kuvamateriaalia. Vähän ikävästi amatöörit saivat kuvata lähinnä pihalla, jotteivät tuki kaikkia käytäviä. Edit: Relevanttia liikkuvaakin kuvaa.

Itse opin sen, että lyhyenkin (ja eritoten lyhyen) tekstin kirjoittamiseen menee turkasen paljon aikaa, jopa X-sarjan Thinkpad on liian suuri raahattavaksi mukana (se ei toimituksesta sitten liikkunutkaan) ja tästä merkinnästäkään ei tullut täysin koherenttia kokonaisuutta. Hauska koe silti. Mitähän hassua sitä Jyväskylässä tekisi?

Kaikkeen sitä törmääkin.

Mehän tunnemme kaikki lapsille suunnatut lauantaiaamun amerikkalaiset piirrossarjat – lapsille tai nimenomaan poikalapsille, vähän ajankohdasta ja kulttuurista riippuen. Niissä on jokunen sankari (mutanttikilpikonnia, prätkähiiriä, samuraimaasikoja, you name it, we got it), muutama tukipuolen hahmo hoitamassa esimerkiksi varusteiden huoltoa ja aina sama pahaksi luokiteltu organisaatio vastassa (silti monissa tapauksissa sankarit ovat yllättyneitä, “taas nuo”). Sankarit taistelevat roistonketaleita vastaan varsin suoraviivaisin menetelmin, aseista lähtee aina säteitä ja niillä ei koskaan kuitenkaan osuta kenenkään, ja ennen kaikki nuket toimintafiguurit tekevät kauppaansa.

Alan klassikoihin kuuluu tietysti G.I. Joe, joka on epämääräisessä määrin sukua Euroopan markkinoille lanseeratulle Action Manille. Varsinainen G.I. Joenkin edesottamuksia pahaa Cobra-järjestöä vastaan saimme Suomessakin seurata jonkin verran Semicin vuosikausia julkaiseman Action Force-lehden muodossa. Itse luin vain satunnaisia vastaantulleita numeroita, mutta mitenkään erityisen vakuuttunut en kyseisestä sarjasta ollut.

Sen vuoksi hieraisin silmiäni kerran jos toisenkin, kun kuulin, että G.I. Joesta tehtäisiin “aikuiseen makuun” suunnattu animaatiosarja, jonka käsikirjoittajaksi olisi hankittu – kukapa muukaan kuin Warren Ellis – eikä kyseessä edes olisi mikään Garth Ennisin ja Battler Brittonin kaltainen omien lapsuusmuistojen uudelleenversiointi, Ellis aivan suoraan toteaa, ettei tiennyt koko G.I. Joesta etukäteen oikein mitään, vaikka olikin lapsuudessaan törmännyt tämän euroinkarnaatioon Action Maniin.

Tuloksena on G.I. Joe: Resolute, tunnin animaatio, jonka voi katsoa joko putkeen tai kymmenen 5 minuutin episodin ja 10 minuutin sarjana, riippuen tietysti missä muodossa kenenkin (amerikkalainen) tv-yhtiö lähettää, mutta näppärästi onnistuin katsomaan kaikki webisoodit (sic) Youtubesta. Onko Resolute sitten parasta mitä ihmiskunta on saanut aikaan sen jälkeen kun joku oli keksinyt kääriä herkkusienen pekoniin ja grillata sen?

Ei. Päädyin katsomaan kokonaisen tunnin lauantai-aamun piirrettyjä ja sellaisen mustavalkoista vastakkainasettelua. Resolutessa ei ole syvyyttä, twistiä, tylyyttä, erotiikkaa, politiikkaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmiskuvausta, populaarikulttuuriviittauksia eikä juuri muutakaan “aikuista ulottuvuutta”. Siinä tosin tapetaan ihmisiä, heti alkuunsa tapetaan jokin vakiohahmo, joka ilmeisesti G.I. Joen parissa kasvaneille mieslapsille on hyvinkin rakas, mutta josta minä en tähän hätään muista mitään. Niin ikään pakollista tuomiopäivän laitetta päästään tällä kertaa ihan oikeasti demonstroimaankin, sillä nimittäin ensi töikseen muutetaan Moskova parkkipaikaksi.

Taisteluihin on saatu päivitys. Niissä ammutaan enimmäkseen ruutiaseilla, milloin ei käytetä pakollisia ninjavarusteita. Ammunnan kohteena olevat viholliset lakoavat maahan, mikä tietysti on huomattavasti aikuisempaa kuin jo muinaisessa Teenage Mutant Ninja Turtlesissa, jossa hyvin yksinkertaisesti todettiin vastapuolen rivijäsenten olevan robotteja ja siten aivan vapaasti telottavissa (Keeko ei lainkaan arvosta moista rasismia). Kaikeksi onneksi perinteinen, suomalaisessa varusmieskoulutuksessa ehkä turhaankin väheksytty “tulituksen kohteeksi jouduttaessa seistään keskellä avointa tilaa ja ammutaan takaisin”-taktiikka kyllä nähdään.

Ilmeisesti tälle löytyy kuitenkin yleisöä amerikkalaisten nostalgian voimin, jotkut olivat internetissä jopa kehuneet. Kaipa minäkin katsoisin Olipa Kerran Sin Cityn.

Eräs viime aikojen hienoimpia sarjakuvalöytöjäni on Masashi Tanakan Gon. Se mainittiin Tähtivaeltajan parhaita mangoja käsittelevässä artikkelissa, ja koska sanaton sarja, jonka pääosassa on pieni dinosaurus, kuulosti veikeältä idealta, päätin kokeeksi tilata ensimmäisen osan. Näiden albumien hinnathan ovat ulkomaalaisissa postimyyntifirmoissa siinä määrin edullisia, ettei hutiostos kaada kenenkään taloutta eikä mieltä masenna. Päädyin kuitenkin tilaamaan kaikki osat varsin nopeasti, lukuun ottamatta viimeistä, jonka ilmestymistä jouduin odottamaan.

Gon itse on pieni dinosaurus. Ensimmäisessä esiintymisessään se näyttää todella alkukantaiselta, melko pitkälti sellaiselta klassiselta tyrannosauruksen mallilta, joka oli voimissaan Jurassic Parkia edeltävällä ajalla. Varsin pian sille käy kuten monen muunkin sarjakuvahahmolle, se muuttuu abstraktimpaa ja tyylitellympään suuntaan – tässä tapauksessa saa aimo annoksen bubblebobblea. Maailma ympärillä on luontoa, jonka lajisto vastaa melko lailla omaamme, mutta ihmistä ei näy missään, joten voimme turvallisesti olettaa, että ollaan enintään muutamien miljoonien vuosien päässä nykyhetkestä (ellei kyseessä ole vaihtoehtoesihistoria).

Gon on siis selvästi olemassa kymmeniä miljoonia vuosia K-T-holokaustin jälkeen. Missään vaiheessa seikkailuja ei nähdä muita dinosauruksia. Jostakin syystä Gon tuntuu olevan myös uskomattoman vahva, vahingoittumaton ja kykenevä horrostamaan mielivaltaisen pitkiä aikoja ilman ravintoa. (Ominaisuuksia, joista kieltämättä on hyötyä meteoriitin pudotessa niskaan. Ehkä Gonia puri muinoin radioaktiivinen hyttynen?).

Mitään tästä ei kuitenkaan selitetä missään vaiheessa, ja se on osa Gonin viehätystä. Gon on elementti, luonnonvoima, jolla ei ole sen enempää alkua kuin tulella, talvella tai tulella. Gon pitää hyväksyä. Kun heti ensimmäisessä luvussa “Gon eats and sleeps” protagonistisauruksemme pieksee öykkärimäisen karhun, ahmii kaloja ja käyttää vastentahtoista nallea patjanaan, opimme tuntemaan sen ja tiedämme mitä odottaa – vain, jotta seuraavassa luvussa matto vedetään altamme.

Ja miten mitään voisikaan selittää, jos tarinassa ei ole yhtään olentoa, joka olisi kehittänyt puhutun kielen – puhuvia kettuja tai satuja kertovia pandakarhuäitejä ei tule vastaan. Antropomorfismilta ei ole vältytty, eläinten ilmeen ovat hyvin inhimillisiä, eritoten Gonin itsensä. Niiden sanatonkin viestintä pyörii usein niin monimutkaisella tasolla, että jotkin kädellislajit saattaisivat vielä todellisuudessa pystyäkin siihen, mutta tuskinpa vaikkapa koiraeläimet tai linnut.

Gonin käyttäytymisessä on jotakin perin tuttua ja inhimillistä. Se on voimafantasia pikkujumalasta, jonka ei täydy pelätä tylppiä eikä teräviä lyömäaseita, lämpötilan vaihteluita eikä myrkkyjä, jonka nopeus vetää vertoja fregattilinnulle ja joka kykenee nostamaan kokonaisen afrikkalaisen elefantin. Näin ollen Gon toimii kuin kuka tahansa normaali ihminen, joka on juuri löytänyt netistä kaikki mahdolliset huijauskoodit johonkin Grand Theft Auton kaltaiseen maailmasimulaattoriin. Gon alkaa tehdä asioita vain testatakseen, miten maailma vastaa niin, nähdäkseen onko se mahdollista tai muutoin vain huvikseen, uteliaisuuttaan tai hyvää hyvyyttään.

Eräs kantava teema on “Gon saaliseläinten puolella, lihansyöjiä vastaan”. Tätä voisi jopa moittiakin, sillä vaikka tarinoissa välillä ilmeneekin luonnon arkipäivä, red in tooth and claw, jonkinlaisten lastenkirjamaista “lihansyöjät ovat pahoja” -teemaa on nähtävissä, huolimatta siitä, että Gon itsekin metsästää itselleen antiloopin. Useaan otteeseen Gon adoptoi orpoja eläimiä, joista osa on lihansyöjiä, mutta eräs toistuvista viesteistä on se, ettei kaloilla ja selkärangattomilla ole sielua, ja niitä sopii kohdella miten tahansa. Aivan miten tahansa.

Niin, lisäksi pikkujumalamme on, vaikkakin enimmäkseen hyväntahtoinen, myös täysin ailahteleva ja helposti ärsyyntyvä. Välillä tapaamme sen suojelemassa pienempiään mitä tai auttamassa pulaan joutuneita isompiaankin, välillä se on täysin piittaamatonta kumppaneitaan kohtaavasta perikadosta, välillä se jopa aiheuttaa omilla toimillaan mitä suurinta hävitystä. Gonin persoonallisuudesta, jos sellaisesta voi puhua, ei lopultakaan saa kovinkaan selvää kuvaa.

Tanakan piirrosta täytyy kehua ylisanoin. Tarkasti piirretyt eläinhahmot kävisivät suoraan eläinkirjaan ja ruuduissa on elävää liikettä ja ääntä – ääniefektejä ei ole kirjoitettu, mutta salaman iskun tai karjaisun äänen voi lukea tehokkaasta viivoituksesta ja kuulijoiden kuononilmeistä. Lisäksi olen kohtalaisen varma siitä, että erään luvun loppukohtauksessa taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold.

Tämä kaikki on tarkoituksellisen pinnallinen raapaisu Gonin maailmaan. Haluan jättää teille sen ilon, että voitte makoilla vuoteellanne, kääntää pokkarin seuraavan aukeaman eteen ja kysyä itseltänne likipitäen ääneen: mitä hel-vet-tiä tässä tapahtuu?

---

DC:n mangaosasto, CMX (ei sukua), on nyt julkaissut Gonin ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa “englanniksi” (onhan näissä otsikot ja hivenen muutakin sarjakuvan ulkopuolista tekstiä) peilaamattomana ja kronologisessa järjestyksessä. Aikaisemmissa länsimaisissa julkaisuissa on koottu yhteen tarinoita enemmänkin teeman mukaan, kuten hassun hauskasti nimetty “Gon fishin’”.